Olen pienten lasten äiti, naimisissa. Kotoisin vanhoillislestadiolaisesta perheestä. Viime vuonna tulimme mieheni kanssa siihen tulokseen, että eroamme liikkeestä. Se päätös oli yhtäaikaa sekä tietyllä tavalla elämää helpottava, että järkyttävän vaikea sukulaisten ja ystävien reaktioiden takia.
Olen jokaiselta lapseltamme kokenut synnytysmasennuksen enkä tätä ennen ole hakenut siihen mitään apua,(nuorin puolivuotias) koska "uskovainen" on onnellinen ja pärjää uskon voimalla päivästä toiseen. Ongelmat siis melko pitkälle kielletään ja päälle päin esitetään, että kaikki on hyvin. Kaikesta pitää selvitä omin avuin. (Huom. joku toinen voi kokea asian toisin, tämä vain minun kokemukseni!!)
Nyt, kun itselleen on antanut luvan myöntää sen väsymyksen ja avun tarpeen niin tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Olen melko nuori vielä itsekin ja vastuuta on lyhyen ajan sisään tullut vähän liikaa, jaksaakseni huolehtia kaikesta. Lapsia meille on "siunaantunut" ennen kuin ehdin haaveilla niistä ollenkaan. Välillä tuntuu, etten vieläkään olisi todellisuudessa valmis äidiksi. Kai se osittain juontaa jonnekin omaan lapsuuteen ja siihen, ettei koskaan ole saanut kotona tarpeeksi huomiota ison perheen keskimmäisenä lapsena. En ehtinyt aikuistua tarpeeksi ennen kuin sain omia lapsia.
Onnekseni minulla on kultainen mies, joka auttaa kotiaskareissa ja lastenhoidossa. Siitä huolimatta vastuu on valtava.
En meinaa millään päästä sellaisesta tunteesta eroon, että minua on huijattu. Tarkoitan tällä sitä, että lestadiolaisuudessa annetaan ymmärtää, että ehkäisyn käyttö on tosi iso synti ja ehkäisemättömyys on autuudenehto. Asia iskostuu pääkoppaan jo lapsena, joten ihmiset ovat kirjaimellisesti aivopestyjä tuon asian suhteen, eivätkä voi ajatella toisin. Se on heillä yksi monista uskon asioista. Vaikka he väittävät, ettei autuudelle ole ehtoja, käytännössä kuitenkin on niin, että jos jonkun tiedetään toimivan yleistä kantaa vastaan, häntä pidetään uskonsa kieltäneenä.
En usko, että maailmassa on kovin montaa ihmistä, joka oikeasti tosissaan haluaa 10 lasta tai enemmän. Tiedän sen sijaan, että hyvin moni äiti pelkää raskautta kuollakseen ja vaan rukoilee, ettei tulisi raskaaksi. Minun rukouksiini ei ainakaan vastattu siinä asiassa ja mikä kumma se onkaan jos paljaalla harrastaa seksiä...
Nyt vaan ihmettelee, että kaikkea sitä ihminen voikin uskoa, kun lähes suljetussa yhteisössä elää. Siellä annetaan ymmärtää, että kaikki muut ihmiset on pahoja ja onnettomia, joilla on hirveästi ongelmia. Ja että vain "uskovaiset" ovat onnellisia.
Tämä ehkäisemättömyys on vain yksi niistä monista asioista, mihin itse en pystynyt ja joka johti lähtemiseen porukasta. Luojalle kiitos, että ymmärsimme lähteä pois. Elämä on vähän helpompaa, kun voi päättää itse mikä on omalle perheelle hyväksi ja mikä ei eikä tarkkoja elämänohjeita anna joku muu taho.
Tällä hetkellä olen kuitenkin mielettömän masentunut koska koen olevani täysin yksin tämän asian kanssa(toki mieheni on tukenani, mutta kaipaan toisen naisen kanssa keskusteluja). Ystävät eivät ota yhteyttä ja se yhteisö on niin tiivis, etten itse tunne ulkopuolelta vielä juuri ketään. Ulkopuolisten kanssa ei kehotettu "veljeilemään". Se vähä, mitä olen ollut tekemisissä lestadiolaisten ystävieni kanssa viime aikoina, on tuntunut vaivaantuneelta ja hankalalta, koska paistaa kauas, että meidät on tuomittu helvettiin heidän silmissään.
En oikein tiedä mistä hakisin vertaistukea tässä asiassa. Kokeilin UUT:a mutta vaikuttaa siltä, ettei kovin aktiivista toimintaa heillä ole ja liekkö niin kovin moni vl sitä kautta asioita käsittelee.
Terapiaan on kuukausien jono täällä, missä asumme. Kuitenkin koen, että tarvitsisin kipeästi jotain keskustelukaveria mahdollisimman pian, koska olen niin uupunut ja masentunut pikkulapsiarjesta ja yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisesta ja kaikesta. Vähän väliä vaan itkettää.
Olen jokaiselta lapseltamme kokenut synnytysmasennuksen enkä tätä ennen ole hakenut siihen mitään apua,(nuorin puolivuotias) koska "uskovainen" on onnellinen ja pärjää uskon voimalla päivästä toiseen. Ongelmat siis melko pitkälle kielletään ja päälle päin esitetään, että kaikki on hyvin. Kaikesta pitää selvitä omin avuin. (Huom. joku toinen voi kokea asian toisin, tämä vain minun kokemukseni!!)
Nyt, kun itselleen on antanut luvan myöntää sen väsymyksen ja avun tarpeen niin tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Olen melko nuori vielä itsekin ja vastuuta on lyhyen ajan sisään tullut vähän liikaa, jaksaakseni huolehtia kaikesta. Lapsia meille on "siunaantunut" ennen kuin ehdin haaveilla niistä ollenkaan. Välillä tuntuu, etten vieläkään olisi todellisuudessa valmis äidiksi. Kai se osittain juontaa jonnekin omaan lapsuuteen ja siihen, ettei koskaan ole saanut kotona tarpeeksi huomiota ison perheen keskimmäisenä lapsena. En ehtinyt aikuistua tarpeeksi ennen kuin sain omia lapsia.
Onnekseni minulla on kultainen mies, joka auttaa kotiaskareissa ja lastenhoidossa. Siitä huolimatta vastuu on valtava.
En meinaa millään päästä sellaisesta tunteesta eroon, että minua on huijattu. Tarkoitan tällä sitä, että lestadiolaisuudessa annetaan ymmärtää, että ehkäisyn käyttö on tosi iso synti ja ehkäisemättömyys on autuudenehto. Asia iskostuu pääkoppaan jo lapsena, joten ihmiset ovat kirjaimellisesti aivopestyjä tuon asian suhteen, eivätkä voi ajatella toisin. Se on heillä yksi monista uskon asioista. Vaikka he väittävät, ettei autuudelle ole ehtoja, käytännössä kuitenkin on niin, että jos jonkun tiedetään toimivan yleistä kantaa vastaan, häntä pidetään uskonsa kieltäneenä.
En usko, että maailmassa on kovin montaa ihmistä, joka oikeasti tosissaan haluaa 10 lasta tai enemmän. Tiedän sen sijaan, että hyvin moni äiti pelkää raskautta kuollakseen ja vaan rukoilee, ettei tulisi raskaaksi. Minun rukouksiini ei ainakaan vastattu siinä asiassa ja mikä kumma se onkaan jos paljaalla harrastaa seksiä...
Nyt vaan ihmettelee, että kaikkea sitä ihminen voikin uskoa, kun lähes suljetussa yhteisössä elää. Siellä annetaan ymmärtää, että kaikki muut ihmiset on pahoja ja onnettomia, joilla on hirveästi ongelmia. Ja että vain "uskovaiset" ovat onnellisia.
Tämä ehkäisemättömyys on vain yksi niistä monista asioista, mihin itse en pystynyt ja joka johti lähtemiseen porukasta. Luojalle kiitos, että ymmärsimme lähteä pois. Elämä on vähän helpompaa, kun voi päättää itse mikä on omalle perheelle hyväksi ja mikä ei eikä tarkkoja elämänohjeita anna joku muu taho.
Tällä hetkellä olen kuitenkin mielettömän masentunut koska koen olevani täysin yksin tämän asian kanssa(toki mieheni on tukenani, mutta kaipaan toisen naisen kanssa keskusteluja). Ystävät eivät ota yhteyttä ja se yhteisö on niin tiivis, etten itse tunne ulkopuolelta vielä juuri ketään. Ulkopuolisten kanssa ei kehotettu "veljeilemään". Se vähä, mitä olen ollut tekemisissä lestadiolaisten ystävieni kanssa viime aikoina, on tuntunut vaivaantuneelta ja hankalalta, koska paistaa kauas, että meidät on tuomittu helvettiin heidän silmissään.
En oikein tiedä mistä hakisin vertaistukea tässä asiassa. Kokeilin UUT:a mutta vaikuttaa siltä, ettei kovin aktiivista toimintaa heillä ole ja liekkö niin kovin moni vl sitä kautta asioita käsittelee.
Terapiaan on kuukausien jono täällä, missä asumme. Kuitenkin koen, että tarvitsisin kipeästi jotain keskustelukaveria mahdollisimman pian, koska olen niin uupunut ja masentunut pikkulapsiarjesta ja yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisesta ja kaikesta. Vähän väliä vaan itkettää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Apua saa kun vain sitä pyytää oikeasta paikasta! Kaikki luopuminen on vaikeaa. Kuitenkin Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu viisi uutta. :))
Hyvä että olet päättänyt tehdä elämällesi jotain. Saadaksesi nopeasti "ensiapua" tuohon epätoivoon ja masennukseen hakeudu lääkärin puheille, jos et vielä ole. Synnytyksen jälkeiseen ym. masennukseen on olemassa lääkkeitä, joka auttaa parissa viikossa. Olen kokenut saman. Hormonit heittävät niin häränpyllyä, että muu kroppa ei pysy perässä. Myös väsymys ja tuen puute vie kaikki voimat. Itse olin sairastua reaktiiviseen psykoosiin pelkästä unenpuuttesta. Sinun täytyisi saada nyt levätä. Jos et muualla koe saavasi levätä, voit hakeutua sairaalaan, jos tunnet olevasi loppuunpalanut. Ihminen sairastuu jo siitä, ettei saa nukkua. Saati että on kokenut jotain tuollaista, että kaikki hylkää. Mutta parempi erää henkisesti vapaana, kuin jonkun nujerrettuna orjana. Ystäviä saat varmasti ajan kanssa kun vain uskallat kotoa harrastuksiin ja ehkä töihinkin. Ihanaa kun sinulla on hyvä mies. Hän varmaan pitää vuorostaan kotia kunnossa kun sinä lepäät ja menet rentoutumaan. Pelkästään tunnin kävelylenkki päivässä auttaa irrottautumaan hetkeksi työstä. Jokainen tarvitsee yksinoloa ja omaa aikaa, jotta jaksaa tätä arkea! Kotiäidin työ on ympärivuorokautista kun lapset on pieniä. Ei keltään muultakaan vaadita, että töissä pitää olla 24h/vrk. On siis sallittua ja välttämätöntä ajatella omaakin terveyttään. Tuskin sitä kukaan muu puolestasi ajattelee, joten on laitettava itse asiat hoitumaan.
Työ antaa siitä vilkkaasta kotielämästä levähdystaukoa ja antaa henkisesti paljon. Ihminen tarvii sosiaalisia kontakteja, mutta sellaisia, jotka tukevat ja kohottavat - ei nujertavia ja syyllistäviä. Niitä löydät. Jos haluat pysyä hengellisissä piireissä niin ev.lut.seurakunnilta saa myös apua tilanteeseesi ja heillä on kerhoja ja toimintaa, joissa tutustut toisiin äiteihin. Ev.lut seurakunnissa on kuitenkin ajatuksen vapaus ja siellä ollaan naisia kohtaan armollisempia. Jokainen saa ajatella ja toimia lisääntymisterveyensä kanssa kuten haluaa, nehän ovat yksityisasioita. Jos olet huolissasi uskonasioista, niin eikös ihminen pelastu aivan ilman seurakuntia ja lahkojakin, eihän siinä mitään välikäsiä edes tarvitse. Ei raamatussakaan puhuta mitään lestadiolaisten määräyksistä.
Ensi sijassa siis lääkäri arvoi, mitä apua tarvit. Pyydä kotipaikkakunnan sosiaalitoimesta apua, jota varmasti saa tuossa tilanteessa, kun olette noin suuressa elämänkriisissä. Lisäksi tarvitset jotain psykologista tukea tuohon murros- ja muutoskauteen ja siihen ohjaa lääkäri. Jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään. En myöskään ymmärrä, mistä lestadiolaisten puheet ulkopuolisten onnettomasta elämästä johtuvat. Ehkä se on pelottelukeino, jolla saadaan ihmiset pidettyä tiukemmin talutusnuorassa. Jumalahan loi myös aivot ja oman tahdon, jota toistenkin on kunnoitettava. Kaikki olemme yhtä arvokkaita. Tsemppiä sinulle. Alku aina hankalaa, mutta olet ottanut jo askeleen parempaan!!
Kiitos rohkaisevista sanoista ja ymmärryksestä.
En itse hoksannut ajatellakaan, että menisin lääkäriin, kumma kyllä. Neuvolan terveydenhoitajan kanssa olen jutellut jotain näistä mutta hänkin kehoitti kääntymään vain psykologin puoleen suoraan.
Sosiaalitoimikaan ei tullut edes mieleeni, koska jostain syystä olen aina ajatellut, että sitä käyttävät ihmiset ovat todella hankalassa tilanteessa taloudellisesti tms.
Uskonto/hengellisiä asioita en jaksa omalle kohdalleni nyt ajatella sillä tavalla, että kuuluisin jonnekin seurakuntaan. Mieluummin en ala käymään missään sellaisessa vaan etsin ystäviä muualta.
Jo jonkin aikaa on tuntunut tosissaan siltä, että haluaisin vain juosta karkuun kaikkea tätä jonnekin, missä voisin vähäksi aikaa unohtaa vastuun. En juuri naura enää ollenkaan, enkä jaksa iloita lasten touhuista. Kaikki on vain pakkopullaa, josta vaan pitää jotenkin kahlata läpi. Kotityöt ei vähempää voisi kiinnostaa, puhumattakaan seksistä, vaikka mieheni haluaisi useinkin. Sitten tulee niin kauhea olo jos torjuu toisen, koska tietää miltä torjutuksi tuleminen tuntuu. Toivottavasti hän ei väsy minuun täysin.
Tuntuu vaan, että haluaisi pitkän tauon kaikesta, koska tällä hetkellä ei osaa edes arvostaa oikein mitään.
Kiitos sinulle "entinen väsynyt äiti", olen kanssasi samaa mieltä monessa asiassa. Toivottavasti selviämme tästä suosta kuiville rikkoontumatta enää enempää.
...kirjeen ystävää, niin voit otta yhdeyttä
[email protected]
https://www.secure-tukinet.net/
kirjoita tai soita, saat apua!
Hei!
Luin tekstiäsi kuin itse olisin sen kirjoittanut, te tosin olette olleet rohkeampia ja tuoneet julki päätöksenne jättää vl-piirit. Olisi mukava vaihtaa s-postiosoitteita, jos haluat? Vl:ien piirissä nämä asiat ovat niin tabuja, ettei niistä voi ääneen puhua.
ÄIMÄ Ry:stä saa vertaistukea synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja perheneuvolasta pitäisi saada apua kriisivaiheeseenkiin (ei ole välttämättä vielä terapiaa) Oletko kokeillut auttavia puhelimia? Nekin ovat tyhjää parempia. Sosiaalitstosta saa perhetyöntekijän kotiin esim. äidin masennuksen vuoksi. TK-lääkärikin voi määrätä masennus/rauhoittavia lääkkeitä, jos katsoo sen olevan hyödyllistä. Voimia!
Laita spostia osoitteeseen [email protected]
Voin sitten antaa ns virallisen osoitteeni, jota enemmän käytän. Mukavaa olisi vaihtaa ajatuksia sellaisen ihmisen kanssa, joka myös kyseenalaistaa noita "arvoja".
Rohkeita meidän oli pakko olla koska emme nähneet muuta vaihtoehtoa, kai sitä niin paljon "järkeili" asioita. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo, kaikkea muuta. Mutta kannatti.