Hei!
Mistä kautta voi/kannattaa hakea ammattiapua syömishäiriön (bulimian) hoitoon? Olen kuullut että terveykeskuslääkäriltä voi saada lähetteen? Jos varaa lääkärille ajan pitääkö olla langanlaiha ja muutenkin "sairaan näköinen" saadakseen apua? Mitä hoitoa syömishäiriöön voi saada? Kokemuksia hoidosta auttaako??
Mistä kautta voi/kannattaa hakea ammattiapua syömishäiriön (bulimian) hoitoon? Olen kuullut että terveykeskuslääkäriltä voi saada lähetteen? Jos varaa lääkärille ajan pitääkö olla langanlaiha ja muutenkin "sairaan näköinen" saadakseen apua? Mitä hoitoa syömishäiriöön voi saada? Kokemuksia hoidosta auttaako??
Vastaukset 5
Vanhimmat
hei,
ihanaa kuulla että haluat apua ja varmasti saat sitä hakemalla, voin taata sen.
minkä ikäinen olet? jos olet koulussa vielä, mene puhumaan koulusi terkkarille, hän tekee lähetteen eteenpäin paikkakuntasi nuorisopsykiatriselle polille. itse hain apua tätä kautta.
jos taas olet vanhempi, voit hakea lähetettä paikkakuntasi terveyskeskuksesta. selität vain ongelmasi, ja sanot että haluaisit apua. he ohjaavat sinut eteenpäin kyllä.
sinun ei tarvitse olla langanlaiha tai riutuneen nköinen. kelpaat ihan tuollaisenaan. minä olin apua hakiessa hieman pulskempi ja minut otettiin heti vakavissaan. luultavasti saat terapiaa ja säännöllisiä lääkärikäyntejä. voit myös pyytää lähetettä ravitsemustrapeutille.
minä olen käynyt terapiassa nyt kolme vuotta ja voin sanoa että he ovat pitäneet minua heengissä nämä vuodet, kun en ole siihen itse kyennyt. hae ihmeessä heti apua! et tule katumaan. rohkeasti vain. asiat kyllä lähtevät rullaamaan eteenpäin heti kun pyydät apua, sitten sinun ei tarvitse huolehtia kuin että olet ajoissa siellä paikalla missä sinun pitääkin
onnea! kysele lisää jos haluat.
Kiitoksia paljon vastauksestasi.Ihanaa että viitsit vastata ja lohduttavaa kuulla että jollekin terapiasta ym. on oikeasti ollut hyötyä!
Olen työssäkäyvä parikymppinen joten täytyy vain varata aika sinne arvauskeskukseen. Eniten minua pelottaa että en saakaan apua kun vihdoin uskallan sitä pyytää ja se, että miten pytyn kertomaan ongelmastani kun hävettää niin paljon... Vaikka kai tämä on sairaus siinä missä muutkin, niin silti tämä tuntuu jotenkin "itse aiheutetulta". Miten sinä "kehtasit" kertoa ongelmistasi? Minulle tämä asia on ainakin ollut tähänasti niin henkilökohtainen, että jo täällä keskustelu tuntuu saavutukselta!
minä kuuden vuoden salailun ja häpeämisen jälkeen kerroin asiasta kaverilleni, joka meni puhumaan terkkarille, ja josta sain lähetteen paikkakuntani nuorisopsykiatrialle (ikäraja 23v.) sitte piti vain voittaa se häpeä ja pelko ja mennä ensimmäiseen tapaamiseen. ja tässä sitä nyt ollaan vielä, elossa, ja parempaan kuntoon menossa. vielä kahdeksan-yhdeksän vuoden pahan oirehtelemisen jälkeen.
se häpeä on pahin. kun uskoo, ettei se olekaan vakavaa/ettei kukaan ota vakavasti. mutta sh on niin vakava sairaus, oli se sitten anoreksia tai bulimia tai vaikka bed, niin voin luvata että ellei lääkäri ole joku juntti-vuodelta-papu, niin saat asiantuntevaa opastusta ja neuvoja miten toimia seuraavaksi. ei ole mitään mittareita, koska on tarpeeksi sairas. aina on "tarpeeksi sairas", oli sairastanut sitten puoli vuotta tai kymmenen vuotta. ja mitä aikaisemmin hakee apua, sitä todennäköisemmin tulet kuntoon nopeammin. älä jännitä liikaa ja yritä unohtaa häpeä. he ovat siellä vain auttaakseen sinua eteenpäin elämässäsi. he haluavat vain parastasi. eikä kukaan tule vähättelemään sairauttasi. kaikki otetaan yhtä vakavasti.
olen kiitollinen ystävälleni, joka auttoi minut alkuun. itse häpesin niin paljon sairauttani, etten olisi siihen pystynyt. nykyään olen sinut sairauteni kanssa ja puhun siitä paljon, läheisille ja ulkopuolisille. en tunne enää minkäänlaista häpeää vaan olen hyväksynyt sen, että minä olen sairas. mutta sen sairauden kanssa minun täytyy elää ja taistella kaikin voimin sitä vastaan. yritän jakaa tietojani mahdollisimman monelle, jotka haluavat parantua. sillä tämä ei ole mitään elämää. ei minkään arvoista. yhtä helvettiä se on. minä olen ollut kaksi vuotta sairaalassa pakkohoidossa sh:n takia. kaksi pitkää vuotta. joten hae apua ennen kuin tilanteesi menee samaan kuin minulla meni. muutoksen ei tarvitse tapahtua heti, siihen voi mennä vuosia, niin kuin minulle meni. kukaan ei vaadi sinulta täydellistä onnistumista. saat mokata ja olla oma itsesi. ja saat jakaa kaiken sen luottamuksellisesti jonkun kanssa. pakkohoito ei ole mitään herkkua; pakkosyötöt, letkut, jokapäiväiset oksentamiset, syytökset, turhat itkut, lukitut ovet... olen hyvin ylpeä sinusta, vaikken sinua tunnekkaan mutta vaatii äärettömösti rohkeutta pyytää apua. olet ottanut jo ensimmäisen askeleen kirjoittamalla tänne. ota nyt seuraava askel ja olet taas lähempänä tervettä elämää. ole hyvä itsellesi. anna itsellesi mahdollisuus.
kauheasti tsemppiä, ota vaikka joku läheinen mukaaan terveyskeskukseen, jos yksin tuntuu liian pelokkaalta. se auttaa ihmeesti kun on joku pitämässä kädestä kiinni :D
kirjoittele miten sinun kävi!
Kerro ihmeessä, jos viitsit, kuinka kävi? Kävitkö terveyskeskuksessa ja minne ne sinut sieltä ohjasivat??
Olisi kiva vähän tietää, itse olen samassa tilanteessa... en vain millään uskalla mennä terveyskeskukseen, mietin usein puhelua ajanvaraukseen; varaisin ajan omalääkärilleni. -Minkä takia?... Ja virkailija on vielä tuttu, asun pienellä paikkakunnalla... pelkään, jos se asia lähtee leivämään..
En taida soittaa sitä puhelua.. Toivottavasti joskus sen teen.. tuntuu niin mahdottomalta parantua itse..
Mutta jos viitsit, olisi kiva kuulla kuinka sinulla kävi, jos saisin joskus tarpeeksi rohkeutta hakea apua itsekin... :)
Minä sain terveyskeskuksesta lähetteen mielenterveystoimistoon, kävin muutaman kerran ja
ei kiitos ! Ei mitään hyötyä minulle !
Tosin plussaa oli, että sain lähetteen myös ravitsemusterapeutille, nyt
tiedän sitten entistä tarkempaan mitä kannattaa syödä, tai siis minun tapauksessa mitä ei kannata syödä.
Mielestäni paras apu olisi joku läheinen joka olisi tukena lähes päivittäin, se vaan taitaa olla mahdoton ajatus ainakin minun kohdalla.
Olen sairastanut syömishäiriötä (bulimiaa) kohta neljä vuotta.
Mutta tsemppiä sinulle, toivon sydämestäni että sinä saat apua ... kukaan ei jaksa tätä pitkään yksin.