En ymmärrä, miksi suurin osa naisista tekisi abortin, jos lapsella olisi syndrooma. Muistan lukeneeni monta vuotta sitten City-lehden että jotain 80-prosenttisia naisista tekisi abortin, jossa lapsella on juuri tälläistä ja jotain 20 prosentista naisista sanoisivat EI. Yksi palstan naisista sanoi näin "En tietenkään toivo vammaista lasta, mutta minkä sille mahtaa, jos tulee näin, niin on pakko hoitaa." Jotkut naisista saattaisi ajatella näin (jos vain pystyisin uskomaan näin), jos joku kyselisi heiltä "Kumpi on kivempi, terve vai syndrooma lapsi?", toinen heistä sanoisi näin; "Typerä kysymys! Miten voitte kysellä näin typeriä asioita?! Rakastan aina lapseni, ei ole mitään väliä, minkälainen lapsi olisi!" Jos he ajattelisivat näin, heillä voisi olla sydämessään täynnä rakkautta ja hyvyyttä.
Miksi maailma on niin kurja?!
Devil_Clown
8719
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
...
on eri asia sanoa noin äkkiseltään mitä tekisi kuin, että mitä sitten oikeasti tekisi kun tilanne tulee vastaan. Tottakai jo vammaisuus on asia, jota ei lähtökohtaisesti lapselle toivota ja jos vammaa ta syndroomaa siis ei ole tarkemmin määritelty on aivan luonnollista, että 80% sanoisi tekevänsä abortin. Mutta prosentti luku saattaisi muuttua kun tutkittaisiin naisia, jotka ovat odottaneet vammaiseksi diagnosoitua lasta. Jos sitä lasta on oikeasti toivonut ja kyseessä on esim. downin syndrooma niin ei se välttämättä johdakaan aborttiin vaikka olisi näin uskonut aina valitsevan. Mitään tietoa asiasta ei kyllä ole, että ihan arvaus vain:)
eli oireyhtymä lapsella olisi. Tuskin kukaan tekee aborttia esim Turnerin syndrooman takia. Turnerin syndrooma on tytöillä esiintyvä kromosomihäiriö, joka aiheuttaa pienikokoisuutta ja joskus myös lapsettomuutta.
On myös paljon pahempia kromosomihäiriöitä, joista jotkut johtavat kuolemaan jo sikiöaikana, aiheuttavat sydänvikoja kehitysvammaisuutta yms.
siitä päästään. Adoptoi vaikka kaikki maailman vammaset niin eivät kärsi.
Voin kertoa, että itse ajattelen ainakin asioita niin, että ensin pitäisi miettiä että miten tämä syndrooma vaikuttaisi sen sitä sairastavan lapsen / ihmisen elämään. Eläisikö hän minkä ikäiseksi? Mitä ongelmia / vaivoja / kipuja hän joutuisi kärsimään ja kestämään? Kuka sitten hoitaisi jos / kun itse on vanha?
Itselläni on lapsia ja minä ajattelen kyllä niin, että tämä elämä jo ihan itsessään on aika rankkaa ja vaativaa kaikkine iloine ja suruineen, joten tässä on ihan tarpeeksi kestettävää jokaiselle "terveellekin" ihmisille. Miten suojelet lasta kaikilta asioilta joille et itse voi mitään etkä pysty estämään vaikka haluaisit. Vaikka olisin itse miten suvaitsevainen ja ajattelisin, että antaa kaikkien "kukkien kukkia", niin entä kun vastaan tulee ne kaikki suvaitsemattomat ja ahdasmieliset ihmiset, kaikki kiusaaminen, se kaikki mikä saa toisen tuntemaan itsensä erilaiseksi kuin muut, yms.
Kuka sattui tässä kerran näkemään (jo vuosia vuosia sitten) dokumentin perheestä, jossa näytettiin perheen arkipäivää kahden (olikohan he kaksoset) sairaan pojan kanssa. Heillä oli joku syndrooma, joka aiheutti sen että edessä oli täysi liikuntakyvyttömyys. Olisiko ollut joku sairaus joka vei lihasten toiminnan täysin pikkuhiljaa. Kotona oli nostolaite jolla poikia (olisivatko olleet jotain teini-ikäisiä, eivät kuitenkaan ihan pieniä lapsia enää) käännettiin ja nostettiin tuoliin. Hoito oli äärettömän rankkaa jo ihan fyysisesti vanhemmille. Tässä ohjelmassa perheen vanhemmat myönsi, että jos etukäteen olisi ollut tiedossa mikä poikien kohtalo tulee olemaan, olisi kyseeseen tullut muu kuin raskauden jatkaminen. Tuntui ja siltä myös näytti, että tuossa tilanteessa on aika vaikea "repiä huumoria" ja kertoa että kyllä tämä elämä sitten on hienoa ja upeaa kuitenkin kaikesta huolimatta.
Koska tällä palstalla hillutaan kovin mustavalkoisesti, keskitytään aina teemaan "rakastan kaikkia lapsiani tasapuolisesti". Hyvänen aika, eikö todellakaan kukaan hihhuleista osaa kuvitella, mitä tapahtuu vaikeasti vammaisen kasvaessa ulos lapsuudestaan? Helppohan sitä vammaista vauvelia on rakastaa, mutta auta armias kun olet satakiloisen liikuntakyvyttömän tai henkisesti koko ikänsä kolmivuotiaan tasolla olevan omaishoitajana elämäsi tappiin, kyllä siinä hymy hyytyy. Kaikella kunnioituksella.
Ihmisten käsitykset vammaisuudesta taitavat olla peräisin ainoastaan yhteisvastuukeräyskampanjoiden iloisista ja reippaista "kevytvammaisista".
Hauska ilmaus :D kuinka sattuikin, eilisen iltapäivän vietin miettien mitä näistä meidän kevytvammaisista tulee. Kuntoutussuunitelmia, terapioita, erityisopetusta. Kevytvammaisa viimeisen päälle, ei fyysistä vikaa joka tekisi silminnähden erilaiseksi... yhä mietin pääni puhki mitä mahtaa ikä tuoda näille lapsille tullessaan. Kyllä taaperon raivokohtaukset vielä hallitaan, mutta entä kun se kasvaa teiniksi? Kehittyykö ymmärrys ja kieli, vai eikö kehity? Missä kohtaa tulee raja vastaan? Pärjäävätkö nämä koskaan omillaan, vai eivätkö? Onko kasvun myötä odotettavissa jotain muuta, ongelmia joita en nyt osaa edes kuvitella?
Voi pojat. Veti vähän mielen mustaksi, onneksi aurinko paistaa ja poika oppi ajamaan pyörällä. Oli hyvä päivä. Mutta siltikin...
***
70-luvulla tai joskus kuitenkin, oli vallalla sellainen ilmapiiri, että laitoksia alettiin ensimmäisen kerran avata yleisölle, tuli siis mentaliteetti, että vammaisuutta ei tarvitse enää piilotella. Tämä oli johtanut siihen, että laitoksiin järjestettiin kiertokäyntejä. Ihmiset tulivat bussilasteittain kuin eläintarhaan katselemaan vaikeimmin kehitysvammaisia, olivat kuin friikkishowssa. Kylillä puhuttiin miten siellä ja siellä oli pieni vauva jonka päänympärys on yli 1,5 metriä ja se intoutti seuraavaa bussilastia tätä ihmettä katsomaan...
Sairasta sinänsä ajatuksenakin. Nyt laitoksiin ei mennä, sillä nyt ovat vammaisten oikeudet pinnalla ja jokaisella saa olla rauhallinen koti. Avoyksiköitä kuitenkin perustetaan nyt keskelle kaupunkia, eli edelleenkään vammaisuutta ei tahdota piilotella. Mutta ne laitokset ovat edelleen jossain maaseudun suojassa. Siellä sisällä on ne jotka eivät kykene ulkoilemaan, muuten kuin vuoteessaan, niitä ei näy terveeseen yhteiskuntaan juuri ollenkaan.