tulevat Ilomantsilaisiin koteihin lomailemaan. Eivät tuo evästä mukanaan, eikä kaikki ruoat kelpaa. Syövät ja haisevat loman ajan. Näin oli aikoinaan.
Vieläkö kesävieraat
vetelihtijä
3205
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
on noita näköjään omilla kylilläkin jotka tulevat syömään ja haisemaan eivätkä meinaa lähteä millään
korpiin jääneet iäkkäät ja sairaat vanhempamme kaipasivat lapsiaan, meitä, jotka olimme pakkosiirrettyjä Etelä-Suomen ja Ruotsin tarpeisiin.
Kun tuolloin menimme perheinemme lomalle Ilomantsiin, vanhempamme tarjosivat täysylöspidon ja lyhensivät siitä kertyneyttä ruokalaskua vielä seuraavana keväänä. Näin Ilomantsilaisten vanhempiemme rakkaus ja kaipaus tuli taloudellisesti hyödynnetyksi.
minimaalinen, matkat kalliita ja osittain kulttuurishokista, mutta enimmältään muista syistä johtuneet perheongelmat tulivat kalliiksi. Tuo tsunami vyöryi kaiken ylle, eikä sen jätevuoren alta ollut mahdollisuutta parempaan. Ei ollut helppo ylittää ensimmäistäkään kynnystä lähteäkseni katsomaan, miten vanhemmat jaksoivat talvella. Ja mitä olisin voinutkaan, en yhtään mitään.
Isäni tarina ei ole mitenkään poikkeuksellinen, vaan on paljossa yhdenmukainen lukemattomien muiden pikkutilallisten tarinoiden kanssa.
Hän oli tehnyt 14-vuotiaasta alkaen metsätöitä, kunnes 64-vuotiaana kuoli olematta päivääkään eläkkeellä. Hän oli ollut sotaan pakotettuna (minun käsitykseni) siinä kuin monet muutkin, mutta ei sairastuttuaan päässyt sieltä korvesta edes lääkäriin. Mitä sairaampi oli, sitä vaikeampi oli saada lääkärin- tai muutakaan apua. Olisi pitänyt olla siinä kunnossa, että olisi jaksanut hiihtää seitsemän kilometriä, odottaa tienvarressa linja-autoa, jossa matkustaa kirkonkylään ja kävellä siitä lääkärin vastaanotolle.
Isäni lupasi ottaa metsästä rakennuspuita ensimmäisten vanhustentalojen rakentamista varten Pihlajatielle, kun puita oli varta vasten käyty pyytämässä. Hän autteli muutenkin naapureissa asuneita leskiä ja tarjosi myös asunnottomina reessä matkaaville perheille hevosineen suojaa ja ruokaa.
Koska isäni kuoli pääsemättä asumaan lähemmäs palveluja kirkonkylään, minua alkoi kiinnostaa jo näistä sotamuistomerkkipuheista aktivoituneena, millainen ihmisen tuli olla tuohon aikaan, ollakseen muita paremmin oikeutettu elämään. Tuolloin oli huutava puute asunnoista taajamissa ja Pihlajatien ensimmäiset asunnot menivät niille, keille päättäjät niitä jakoivat, muut saivat jäädä odottamaan.
Asuntojen jaossa minua kiinnostaa vain se, missä hengessä jaettiin liian vähistä resursseista mahdollisuuksia elämään.
Tunnettu totuushan on, että useimpia sotaveteraaneista lyötiin "sotarikollisten muistomerkeillä päähän" ja jätettiin sitten kuolemaan.
Vielä nykyäänkään ei asioista kerrota siten kuin ne olivat, vaan ollaan palvovinaan sotarikollisten muistopatsaita ja ollaan muistavinaan muita sodan oikeutuksella höynäytettyjä. Mielestäni se näytelmä on politiikkaa, samaan tapaan kuin ”sikisi Pyhästä Hengestä” ja ”nousi kolmantena päivänä kuolleista” jne.