Miksi John Lennonin soolotuotantoa arvostetaan enemmän kuin muiden Beatlesien? Koska Mark Chapman teki siitä ajoissa lopun. Lennonin musiikki ei 70-luvulla ollut sen parempaa kuin muidenkaan Beatlesien (Ringoa ei lasketa). Siksi viiden vuoden "eläkkeelle" vetäytyminen 1975 oli hyvä idea. Lupaava comeback vuonna 1980 katkesi tylysti kesken, mutta miettikääpä, millaista sontaa Lennon olisi mahdollisesti julkaissut 80-luvun lopulla, jolloin KAIKKI vanhat rock-legendat tekivät kammottavan huonoja levyjä (joissa on kaikissa se hirveä kasarisoundi).
George Harrisonkin ymmärsi hiljentää levytystahtia 1980-luvulla useiden taiteellisten floppien jälkeen. Mutta yksi Beatleseista on onnistunut tuhoamaan maineensa jatkamalla itsepintaisesti levyjentekoa vuodesta toiseen: Paul McCartney, 60-luvun paras pop-säveltäjä. Jos McCartney olisi reagoinut Beatlesien hajoamiseen vaikkapa ampumalla kuulan kalloon, hän olisi nyt uskomattomalle jalustalle nostettu legenda. Mutta ei. Ihmiset odottivat uutta Yesterdaytä, mutta saivatkin Another Dayn. Paljastui, että Paulin soolouraa eivät olleetkaan ennakoineet Eleanor Rigby tai Let It Be, vaan pikemminkin Ob-La-di, Ob-La-Da, Why Don't We Do It in the Road, Honey Pie, Maxwell's Silver Hammer ja muut nolot hölmöilybiisit Beatlesien viimeisillä levyillä.
Tosin 70-luvulla Paul McCartney ei vielä täysin uponnut keskinkertaisuuden suohon. Ja kuten todettua, muut Beatlesit eivät olleet sen parempia. All Things Must Pass kuivatti Harrisonin, ja Lennonin musiikille koitui turmioksi muutto USA:han. Wings sentään myi enemmän levyjä kuin Beatles, ja kyllä Band on the Run ja Venus and Mars ovat ihan kuunneltavia levyjä. Mutta mutta. 80-luvun mittaan katosi McCartneylta jopa taito keksiä tarttuvia melodioita ja kevyitä pop-hittejä. Ja sen myötä jäljelle ei jäänyt mitään!
Wings ei juuri esittänyt Beatles-kappaleita. Myöhemmin Paulin konserteissa ei ole juuri muuta esitettykään, koska kukapa uusimpia McCartney-kappaleita haluaisi kuulla. McCartneyn kiertueet ovat röyhkeästi laskelmoivan rahastuksen huipentuma. Rock-dinosauruksista suurin on menettänyt äänensä ja energiansa ajat sitten, mutta rahasampoa pyöritetään edelleen. Kuka idiootti haluaa maksaa 60e kuullakseen Paulin laulavan miljoonannen kerran Hey Juden samalla rutiinityylillä jossain sadan metrin päässä sieluttomien ammattimuusikoiden keskellä? Maccan kiertueiden suureellisuus on kasvanut sitä mukaa kuin musiikillinen luomisvoima on ehtymistään ehtynyt. Harmi ettei John Lennon ole elossa, jotta voisi ruoskia McCartneyn alennustilaa sarkasmeillaan. John oli Paulin henkinen yliminä, joka pelkällä olemassaolollaan ehkäisi pahimmat rimanalitukset. Sen poistuttua poistuivat McCartneyn estot vetää uransa syvemmälle syöksykierteeseen. Give My Regards to Broad Street -filmi, Press to Play -albumi tai Liverpool-oratorio ovat projekteja joita Paul ei olisi KEHDANNUT toteuttaa jos Lennon olisi elänyt. Tosin, kyllähän jo Magical Mystery Tour -elokuvankin juuret johtavat sylttytehtaalle...
Paul McCartneysta on tullut synonyymi keskinkertaisuudelle, laimeudelle, munattomuudelle, laskelmoivuudelle, kyynisyydelle, kaupallisuudelle, teennäisyydelle, tekopirteydelle, kuluttajien kusettamiselle... Miten näin pääsi käymään? POPULAARIMUSIIKIN TEKIJÖIDEN KANNATTAA AINA LOPETTAA AJOISSA, koska he eivät ole mitään beethoveneita tai stravinskeja jotka luovat mestariteoksia vielä vanhuksinakin. Yleensä pop-musiikissa kunto romahtaa samassa iässä kuin huippu-urheilijoilla. Sanokaa yksikin esimerkki johon tämä kaava ei sopisi. (Tosin tämä tieteellinen teoria esitetään myös Trainspotting-elokuvassa suorastaan autoritatiivisella tavalla!)
Takavuosien Beatles-fanatismini ajoi minut aikoinaan ostamaan (!) melkoisen kasan Paul McCartneyn toinen toistaan huonompia soololevyjä ja muuta krääsää. Niistä on ollut vaikea päästä eroon.
George Harrisonkin ymmärsi hiljentää levytystahtia 1980-luvulla useiden taiteellisten floppien jälkeen. Mutta yksi Beatleseista on onnistunut tuhoamaan maineensa jatkamalla itsepintaisesti levyjentekoa vuodesta toiseen: Paul McCartney, 60-luvun paras pop-säveltäjä. Jos McCartney olisi reagoinut Beatlesien hajoamiseen vaikkapa ampumalla kuulan kalloon, hän olisi nyt uskomattomalle jalustalle nostettu legenda. Mutta ei. Ihmiset odottivat uutta Yesterdaytä, mutta saivatkin Another Dayn. Paljastui, että Paulin soolouraa eivät olleetkaan ennakoineet Eleanor Rigby tai Let It Be, vaan pikemminkin Ob-La-di, Ob-La-Da, Why Don't We Do It in the Road, Honey Pie, Maxwell's Silver Hammer ja muut nolot hölmöilybiisit Beatlesien viimeisillä levyillä.
Tosin 70-luvulla Paul McCartney ei vielä täysin uponnut keskinkertaisuuden suohon. Ja kuten todettua, muut Beatlesit eivät olleet sen parempia. All Things Must Pass kuivatti Harrisonin, ja Lennonin musiikille koitui turmioksi muutto USA:han. Wings sentään myi enemmän levyjä kuin Beatles, ja kyllä Band on the Run ja Venus and Mars ovat ihan kuunneltavia levyjä. Mutta mutta. 80-luvun mittaan katosi McCartneylta jopa taito keksiä tarttuvia melodioita ja kevyitä pop-hittejä. Ja sen myötä jäljelle ei jäänyt mitään!
Wings ei juuri esittänyt Beatles-kappaleita. Myöhemmin Paulin konserteissa ei ole juuri muuta esitettykään, koska kukapa uusimpia McCartney-kappaleita haluaisi kuulla. McCartneyn kiertueet ovat röyhkeästi laskelmoivan rahastuksen huipentuma. Rock-dinosauruksista suurin on menettänyt äänensä ja energiansa ajat sitten, mutta rahasampoa pyöritetään edelleen. Kuka idiootti haluaa maksaa 60e kuullakseen Paulin laulavan miljoonannen kerran Hey Juden samalla rutiinityylillä jossain sadan metrin päässä sieluttomien ammattimuusikoiden keskellä? Maccan kiertueiden suureellisuus on kasvanut sitä mukaa kuin musiikillinen luomisvoima on ehtymistään ehtynyt. Harmi ettei John Lennon ole elossa, jotta voisi ruoskia McCartneyn alennustilaa sarkasmeillaan. John oli Paulin henkinen yliminä, joka pelkällä olemassaolollaan ehkäisi pahimmat rimanalitukset. Sen poistuttua poistuivat McCartneyn estot vetää uransa syvemmälle syöksykierteeseen. Give My Regards to Broad Street -filmi, Press to Play -albumi tai Liverpool-oratorio ovat projekteja joita Paul ei olisi KEHDANNUT toteuttaa jos Lennon olisi elänyt. Tosin, kyllähän jo Magical Mystery Tour -elokuvankin juuret johtavat sylttytehtaalle...
Paul McCartneysta on tullut synonyymi keskinkertaisuudelle, laimeudelle, munattomuudelle, laskelmoivuudelle, kyynisyydelle, kaupallisuudelle, teennäisyydelle, tekopirteydelle, kuluttajien kusettamiselle... Miten näin pääsi käymään? POPULAARIMUSIIKIN TEKIJÖIDEN KANNATTAA AINA LOPETTAA AJOISSA, koska he eivät ole mitään beethoveneita tai stravinskeja jotka luovat mestariteoksia vielä vanhuksinakin. Yleensä pop-musiikissa kunto romahtaa samassa iässä kuin huippu-urheilijoilla. Sanokaa yksikin esimerkki johon tämä kaava ei sopisi. (Tosin tämä tieteellinen teoria esitetään myös Trainspotting-elokuvassa suorastaan autoritatiivisella tavalla!)
Takavuosien Beatles-fanatismini ajoi minut aikoinaan ostamaan (!) melkoisen kasan Paul McCartneyn toinen toistaan huonompia soololevyjä ja muuta krääsää. Niistä on ollut vaikea päästä eroon.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Totta puhut, joskaan McCartney ei mielestäni ollut 60-luvun paras popsäveltäjä, vaan "vain" yksi parhaista. Kuka on paras? En viitsi sanoa, sillä tiettyjä Beatles-faneja se tuntuu häiritsevän, jos muitakin loistavia muusikoita nostetaan esille tällä palstalla. Onhan se ihan hirveetä, myönnän! Iik!
Kyseenalaistat hyvin ja puhut suoraan, mutta ethän sie nyt tosissaan pidä Yesterday-kaunokkia kuitenkaan McCartneyn parhaana sävellyksenä? Mm. Eleanor Rigby ja Let It Be ovat parempia.
Monet artistit, Maccan lisäksi, ovat tuhonneet entisen maineensa joko musiikilla tai muilla sekoiluilla huippuvuosien jälkeen. Jos Michael Jackson olisi lopettanut uransa vuonna 1991 Dangerous-albumin jälkeen, olisi yleinen arvostus täysin eri luokkaa, saati jos hän olisi lakannut levyttämästä Thrillerin jälkeen. Prince muuttui 90-luvulla symboliksi, ryhtyi sekoilemaan julkisuudessa, marginalisoi itsensä. Monet nykynuoret eivät edes tiedä häntä! Entäpä Abba, joka vieläkin liitetään joissain piireissä pinnallisen camp-purkkapopin piiriin, vaikka bändi on tehnyt KYMMENIÄ kuolemattomia klassikoita. Tiettyjä vanhoja pieruja, kuten Elvis, sitten arvostetaan välillä käsittämättömillä kriteereillä, koska niin kuuluu tehdä.
McCartney ja Rolling Stones ovat myös menettäneet arvostustaan koska eivät lopettaneet ajoissa.
Ram, Band On The Run, Venus And Mars, London Town, Tug Of War, Flowers In The Dirt, Chaos And Creation, Memory Almost Full - kaikki hemmetin hyviä levyjä!
London Town, Flowers in the Dirt, Memory Almost Full eivät ainakaan ole mitään sellaisia levyjä joita ei-Paul-fanaattinen kuuntelija jaksaisi kahlata läpi. London Town on pehmorockin kuvottavinta pullamössöä. Flowers in the Dirt on laskelmoitua 80-luvun lopun 60-lukunostalgiaa. Memory Almost Full on vanhan vaarin dementoitunutta kähinää. Miksi et mainitse albumeja McCartney, McCartney II, Off the Ground ja Driving Rain, joissa Macca oikeasti yrittää vähän nähdä vaivaa, vaikka tulokset ovatkin tasoltaan vaihtelevia?
Omalla urallaan beatlesin jälkeen heistä parhaan
tuotannon tosin lennon tapettiin.kuunneltavia löytyy kymmeniä joten pidä mölyt mahassasi.
-kiva kun sait vähän purkaa itseäsi täällä netissä,nyt on paljon helpompi olo,vai mitä?.. :) "ne jotka vähiten asioista tietävät,pitävät suurinta ääntä"...
toimii motolla: "jos ei kommentti miellytä minua, se on roskaa"
Sen sijaan Beatles-musiikki on roskaa!!! Universaalit kriteeriot käyttöön, pooppijengi! Harmonia, missä luuraa? Soitinnus, mitä kehuttavaa? Millaisia muotorakenteita? Miksi Beatlesin musa on melodisesti laihaa soppaa?
Miettikääs näitä!
Olet kai kuullut että se musajuttu on hänen elämänsä ei niin väliä vaikkei ykköshittejä enää tulisi kaan milloin tullut esimerkiksi rollareille
mutta sedät jaksaa heilua ja se on kivaa heille.
höperöidymme kun ikää tulee...ei voi mitään. :(
"Kaikki me kuolemme pian"
J.Martikainen.
No Paul Simon teki ihan helmeä tavaraa vielä yli nelikymppisenä.
OMIA IDOLEITA
PAUL MCCARTNEY
RINGO STARR
GEORGE HARRISON
CLIFF RICHARD
CHARLIE WATTS
YVONNE ELLIMANN
AGNETA FÄLTSKOG
http://www.rytmi.com/paul-mccartney-olohuoneaanitysten-pioneeri-12071/
Hyvä artikkeli
Tässä oli asiantynkää - ei Beatles fania tosin haittaa muiden nostaminen.
Enemmän haittaa ristiriita Maccan hahmossa. Ärsyttäää ja silti hänen musiikkinsa koskettaa, livenä erityisesti.
Koskettavuus on musiikin vaikutus.
Maccan musiikki on kuitenkin pilipalikka-musiikkia, eikä käytä rikkaasti keinoja... täten se mahdu todellisen musiikin joukkoon, kosketti se jotain poopparia tai ei.
Jos se koskettaa miljardia ihmistä?
Beathovenin maineen muuten pilasivat klasarifanit.
"Maccan musiikki on pilipalikka-musiikkia, eikä hän käytä rikkaasti keinoja..."
Mitä v*ttua se sinulle kuuluu miten hän musiikkinsa tekee? Jokainen muusikko tekee musiikkinsa kuten itse haluaa. Miljardit ihmiset pitävät siitä ja silloin se ei ole kovin huonosti tehtyä.
Jos aluhousuihin mieltyneellä klasupuupparilla on pistää paremmaksi, niin laita näytteitä Youtubeen. Käymme sitten kuuntelemassa ja arvostelemassa "ylivertaisen taidemusiikkisi". Rohkeasti vaan näytteitä peliin, niin nähdään onko sinulla mitään varaa haukkua muita musiikintekijöitä. Tee se jo tänään, niin tiedämme oletko muusikko vai pelkkä poskisolisti. Äkkiä nyt, päivä on pian pulkassa!
Beatlesin "musiikki" on halpaa puuta - ja taitamattomasti veisteltyä. Ei ole ollut käytössä kuin yksi työkalu ja mitätön oksansiivu erämaan ankeasta puusta - ja luovuutta tai ammattitaitoa tehdä siitä oksasta jotain hienoa ei ole beatleilla ollut! Yleisö on koostunut (ja koostuu) idioooteista, joten mikä tahansa variksen ritsa kelpaa kyllä tämän bändin fanaatikoille.
Bachin Brandenburgilainen nro 5 taas on suurenmoinen kukkiva puu, joka ulottuu taivaaseen asti!
...hmmm....McCartneyn mainetta ei liene pilattu, onhan hän ainoa Beatlesin musikaalinen henkilö...
...hmmm...Beethovenin mainetta ei liene pilattu, pikemminkin se maine on aina kasvanut tässä parin sada vuoden aikana...