Kuinka kauan olette olleet yksinäisiä? Mukaan ei lasketa työkavereita/koulukavereita jos et tapaa heitä työn ulkopuolella.
Itse olen ollut yksinäinen 13 vuotta ja olen 28v. Täytyy sanoa, että mitä pitemmälle yksinäisyys menee niin sitä vähemmän enää uskaltaa tutustua uusiin ihmisiin. Aina vain tulee mietittyä samaa kysymystä, että mistä ihmeestä sitä voisi uuden "tuntemattoman" ihmisen kanssa jutella kun oma elämä on yksinäisyydestä johtuen muutenkin niin tylsää. Muilla samanlaisia ongelmia?
Itse olen ollut yksinäinen 13 vuotta ja olen 28v. Täytyy sanoa, että mitä pitemmälle yksinäisyys menee niin sitä vähemmän enää uskaltaa tutustua uusiin ihmisiin. Aina vain tulee mietittyä samaa kysymystä, että mistä ihmeestä sitä voisi uuden "tuntemattoman" ihmisen kanssa jutella kun oma elämä on yksinäisyydestä johtuen muutenkin niin tylsää. Muilla samanlaisia ongelmia?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Niin, mistä sitä voisi repiä muita kiinnostavia jutunaiheita, kun omassa, yksinäisyyden rajoittamassa elämässä ei tapahdu mitään, mikä voisi kiinnostaa kanssaihmisiä... Jos yksi nyhjää kaiken aikansa koneella, ja toinen juoksee kaikki illat ulkona harrastuksissa, baareissa tms. , niin siinä tilanteessa tosiaan ollaan jo aika eri planeetoilta!
säästä tai leffoista tai musiikista tai...
Juttuaiheitahan kyllä on, mutta harvoilla ihmisillä riittää motivaatio keskustella asioista semmoisen ihmisen kanssa joka ei muuten "kolahda" tai vaikuta samantyyppiseltä... Yleensä se keskustelu loppuukin aika nopeasti ja kohta ollaan sanomatta sanaakaan....
Sen voin sanoa että kaikkeen tottuu ajanoloon.
On vaimo ja kissa. Muutettu on erittäin useasti uusille paikkakunnille.
-Alussa olin 2 vuotta metallialalla; haalarit, kuulosuojat, kasvomaski, yksin omassa loukossani. Toki taukojen aikana tuli jotain juteltua muitten kanssa. Ei pahemmin jäänyt tuttuja.
-Sitten graafisella alalla pitempään ehkä yhteensä kymmenen vuotta. Olin painajana, loppuaikoina painoin yksin noin 5 vuotta.
-Sitten 5,5 vuotta kotimiehenä ulkomailla. Hoitelin kotia ja kuljeskelin kaupungilla aivan yksin päivät.
-Lyhyt työttömyysjakso kotimaaassa noin 1 vuosi kotimiehenä ja oudossa kaupungissa paikkoihin tutustuen.
-Jokunen vuosi töissä eli 3 vuotta siitä.
_-Ja vuosituannen vaihtuisen jälkeen olenkin ollut työttömänä kotimiehenä 8 vuotta.
_eli paljonkohan tuosta kertyi... 25 vuotta. olen vähän alle 50, siis yli puolet elämästäni.
En oikein edes pidä enää ihmisistä. Puhun itsekseni( horoskoopiltani kaksonen; helppo juttu), välttelen sosiaalisia tilaisuuksia jne. Olen riidoissa suurimman osan vanhojen kavereitteni kanssa, sukulaisiani en ole koskaan edes tuntenut, siskoni kanssa katkaisin välime 15 vuotta sitten. Kerran satuttiin samoihin hautajaisiin ja hän koitti tulla juttelemaan, menin pois jne. Olen kyllä tarvittaessa hyvinkin puhelia seuramies sekä osaan käyttäytyä normaalisti pakollisissa tilanteissa. Mutta välttelen junia ja busseja missä ihmiset tunkevat lähelle.
Mutta viihdyn kohtalaisesti ajatuksieni kanssa. Joskus toki kaipaa juttuseuraakin. Yleensä soitan jollekin vanhalle kaverille. Kerran piruuttani kellotin kauanko menee ennen kuin joku soittaa minulle. Se oli 7 viikkoa, siis melkein kaksi kuukautta. Käytän äärettömästi internettiä ja kirjoittelen palstoille. Joku tutummaksi tullut chat- kamu on. Ai niin viime vuonna meillä kävi muistaakseni kaksi ihmistä kylässä, itse tosin lomalla ollessamme kävin paljonkin kylässä tutuilla. Aina loman jälkeen olen jotenkin väsynyt. Liikaa kertynyt seurapiiri tilanteita ja kuullut kertomuksia kummallisia. Aivot ja korvat kaipaavat lepoa.
Tämän kun kertoo nomaalisti työssä käyvälle, perheelliselle, sukurakkaalle, ja kovasti sosiaalisi harrastuksia harrastavalle ihmiselle niin se väittää minun valehtelevan.
Ei yksinäisyys ole vaikea olotila kun siihen tottuu. Sosiaalisuuteni ja sosiaalinen kanssakäymiseni on tosiaan rajoittunutta. Mutta onpahan aikaa seurailla maailman tapahtumia, tulla pukku hiljaa rapajuopoksi, katsella tv:tä, ja etenkin ajatella. Ja onhan tuossa vaimo ja kissa kaverina.
Niin tämä tarina on tosi.
Mulla sosiaalinen elämä alkoi hiipua, kun hankittiin 1. lapsi. Oltiin aika nuoria ja käytännössä ainoita kaveriporukasta, jotka lapsia hankki. Sitten kaverit alkoi karttaa, eikä kutsuja enää kuulunut. Itse lopetin yritykset 6 vuotta sitten ja nyt on aikaa katsella telkkaria, juoda olutta ja ajatella.
Nykyisin ei ole oikein asiaakaan kenellekkään, vaikka sattuis juttuseuraa kohtaamaankin esim. baarissa. Itsekseen oleminen on vuosi vuodelta helpompaa.
Koulun ja opiskelujen ulkopuolella en ole tavannut ketään sitten 6.luokan kevätjuhlan. Toukokuussa onkin minulla sitten yksinäisyyden merkkipäivä.
Siinä vaiheessa kun muuta alkoivat karvoittumisen myötä ärhäköitymään ja varastamaan tupakkaa niin minä ajelin polkupyörällä mato-ongelle enkä tajunnut tyttöjen päälle yhtään mitään, tai tajusin mutten vaan osannut.
Lukiossa taas muut kävivät laivalla, dokasivat ja menivät väärillä papruilla baariin niin minä istuin himassa ja fanitin Initial D:tä finnit täristen.
Multa varmaan puuttuu päästä joku namikka että osaisin olla sillälailla seuralline, cooli ja yllätyksellinen. Ei musta vaan ole siihen.
Samantyylinen tarina on mullakin, 28v takana ja olen ollut yläasteen jälkeen yksinäinen.
En ole koskaan ollut samanlainen muiden ihmisten kanssa, viihdyn enemmän yksin. En usko että muiden ihmisten katoamisella olisi mun sosiaaliseen elämään paljoakaan vaikutusta. Mä puhun tätä nykyä enemmän itsekseni kuin muiden ihmisten kanssa.
yksikseen ja erosta on jo 10 vuotta, joo kohta.
mää oon ollu yksin sen jälkeen kun mun ainoo kaveri muutti pois kahdeksan vuotta sitten, koulussakin olen yksin ja koulukiusattu vaikka kuinka pitkään.Ikää on nyt vasta viistoista vuotta.
Noh vasta 2 vuotta tässä on oltu yksinäinen. On mulla itse asiassa yks kaveri jolle soitan joskus. Sit on yks tyttö kenen kans juttelen meses kerran parissa kuukaudessa. Koulus on kans juttukaveri. Illat ja viikonloput menee yleensä kotona tv:n, kaljan ja netin parissa. Elämä on aika paskaa, mut tää on ihan mun omaa syytä.
Kotiseudullekin jäi muuten pari kaveria joita nään muutamia kertoja vuodessa.
Menin sellaseen kouluun jossa ihmiset on aika erilaisia kuin mä. Aluks mulla oli kavereita mut sit yhteydenpito loppu. Haluaisin vain muuttaa pois täältä tai vaihtaa koulua. Kesällä töissä tai uuden harrastuksen parissa vois tutustua uusiin ihmisiin.
Naistakaan ei oo. Ei haluta mennä yksin baariin hillumaan. Ja eka kysymys tietysti olis "Miks sä oot täällä yksin".
En oo edes paska jätkä. Oon vaa ajanut itteni tälläseen tilanteeseen josta ei oo pariin vuoteen poispääsyä. Kun tää sonta loppuu, muutan takaisin kotiseudulle tai sitten helsinkiin.
samanikäinen ja about saman verran olen ollut yksin.
Ja sama ongelma ihmisiin tutustuessa, vaikka tietysti voi puhua kirjoista ym. mutta itsetuntoni on aika huono.
Jouduin lukioikäisenä pahoinpitelyn uhriksi. Seuraavat kolme vuotta meni jonkinlaisessa sumussa. Yritin sen jälkeen tutustua maailmaan, mutta seuraavat kymmenen vuotta taistelin ihmispelkoni kanssa. Kolme-neljä kuukautta oli pisin aika, kun ei päästänyt ääntäkään suustaan. Sitten kun sanoi kaupassa myyjälle kiitos, niin sitä ihan säikähti omaa ääntään. Olen yrittänyt hakeutua enemmän ihmisten seuraan, mutta en ole koskaan oppinut olemaan ihmisten kanssa. Hiljaisesta ei kukaan ole kiinnostunut.