Pakko kirjoittaa, josko jollakulla olisi hyviä neuvoja mitä tehdä. Koen että minut on lähestulkoon teljetty kotiini pienen lapseni kanssa. Lapsi on ensimmäiseni, olimme mieheni kanssa seurustelleet jo 12 vuotta kun lapsemme syntyi ja ajatus lapsesta tuli mieheltäni, ikäänkuin painostuksen omaisena. Viimein hän sai minutkin ympäripuhuttua, ja saimme lapsen. Ei pidä käsittää väärin etten lastani olisi halunnut. Olen onnellinen pienestä lapsestani, rakastan häntä yli kaiken, mutta mieheni ei osallistu lapsen hoitoon mitenkään. Vielä ennen lapsen tuloa hän lupasi kuun taivaalta, osallistuu, hoitaa, auttaa, on läsnä, vielä raskaana ollessani hän lupasi kaiken tuon, mutta kun lapsi syntyi, jäin yksin lapsen kanssa. Miehelläni on aina töitä, kun hän palaa töistä, on "toimistotöitä". Toinen tekosyy on "ettei hän osaa olla lapsen kanssa" enkä saa häntä edes yrittämään. Lisäksi hänen äitinsä on aina ollut todella roikkuva yksilö pojastaan, voisi sanoa jopa mustasukkainen. Kun hän ei saanut meitä erotettua (ja hän kyllä yritti kaikin keinoin), hän käytti hyväkseen poikansa syyllisyydentuntoja ja velvollisuudentuntoja, esim. seurustellessamme hän sai aina poikansa ajamaan 300 km luokseen sillä, että alkoi ryypätä eikä vastannut puhelimeen, josta mieheni tiesi hänen ryyppäävän ja lähti ajamaan saadakseen taas äitinsä selväksi ja töihin. Nyt hän "raitistunut" mutta nykyinen keino on se, että hän keksii aina itselleen sairauksia, ei siis käy lääkärissä vaan keksii ne itse mitä hänellä milloinkin on ja ajattaa mieheni taas luokseen kun "on niin heikkona ettei edes kauppaan pääse". Kesät meillä on aina mennyt anopin mielitekojen mukaan, milloin anoppi tahtoo mökille, meidän on hänet sinne vietävä, kahdenkeskistä aikaa meillä ei kesäisin lomilla ole koskaan. Miehelläni ja minulla ei koskaan ole oikeastaan päässyt muodostumaan omaa perhettä ja omaa perhe-elämää sillä anoppi tunkee itsensä aina väliin. Jos olisimme menossa johonkin sukulaisiin käymään, anoppi täytyy hakea mukaan tai vähintää käydä samalla reissulla anopin luona. Minun vanhempiani mies ei edes ajattele, yllätyy kun muistutan että voisimme käydä heidänkin luonaan. Mieheni ajatusmaailmassa aina ensimmäisenä on oma äiti, sitten vasta tulemme me, ellei työ tule siihen väliin. Olen lapsen syntymän jälkeen ollut kotona, kaiket päivät, jos johonkin pääsen, on lapsi mukanani. Ensimmäisen kerran kun mieheni ehdotti tänään että voisin lähteä ulos yksin vapunviettoon, sai hän ympätyksi siihenkin anopin mukaan, että lähtisimme sisareni luo, joka auttaisi miestäni lapsenvahtina olemisessa, ja sieltä sitten heti anopin luo. Kiinnostaako, no ei todellakaan. Jos mieheni ajattelisi minun ilahduttamistani, ajatus olisi ollut hieno, mutta kun joka asiaan pitää ympätä anoppi mukaan, ajatuksen ilo on jo kuollut syntyessään. Olen alkanut jo ajatella, oliko virhe mennä lapsen syntymän jälkeen naimisiin tuon miehen kanssa, onko meillä enää edes yhteistä tulevaisuutta. En halua lapseni kasvavan välinpitämättömän isän kanssa, vaan yritän korvata itse lapselleni jatkuvasti sen ettei isä vietä yhtään aikaa lapseni kanssa. Ja se väsyttää. Olen jo vuosikausia yrittänyt puhua miehelleni hänen äitinsä käyttäytymisestä ja siitä että meidän pitäisi olla oma perheemme, tuloksetta, sillä hänen äidistään ei saa sanoa mitään negatiivista. Mitä tässä pitäisi ajatella ja tehdä, tahtoisin itsekin elämän myös sen lisäksi että minulla on lapsi ja olen äiti.
Ahistaa mies, anoppi ja elämä
Tuore äiti
7722
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
purettua ulos. Nyt on vain sitten tekojen aika. En osaa neuvoa sinua, mutta uskon että puhuminen auttaa tässäkin ja jos ei auta niin sitten ei auta.
Kurjaa että nuo mamman pojat saa luokkuun naisia ja ihminen joutuu tuollalailla kärsimään.
itselläni on järjestäen aina alkanut hälytyskellot soimaan ja olen paennut taka vasemmalle. Siihen liittoon ei toinen nainen mahdu ellei mies muuta selkeästi tapojaan.
Totta on kyllä sekin että vauvat ovat hankalia joillekkin miehille kun heistä niihin on jotenkin vaikea saada kontaktia ja vasta kun lapsi kasvaa isätkin ottavat roolinsa isänä helpommin.
Puhu tunteistasi ja ajatuksistasi miehellesi. Neuvolassakin voisit mainita asian josko vaikka pääsisit juttelemaan psykologille.
Tuommosen turhautumisen käsittelyssä on ihanhyvä olla ammattilaisen ajatukset mukana ettei vaan omapäisyyttään tee jotain mikä myöhemmin kaduttaa.
Tuntui kuin oisin lukenu omaa kirjotustani. Haluaisitko kirjotella sähköpostia,ois kiva vaihtaa ajatuksia?
Uskomatonta, löytyykö sieluntoveri? Luulin että kaikilla muilla on niin unelmaiset anopit, ettei välillä edes voi puhua omasta anopista samassa yhteydessä. Laitatko sähköpostiosoitteesi, olisi mukava kirjoitella.
Kiitos sanoistasi ja ajatuksistasi. Keskustelua on vuosien mittaan yritetty, lähinnä minä yritän ja mies sulkee korvansa siinä vaiheessa kun pitäisi äidiltä jotain kieltää tai äidistä tulee jotain negatiivista esille. Tuntuu niin turhalta, että mietin tosiaan lähtöä, ihmettelen vain miten olen saattanut kuvitella miehen joskus muuttuvan perheenisäksi, jolle perhe olisi se ykkönen.
Meillä kans niin,että minä yritän keskustella,mutta siitä seuraa aina vain pahempi riita. Anopin käytös on todella röyhkeää,mutta miehellä on selitykset ja puolustukset joka asiaan. Laittaisitko sähköpostiosoitteesi?
Laitan tässä sähköpostiosoitteeni, se on [email protected], olisi kiva kirjoitella enemmänkin, kuullostaa ihan samalta kuin meilläkin.
olisi syytä ihan oikeasti saada poikki ennen kuin niitä lapsia aletaan hankkimaan. Sen jälkeen se on yleensä monin verroin vaikeampaa...
Näitä äidin poikiahan on ja tulee olemaan. On sitten eri asia kuinka moni nainen suostuu tähän leikkiin ja kuinka pitkäksi aikaa. Hommahan ei lopu ennen kuin pakotat miehen valitsemaan sinut j alapsen eli teidän perheen tai äidin. Tokihan äiti kuvioissa on ihan asiallinen olla, mutta missä laajuudessa niin se on sovittava juttu. Ja jos ei irtiottoa tule niin vaihtoehtoina lienee hyväksyä tilanne tai lähteä.
Its een moista peliä kyllä olisi katsellut noin pitkään. Meillä anoppi asui aika lähellä ja me siis muutimme hänen lähelleen aikanaan. Silloin jo tehtiin selväksi kuka on kuka jne. Anoppi sitten jossain vaiheess ayritti pelittää, mutta loppui lyhyeen...
Eli elämäsi avaimet on sinulla ja itse päätettävä mihin suostuu ja mihin ei. Keskustelu ja varmaan jossain parisuhdehenkilön luona on varmaan paras keino päästä alkuun. Ulkopuolinen taho kun johta akeskustelua niin se etenee eikä mene juupas eipäs ja sä et tajua juttuihin. Se, lähteekö mies sinne kun äiti varmaan on sitä mieltä ettei tarvitse on sitten sun suurin ongelmasi. Eli luultavasti järjen puhuminen ei toimi, mutta uhkaus ja kiristys voi onnistua, itse tunnet miehesi parhaiten.
Anopilla ei ilmeisesti ole oma aelämää ihan kamalasti ja siksi teidän elämä on hyvä omia pojan kautta itselleen? Alkkiksethan on tässä ihan huippuja ja kun jonkin asian opppii niin miksei sitä käytä jatkossakin?
Tuo ei ole helppoa elämää ja itse tuolta osin olen aikaan päässyt helpolla kun puhe on toiminut eikä tilanne eedes ollut kuin alkusoittoa omallesi. Vierestä on sitten saanut seurata kaltaisiasi suhteita ja se ei ole helppoa, varsinkin kun vaimo on tavallaan se toinen nainen..