En tiedä mihin olisin kirjoittanut tunteistani.. en osaa kuvailla niitä. enkä puhua niistä. ihmiset, joille tahtoisin puhua eivät tarvitse taakkaani, joten en puhu. siis kirjoitan.
Asiat, joiden kanssa painin ovat ehkä turhia, tai sitten eivät. olen ruvennut pelkäämään elämää. niin se kai on. kuulen muiden tarinoita suhteistaan ja itselläni ei ole omaa. enkä uskalla ryhtyä mihinkään, koska olen kuullut niin paljon pahaa, etten halua että minua satutetaan. toisaalta jopa kipu on parempi olotila kuin se että odottaa jotakin tunnetilaa, mitä ei näy tulevan.
joka paikassa haluaisin puhua ja olla sosiaalinen kaikkien kaveri, jota kaikki ihailevat. kuitenkin olen kaikkea muuta mihin kykenisin. tai uskon kykeneväni. menen aina kuoreeni ja ehkä leikinkin jotain, ettei arvoistani löydy. arvoistani? mikä minun arvoni on? typerää. joka päivä, kun lähden ulos uskon johonkin uuteen. kun aamuyöstä saavun kotiin tajuan ettei siinä ollut mitään sen arvoista.
Kerran sanoin etten ikinä voisi tehdä yhden illan hoitoja. en kai sitten pystykään. kuitenkin eräänä iltana sitten melkein olin päätyä siihen. kaikki mitä olin sanonut ajatellut olivatkin tunteiden peitossa ja kun tapasin uudelleen kyseisen ihmisen, joka tunteeni tuotti, ei mikään ollut samoin. kaikki pyyhkiytyi pois ja kaikki toiveeni menivät. toisaalta en välittänyt. olinhan yrittänyt. tämän kokemuksen jälkeen uskoin, että pystyisin tutustumaan ihmisiin paremmin. en pystynyt. olen edelleen se sama, joka ei kykene itse valitsemaan, koska ei uskalla ulkokuoren perusteella tehdä valintoja. ehkä pitäisikin ottaa itse ohjat. mutta se on vaikeampaa tehdä kuin sanoa. ihminen haluaa asioita, mutta ei sitten kuitenkaan edes yritä. yritä todella.
eikä suhdeongelmani ole ainoita ongelmia. en usein edes ajattele itseäni, koska perheeni tuottaa minulle huolta. en huolehdi omista toiveistani lainkaan, sillä pelkään sitä mihin ne vievät. että ne veisivät minut jonnekin, missä en ajattelisikaan perhettäni. tuntuu, että minä pidän perheeni koossa, että jos en ole paikalla kaikki hajoaa. ja jos vähänkään alan ajatella vain itseäni ja mennä vain omia menojani niin koko pakka hajoaa ja minä olen kuitenkin taas kasaamassa pakkaa.
tuntuu, että en ole saavuttanut elämässäni mitään. silti haluan kirjoittaa kirjan siitä. kellun vain eri suuntiin ja palaan aina samaan lähtöpisteeseen. en ole muuttunut vaikka toivonkin sitä. elämäni perustuu enemmän vastoinkäymisiin kuin onnen hetkiin. miksi en osaa hyödyntää molempia? nukun päiväni pois ja aina, kun avaan television jokaisessa sarjassa toitotetaan elämän lyhyyttä. en ole koskaan teinivuosinani tehnyt virheitä. ehkä pitäisi. kerätä oikein kasa virheitä ja sitten oppia tunnistamaan ihmisiä. en tiedä. en todellakaan tiedä.
tuntuu, että elämä menee edellä ja minä tulen jäljessä. koska elämäni oikein alkaa? sitä mietin joka päivä.
Asiat, joiden kanssa painin ovat ehkä turhia, tai sitten eivät. olen ruvennut pelkäämään elämää. niin se kai on. kuulen muiden tarinoita suhteistaan ja itselläni ei ole omaa. enkä uskalla ryhtyä mihinkään, koska olen kuullut niin paljon pahaa, etten halua että minua satutetaan. toisaalta jopa kipu on parempi olotila kuin se että odottaa jotakin tunnetilaa, mitä ei näy tulevan.
joka paikassa haluaisin puhua ja olla sosiaalinen kaikkien kaveri, jota kaikki ihailevat. kuitenkin olen kaikkea muuta mihin kykenisin. tai uskon kykeneväni. menen aina kuoreeni ja ehkä leikinkin jotain, ettei arvoistani löydy. arvoistani? mikä minun arvoni on? typerää. joka päivä, kun lähden ulos uskon johonkin uuteen. kun aamuyöstä saavun kotiin tajuan ettei siinä ollut mitään sen arvoista.
Kerran sanoin etten ikinä voisi tehdä yhden illan hoitoja. en kai sitten pystykään. kuitenkin eräänä iltana sitten melkein olin päätyä siihen. kaikki mitä olin sanonut ajatellut olivatkin tunteiden peitossa ja kun tapasin uudelleen kyseisen ihmisen, joka tunteeni tuotti, ei mikään ollut samoin. kaikki pyyhkiytyi pois ja kaikki toiveeni menivät. toisaalta en välittänyt. olinhan yrittänyt. tämän kokemuksen jälkeen uskoin, että pystyisin tutustumaan ihmisiin paremmin. en pystynyt. olen edelleen se sama, joka ei kykene itse valitsemaan, koska ei uskalla ulkokuoren perusteella tehdä valintoja. ehkä pitäisikin ottaa itse ohjat. mutta se on vaikeampaa tehdä kuin sanoa. ihminen haluaa asioita, mutta ei sitten kuitenkaan edes yritä. yritä todella.
eikä suhdeongelmani ole ainoita ongelmia. en usein edes ajattele itseäni, koska perheeni tuottaa minulle huolta. en huolehdi omista toiveistani lainkaan, sillä pelkään sitä mihin ne vievät. että ne veisivät minut jonnekin, missä en ajattelisikaan perhettäni. tuntuu, että minä pidän perheeni koossa, että jos en ole paikalla kaikki hajoaa. ja jos vähänkään alan ajatella vain itseäni ja mennä vain omia menojani niin koko pakka hajoaa ja minä olen kuitenkin taas kasaamassa pakkaa.
tuntuu, että en ole saavuttanut elämässäni mitään. silti haluan kirjoittaa kirjan siitä. kellun vain eri suuntiin ja palaan aina samaan lähtöpisteeseen. en ole muuttunut vaikka toivonkin sitä. elämäni perustuu enemmän vastoinkäymisiin kuin onnen hetkiin. miksi en osaa hyödyntää molempia? nukun päiväni pois ja aina, kun avaan television jokaisessa sarjassa toitotetaan elämän lyhyyttä. en ole koskaan teinivuosinani tehnyt virheitä. ehkä pitäisi. kerätä oikein kasa virheitä ja sitten oppia tunnistamaan ihmisiä. en tiedä. en todellakaan tiedä.
tuntuu, että elämä menee edellä ja minä tulen jäljessä. koska elämäni oikein alkaa? sitä mietin joka päivä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
löysin ikäänkuin itseäni tuosta tarinastasi
En voi ehkä auttaa, mutta tässä jotain:
http://www.healingeagle.net/Fin/Wisdom.html
Voimia ja halauksia
kiitos kaunis sinulle =)
Mulle avautui paljon asioita, kun itse löysin nää sivut ja ajattelin, että laitetaan vahinko kiertämään ... ;)
Hei. Pidin tarinastasi ja se todellakin kosketti sydäntäni. Itsekin elämäni tuntuu juuri tuolta, mikä saattaakin olla hieman turhaa, koska en ole vielä 18 vuottakaan täyttänyt ja tiedän, että minulla pitäisi olla koko elämä edessä. Joskus vain tuntuu, ettei tämä tästä minnekään suuntaan etene enkä ikinä löydä Sitä Oikeaa, josta olen aina unelmoinut. Rakastun aina vääriin ihmisiin, mikä saattaa johtua ns.vanhoista traumoista, jos näin voisi sanoa.
En tiedä, oliko tarinasi pohjana Sinun oma elämäsi, mutta sillä ei varmaankaan ole merkitystä, koska se kosketti minua joka tapauksessa. Itsekin välillä tuntuu, että olen liian 'kiltti' nyt teininäkin ja teen kaiken oikein tai ainakin yritän näin. En koe eläväni elämääni täysillä; usein mietinkin missä elämäni on? Kuvittelen kaiken korjautuvan sillä, että löytäisin miehen, joka rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Luulen, että siitä tapahtumaketjusta elämäni ehkä alkaisi. Pelkään kuitenkin, että se ei välttämättä korjaisi kaikkea: ei sieluni tai sydämeni haavoja. Ihminen kuvittelee helposti, että elämä hymyilee, kun on Se Oikea, joka kulkee kanssasi yhteistä taivalta. Mutta onko näin? Sitä usein mietin ja monesti olen yöunetkin tätä miettiessä menettänyt.
Joka tapauksessa kiitän kauniin tarinan kirjoittamisesta! Sellainen jäi sanomatta vielä, että itsellänikin toisena unelmana on kirjan kirjoittaminen pohjautuen hieman omaan elämääni. Tuo on kuitenkin toissijainen haave; ensisijaisena haaveena tahdon perheen: rakastavan aviomiehen ja lapsen/lapsia.