Etäkummi

Esikoispojallamme yksi kummeista halusi välttämättä kummiksi kuultuaan meille syntyvästä vauvasta. Ja mikäs siinä, mieheni paras ystävä oli tuolloin.
Pari ensimmäistä vuotta kummi kävi kylässä, ja me vierailimme hänen luonaan. Valokuvia lähetettiin tuon tuostakin ja pojan itsensä tekemiä piirustuksia. Jouluisin ja kummin syntymäpäivinä laitettiin vähintään kortti, usein jotain itse askarreltua lahjaksi.
Poika on nyt 7v. Kummi on käynyt kylässä viimeksi reilu puoli vuotta sitten, sitä ennen vuosi sitten. Olemme soittaneet, ja pyytäneet käymään, itse olemme muutaman kerran siinä välissä käyneet.
Nyt heillä on koira, joka vaikeuttaa kyläilyjämme pojan vaikean allergian takia. Siksi olemme heitä pyytäneet käymään, tuloksetta. Aina on jotain muuta; halon teko-hommia, kalastusta tms. Työelämässä kummisetä ei enää ole, joten aikaa kyllä luulisi olevan, ikääkin vasta vajaa 50v.
Koskaan ei juurikaan soita, ei siis käykään, ei mitään. Poika kyselee kummistaan, joka on ainakin joskus ollut se läheisin kummi (sylikummi). Joskus poika itse soittaa kummilleen ja yrittää jutella, mutta aina on kuulemma just joku asia kesken. Valokuvia ja muita pojan tavaroita ja askarteluja olemme lähettäneet kuten ennenkin, minään lahja-automaattina kummia emme ole koskaan pitäneet.

Miksi ihminen tekee näin? Olemme kysyneet ollaanko loukattu jollain tapaa, vastaus on ei. Ei vain kuulemma aina (?) ehdi ja muuta jonnin joutavaa vastausta saa kuulla.
Miten kummiuden voi purkaa vai voiko? Lapsen puolesta on huono mieli, kun ennen niin läheinen aikuinen on kääntänyt selkänsä kummilapselleen.

Jos sinä poikamme kummi T.V. satut lukemaan tämän, niin tiedä, ettei poika pian välitä kuullakaan sinusta, kun et hänen kanssaan jouda juttelemaan edes silloin kun hän itse soittaa, kyläilyistä puhumattakaan.