Olen parikymppinen nuori kundi, joka aloitti yliopiston vuosi sitten. Vuosi vierähti uudella paikkakunnalla. Oikeastaan koulu on mahtavaa, mutta sosiaalinen elämäni on sitten jotain ihan muuta. Odotin innolla uusia tyyppejä, ja mielettömiä tulevia kokemuksia. Jotenkin vain tipahdin, ja en saanut ihmisiin vain tarvittavaa kontaktia. En myöskään missään vaiheessa kokenut oikeen tarvittavia yhteisöllisyyden tunteita, jotta ystävyys kenenkään kanssa olisi ollut mahdollista.
Nyt mennäänkin sitten yksin. En tunne täältä ketään. Päivät menevät jotenkin epämääräisesti haahuillen. Kevät masentaa. Tuntuu todella surulliselta nähdä iloisia opiskeluporukoita, kun itse haahuilee yksin.
Kiitos kun sain avautua ja please älkää kukaan jaksako aukoa päätä - surullinen fiilis tässä on muutenkin.
Nyt mennäänkin sitten yksin. En tunne täältä ketään. Päivät menevät jotenkin epämääräisesti haahuillen. Kevät masentaa. Tuntuu todella surulliselta nähdä iloisia opiskeluporukoita, kun itse haahuilee yksin.
Kiitos kun sain avautua ja please älkää kukaan jaksako aukoa päätä - surullinen fiilis tässä on muutenkin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuo on tosi ikävä tilanne. Olisiko mahdollista tehdä jonkunlaista vaihtoa koulussa, ja muuttaisit? Tai sitten yrittäisit kovemmin ja uskaltautuisit juttelemaan. Itselläni on käynyt niinkin että sain tämänhetkisen parhaimman ystävän vasta ensimmäisen vuoden jälkeen. Että ei kaikki toivo ole menetetty, mikäli jäät sinne kouluun. Aloita uusi harrastus ja saa sitä kautta uusia kavereita ja itseluottamusta?
Jep. Ei niitä ystäviä niin helposti tule vaikka uuden koulun aloittaa ja kaikki lähtee "nollasta". Itse olin kanssa luottavainen, että saisin paljon kavereita kun aloitin AMK:n mutta en saanut yhtään.
Aika paljon AMK:ssa ainakin pyöri paljon pieniä kaveriporukoita jotka olivat tunteneet toisensa jo lukio/yläaste ajoilta. Itse olin aivan toisaalta muuttanut paikkakunnalle niin ei niihin porukoihin niin vai pääse mukaan ja oudoltakin se vaikuttaa jos joku pakkautuu joukkoon jossa kaikki tuntee jo toisensa.
Mulla on sama kohta edessä ja pelottaa jo etukäteen. Nyt oon joutunu olemaan yksin jonku aikaa ja kokoajan vaan innolla oottanu että pääsen vaihtaan koulua. Mitä jos minulle käy noin myös eikä tää yksinäisyys lopukkaan :P
Minullekin kävi niin, että menin lukion jälkeen korkeakouluun, jossa en tuntenut ketään. Yritin kyllä roikkua muiden mukana, koska ajattelin että myöhemmin ei olisi enää mitään mahdollisuuksia tunkea mukaan vakiintuneisiin porukoihin. Kuitenkin olin kai niin tylsää seuraa, että muut puhuivat ja suunnittelivat aina vain keskenään, minä olin kuin ilmaa. Ajan myötä en sitten enää viitsinyt tuppautua mukaan häiritsemään.
Kursseilla opetetut asiat olivat niin vaikeita että en selvinnyt niistä yksin (muut lukivat aina ryhmissä), ja opiskelu keskeytyi alle vuoden kuluttua aloittamisesta. Tämä on minulle aivan järkyttävän häpeällistä, koska olin aina ollut hyvä koulussa, mikä oli ollut jokseenkin ainoa asia josta saatoin olla ylpeä. En ole kehdannut kertoa kenellekään, enkä enää näin pitkän ajan jälkeen tule kehtaamaankaan (mikä on varmasti monille ei-ujoille mahdotonta ymmärtää). Tämän takia en voi aloittaa uutta opiskelua tai tehdä juuri mitään muutakaan.
... paitsi että opiskelen jo kolmatta vuotta ja olen yksin edelleen... 20-vuotiaana minäkin aloitin uudella paikkakunnalla yliopistossa. Mulla syynä on osin se, että en juo alkoholia enkä pidä seurasta, jossa sitä juodaan humalaan saakka (täyttä absolutismia en kuitenkaan keneltäkään edellytä).
Voin siis eläytyä hyvin tunteeseesi, kuinka tuleva vappukin ahdistaa...
Ihan vastaava tilanne itsellänikin. Tosin muutin kotipaikkakunnaltani pois jo työn perässä ja parin välin vuoden jälkeen huomasin kaiken elämäni jääneen kotipaikkakunnalleni (ystävät, rakas harrastus jne) joten ajattelin että kun kouluun hakeudun niin saan ystäviä. Olen aina pitänyt koulusta ja lukioni oli tasokas ja yhteisöllinen, niimpä syksyllä putosin korkealta ja kovaa kun aloitin amkssa opiskelut. En halua juoda ja rellestää vaan nautin mielummin lasin tai pari olutta/viiniä hyvässä seurassa seurustellen ja kohta huomasin ettei minulla ole mitään yhteistä luokkatoverieni kanssa. Nyt on siis jo kolme vuotta aikaa kun "maailmalle" lähdin ja olen niin yksin.. Nyt olen vaihtamassa koulutusohjelmaa, josko se auttaisi, sillä tämä ala ei tuntunut lainkaan omalta. Kun olisi joku paikka jossa voisi kasvotusten tavata toisen kaltaisensa..
oikeastaan tää kevät on yksinäiselle kaikista pahinta aikaa. Katukuvaa tällä hetkellä värittää iloiset joukkiot, ja sitten kun itse vaeltelee vaan täysin yksinäisenä sutena, niin ei se kyllä mitenkään loistokasta todellakaan ole.
Oikeastaan lohdullista tässä on vielä se että ei ole vaipunut sellaiseen pohjattomaan itseinhoon tai itsesääliin. Päinvastoin. Mä pidän itseäni kuitenkin jollain tasolla seurallisena ja öh.. aivan mukavana ja joskus jopa jännänä heppuna. Tuntuu vaan että jotenkin ei sosiaalisesti löydä sitä mitä etsii.
Kiitti kaikille vastauksista. Oli mahtavaa kuulla muidenkin kokemuksia.