Olen aina ollut ulospäinsuuntautuva ja sosiaalinen, nauttinut ihmisjoukoista ja "menosta ja meiningistä".
Noin 7 vuotta sitten aloin saamaan "outoja" sydämen tiheälyöntisyyskohtauksia. En juurikaan saanut niitä kotona, vaan ne alkoivat aina samassa mutkassa kaupungin keskustan avautuessa eteeni pyöräilessäni kohti silloista työpaikkaani. Kuvittelin niiden johtuvan ruumiillisesta rasituksesta ylämäen jälkeen. Olo oli jo ennen pumpun hakkaamista ns. epätodellinen, eli katselin itseäni ja ympäristöä "ulkopuolisena".
Päästyäni työpaikalle tilanne oli muutaman minuutin yleensä ok, kunnes astuessani tiskin taakse ja hetken siellä oltuani "ilman ulospääsyä tilanteesta" syke nousi tosi korkealle, aloin hikoilla, äänet katosivat kauas ja tunsin pyörtyväni siihen paikkaan. Tätä jatkui joitakin kuukausia, kunnes pomoni passitti minut tien toisella puolella olevaan työpaikkalääkäriin. Siellä todettiin rytmini olevan sekaisin ja passitettiin päivystykseen.
Siitä alkoi rytmihäiriöiden tarkkailun rumba. EKG:tä, holterointia, ultraääntä, magneettikuvausta ja kaiken huipuksi sydämen elektrofysiologinen tutkimus. Toki hyvä että tutkittiin (ilmeisesti siksi, että tiheälyöntisyyskohtaukset olivat ns. kammioperäisiä), mutta mitään fysiologista syytä ei (onneksi) löydetty. Lääkitykseksi sain betasalpaajaa, joka auttoi tilanteisiin - nyt jälkikäteen tajuan, että pyörrytystä ei tullut, koska mieli rauhoittui jo sillä tiedolla, että lääkitys on päällä. Nyt vasta jälkikäteen tajuan, mitä rumbaa elämäni on tuolloin 14-tuntisine opiskelu- ja työpäivineen ollut. Lisäksi perhepiirissä sattuneet tapaturmaiset menetykset, joiden käsittelyyn minulla ei välttämättä tuohon aikaan ollut tarpeeksi eväitä, ovat varmasti vaikuttaneet asiaan. Jostian syystä kukaan ei silloin tajunnut, että oireilla ei ole välttämättä mitään fysiologista vikaa vaan kyse voisi olla jostain muustakin. Kukaan ei missään vaiheessa kysynyt, miten mulla noin niinkuin muuten menee. Ehkä syynä on se, että ulospäin näytän "uhkuvan" tervettä, nättiä, pirtsakkaa ja ulospäinsuuntautunutta 3-kymppistä naista, jolla kaikki asiat "kunnossa".
Jäin reilu 2 vuotta sitten äitiyslomalle eikä tuota pyörtymisen, hikoilun ja "mun on pakko päästä tästä pois just nyt" -tunnetta ollut yli kahteen vuoteen. Ja miksi olisi ollut; vauva oli tosi helppo, mikään ei stressannut ja kaikki sujui hyvin.
Viime syksynä palasin työelämään ja aloitin uudessa työssä, jossa viihdyn ihan hyvin. Ilmeisesti kuitenkin lapsiperheen rumban pyörittäminen varsinkin kun mies on reissutyössä on hieman rankkaa vaikka kaikki on hyvin sujunutkin.
Maaliskuussa menetin moottoritiellä liukkailla autoni hallinnan n. 100 km:n tuntinopeudella. Enkelit olivat matkassa joten minä selvisin vammoitta ja autokin vain pikku vaurioilla. Pari viikkoa meni ihan ok, mutta sitten tämä paniikkihässäkkä(?) on alkanut ihan kunnolla.
Aluksi epätodellisuuden tunne, hikoilu ja huimaus alkoivat vain auton ratissa isommalla tiellä. Ajattelin tämän olevan normaalia post-traumaattista reaktiota, kyllähän se tajuntaan ja varsinkin alitajuntaan jälkensä jättää kun ajattelee mitä kaikkea olisi voinut sattua.
Nyt olen pari viikkoa kuitenkin saanut (oman mittapuuni mukaan) pahoja kohtauksia, jotka eivät liity autoiluun millään tavalla. Työhöni tämä ei ole onneksi vaikuttanut; työskentelen 2 hengen konttorissa ja suurimman osan ajasta olen siellä yksin.
Ensimmäisen kerran "nyt multa lähtee just taju" -kohtaus iski työpaikkaruokalassa. Siitä se on pikku hiljaa edennyt siihen, että kun menen läheiseen kauppakeskuksen asioille, niin epätodellisudden tunne iskee jo matkalla ja itse pyörrytys iskee välittömästi kun menen sinne sisään. Olen yrittänyt olla "reipas" enkä antaa jutulle valtaa, mutta ei näytä auttavan. Eilenkin kävin lounastamassa avoimella paikalla olevassa ravintolassa ja kamala kokemus oli; tuntui koko ajan, että taju lähtee just tässä ja nyt. Viime lauantaina meinasin pyörtyä (=kuvittelin pyörtyväni?) CM:n kassalle ja takanani ollut herrasmies jo kyseli tarvitsenko apua kun vetelin kyykkyasentoon - kaikki äänet olivat jossain niiiin kaukana ja silmissä sumeni täysin.
Tuon kaiken muun vielä kestän ja ko. tilanteet ovat tarvittaessa vältettävissä (vaikka tietoisesti olen pyrkinyt siihen, etten välttelisi ja sitä kautta kehittäisi mitään isompaa kammoa) mutta tänään autolla ajaessa iski tajunnan menetyksen tunne eli äänet katosivat, simissä musteni täysin ja huusin itselleni kovaan ääneen "sulla ei oo mitään hätää, rauhoitu rauhoitu rauhoitu!!!" kunnes pääsin isommalta tieltä kääntymään ja pysähtymään. Joten kuten selvisin muutaman km:n loppumatkan kotiin vääntämällä ilmastoinnin täysille ja huutamalla laulujen mukana.
Mulla ei siis sinänsä ole mitään totaalista paniikkia (?), kuolemanpelkoa tai hulluksi tulemisen pelkoa, kuten oireissa usein mainitaan. Tuntuu vain siltä, että taju lähtee täysin just tässä ja nyt. Äänet häviää ja silmissä mustenee. Kädet tärisee, pumppu hakkaa toista sataa, hikoilen kuin pieni possu konsanaan ja tilanteen mentyä ohi en jaksaisi mitään muuta kuin mennä nukkumaan.
Tai ehkä on sitä kuoleman tunnetta, kun pelkään menettäväni tajuntani autolla ajaessani ja rysäyttäväni ties minne. Mutta tuo tänään kokemani tunne oli niiiin kamala, todellinen ja että nyt jo mietin miten uskallan maanantaiaamuna taas rattiin lähteä ja loput arvaa..
Pakko kai se on tunnustaa, että kaikki ei ole kohdillaan ja varata se lääkäriaika. En vaan oikein tiedä, miten tätä asiaa siellä otan puheeksi - ehkä vaikka printtaan tämän vuodatuksen luettavakseen`
Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän pitkän "tarinan", tuli itsellekin helpottuneempi olo kun sai vähän purettua. Ja vielä isompi kiitos, jos jaksatte jotain kommentoida!
Noin 7 vuotta sitten aloin saamaan "outoja" sydämen tiheälyöntisyyskohtauksia. En juurikaan saanut niitä kotona, vaan ne alkoivat aina samassa mutkassa kaupungin keskustan avautuessa eteeni pyöräilessäni kohti silloista työpaikkaani. Kuvittelin niiden johtuvan ruumiillisesta rasituksesta ylämäen jälkeen. Olo oli jo ennen pumpun hakkaamista ns. epätodellinen, eli katselin itseäni ja ympäristöä "ulkopuolisena".
Päästyäni työpaikalle tilanne oli muutaman minuutin yleensä ok, kunnes astuessani tiskin taakse ja hetken siellä oltuani "ilman ulospääsyä tilanteesta" syke nousi tosi korkealle, aloin hikoilla, äänet katosivat kauas ja tunsin pyörtyväni siihen paikkaan. Tätä jatkui joitakin kuukausia, kunnes pomoni passitti minut tien toisella puolella olevaan työpaikkalääkäriin. Siellä todettiin rytmini olevan sekaisin ja passitettiin päivystykseen.
Siitä alkoi rytmihäiriöiden tarkkailun rumba. EKG:tä, holterointia, ultraääntä, magneettikuvausta ja kaiken huipuksi sydämen elektrofysiologinen tutkimus. Toki hyvä että tutkittiin (ilmeisesti siksi, että tiheälyöntisyyskohtaukset olivat ns. kammioperäisiä), mutta mitään fysiologista syytä ei (onneksi) löydetty. Lääkitykseksi sain betasalpaajaa, joka auttoi tilanteisiin - nyt jälkikäteen tajuan, että pyörrytystä ei tullut, koska mieli rauhoittui jo sillä tiedolla, että lääkitys on päällä. Nyt vasta jälkikäteen tajuan, mitä rumbaa elämäni on tuolloin 14-tuntisine opiskelu- ja työpäivineen ollut. Lisäksi perhepiirissä sattuneet tapaturmaiset menetykset, joiden käsittelyyn minulla ei välttämättä tuohon aikaan ollut tarpeeksi eväitä, ovat varmasti vaikuttaneet asiaan. Jostian syystä kukaan ei silloin tajunnut, että oireilla ei ole välttämättä mitään fysiologista vikaa vaan kyse voisi olla jostain muustakin. Kukaan ei missään vaiheessa kysynyt, miten mulla noin niinkuin muuten menee. Ehkä syynä on se, että ulospäin näytän "uhkuvan" tervettä, nättiä, pirtsakkaa ja ulospäinsuuntautunutta 3-kymppistä naista, jolla kaikki asiat "kunnossa".
Jäin reilu 2 vuotta sitten äitiyslomalle eikä tuota pyörtymisen, hikoilun ja "mun on pakko päästä tästä pois just nyt" -tunnetta ollut yli kahteen vuoteen. Ja miksi olisi ollut; vauva oli tosi helppo, mikään ei stressannut ja kaikki sujui hyvin.
Viime syksynä palasin työelämään ja aloitin uudessa työssä, jossa viihdyn ihan hyvin. Ilmeisesti kuitenkin lapsiperheen rumban pyörittäminen varsinkin kun mies on reissutyössä on hieman rankkaa vaikka kaikki on hyvin sujunutkin.
Maaliskuussa menetin moottoritiellä liukkailla autoni hallinnan n. 100 km:n tuntinopeudella. Enkelit olivat matkassa joten minä selvisin vammoitta ja autokin vain pikku vaurioilla. Pari viikkoa meni ihan ok, mutta sitten tämä paniikkihässäkkä(?) on alkanut ihan kunnolla.
Aluksi epätodellisuuden tunne, hikoilu ja huimaus alkoivat vain auton ratissa isommalla tiellä. Ajattelin tämän olevan normaalia post-traumaattista reaktiota, kyllähän se tajuntaan ja varsinkin alitajuntaan jälkensä jättää kun ajattelee mitä kaikkea olisi voinut sattua.
Nyt olen pari viikkoa kuitenkin saanut (oman mittapuuni mukaan) pahoja kohtauksia, jotka eivät liity autoiluun millään tavalla. Työhöni tämä ei ole onneksi vaikuttanut; työskentelen 2 hengen konttorissa ja suurimman osan ajasta olen siellä yksin.
Ensimmäisen kerran "nyt multa lähtee just taju" -kohtaus iski työpaikkaruokalassa. Siitä se on pikku hiljaa edennyt siihen, että kun menen läheiseen kauppakeskuksen asioille, niin epätodellisudden tunne iskee jo matkalla ja itse pyörrytys iskee välittömästi kun menen sinne sisään. Olen yrittänyt olla "reipas" enkä antaa jutulle valtaa, mutta ei näytä auttavan. Eilenkin kävin lounastamassa avoimella paikalla olevassa ravintolassa ja kamala kokemus oli; tuntui koko ajan, että taju lähtee just tässä ja nyt. Viime lauantaina meinasin pyörtyä (=kuvittelin pyörtyväni?) CM:n kassalle ja takanani ollut herrasmies jo kyseli tarvitsenko apua kun vetelin kyykkyasentoon - kaikki äänet olivat jossain niiiin kaukana ja silmissä sumeni täysin.
Tuon kaiken muun vielä kestän ja ko. tilanteet ovat tarvittaessa vältettävissä (vaikka tietoisesti olen pyrkinyt siihen, etten välttelisi ja sitä kautta kehittäisi mitään isompaa kammoa) mutta tänään autolla ajaessa iski tajunnan menetyksen tunne eli äänet katosivat, simissä musteni täysin ja huusin itselleni kovaan ääneen "sulla ei oo mitään hätää, rauhoitu rauhoitu rauhoitu!!!" kunnes pääsin isommalta tieltä kääntymään ja pysähtymään. Joten kuten selvisin muutaman km:n loppumatkan kotiin vääntämällä ilmastoinnin täysille ja huutamalla laulujen mukana.
Mulla ei siis sinänsä ole mitään totaalista paniikkia (?), kuolemanpelkoa tai hulluksi tulemisen pelkoa, kuten oireissa usein mainitaan. Tuntuu vain siltä, että taju lähtee täysin just tässä ja nyt. Äänet häviää ja silmissä mustenee. Kädet tärisee, pumppu hakkaa toista sataa, hikoilen kuin pieni possu konsanaan ja tilanteen mentyä ohi en jaksaisi mitään muuta kuin mennä nukkumaan.
Tai ehkä on sitä kuoleman tunnetta, kun pelkään menettäväni tajuntani autolla ajaessani ja rysäyttäväni ties minne. Mutta tuo tänään kokemani tunne oli niiiin kamala, todellinen ja että nyt jo mietin miten uskallan maanantaiaamuna taas rattiin lähteä ja loput arvaa..
Pakko kai se on tunnustaa, että kaikki ei ole kohdillaan ja varata se lääkäriaika. En vaan oikein tiedä, miten tätä asiaa siellä otan puheeksi - ehkä vaikka printtaan tämän vuodatuksen luettavakseen`
Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän pitkän "tarinan", tuli itsellekin helpottuneempi olo kun sai vähän purettua. Ja vielä isompi kiitos, jos jaksatte jotain kommentoida!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä kuulostaa tutuilta oireesi.
Samanlaisia pyörtymis, ja hikoilukohtauksia on tullut koettua.
Ja ne kyllä lisääntyy, kun kerran pääsevät alkamaan. (kokemus)
En mä oikeen muuta osaa sanoa, mutta erittäin hyvä idea printata tuo kirjoitus, ja näyttää se lääkärille kun menet.
Vielä parempi olisi, jos sinulla on omalääkäri, tai kun otat yhteyttä pyydät lääkärille vaikka soittoajan ensin, ja kysyt luvan lähettää tuon kertomuksesi hänelle jo etukäteen meilillä.
Mä tein niin, ja sitten olikin hyvä mennä lääkärille, kun hän tiesi, mistä on kyse, ja oli jo etukäteen valmistautunut minua vaivaaviin asioihin.
Muita antaa itsellesi aikaa "parantua" tästä. Voi olla, ettei mene koskaan täysin ohi, mutta opit sen kanssa elämään. :)
Oli kuin minun elämästäni. Minulla myös autolla ulosajo ja sen jälkeen kaikki oireet alkoivat taas uudestaan oltuaan jo poissa. Sinnittelin parikymmentä vuotta ilman lääkkeitä, paitsi satunnaisesti rahoittava. Kunnes aloitin Sepramin, joka vei mm. ne inhottavat sydäntykytykset pois. Mulla alkoi ne jossakin vaiheessa mm. aina jos aloin puhumaan jollekin vieraalle ihmiselle ja loppujen lopuksi aloin saamaan noita kohtauksia lähes joka tilanteessa esim. jos olin lähdössä johonkin tapaamiseen ihmisten seuraan jne. Mullakin elämässä menetyksiä / sairastumisia, jotka aktivoivat hermostoni täysin ylikierroksille. Kävin vuoden verran keskusteluterapiassa ja sitten oli pakko ottaa ne lääkkeet, mutta ne ihan ok. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toivottavasti pääset ymmärtävälle lääkärille, asialle kannattaa tehdä jotakin ennenkuin kroonistuu.
Olen käynyt läpi saman painajaisen. Se alkoi eräässä tilaisuudessa kun koin olevani liian huonosti pukeutunut, aivan yllättäen.
Siitä lähtien olin pitkät ajat aivan rauniona, pystyin toimimaan joten kuten, mutta heti yleiselle paikalle tullessani alkoi paniikki, jopa parturissa käynti oli kauhistus. Eräästä tilaisuudesta jouduin pakenemaan pois kun tuntui että pääni putoaa harteilta ja kuolen siihen paikkaan.
Kerran ravintolassa ollessani sitten huomasin, että alkoholi vapautti minut tuosta painajaisesta. En tietenkään suosittele viinaa lääkkeeksi tähän tautiin :-)
Mutta tuo havainto herätti minut huomaamaan, että sairaus on "korvien välissä". Se oli ratkaiseva käänne. Taudilla ei silloin ollut ainakaan minulle nimeä, vaan se oli selittämätön painajainen.
En ole koskaan käynyt lääkärissä sen takia, vaan tavallaan "kasvanut ulos" siitä eikä se ole myöhemmin liiemmin haitannut elämääni. Mielestäni tärkeä havainto oli se, että olin tietämättäni "sairastunut vahvuuteen". Joku kirjoitti kirjan aiheesta, olisiko ollut Martti Lindqvist.
Vahvuuteen sairastuminen alkaa ilmeisesti huonon itsetunnon ja riittämättömyyden purkauksesta, joka alkaa ruokkia itseään. Pelkää kuolevansa tai menettävänsä tajuntansa nimenomaan muiden ihmisten katsellessa. Parantuakseen on ymmärrettävä (omien kokemusteni valossa) että ihmiset ympärillä auttavat eivätkä tuomitse sinua huonoksi, jos putoat.
Päinvastoin he auttavat sinua, kuten se herrasmies kassajonossa.