Te kaikki onnelliset!

Rakkaudella hevosiin kirjoitti:

Voi!
Tässä ihan huvikseni luin näitä keskusteluja
hevosista.Voi kun mäkin voisin vielä lukee ja
kirjoitella hevosista.....Jos jollain on
vastaavii kokemuksii, niin vois kirjoitella.
No, se nyt ei enää onnistu.Mun tarina on aika
surullinen...koko elämäni olin pyörinyt hevosten
parissa, ratsastellu ja sitten ravien pariin
löysin.Oma kultakin löytyi...Sellainen pieni
ihastus, josta kasvoi mun koko elämä ja elämäni
rakkaus isolla R:llä.Musta lämminveri ravuri.
elämäni number 1.sain sen itselleni.sitä
tunnettta en unohda koskaan, kun se oli mulla ja
ratsastin auringon laskussa ja ajattelin et hei!
TÄÄ ON MUN OMA HEVONEN,MUN EI KENENKÄÄN MUUN!!
talli paikka meni 2,5 viikon päästä, kun
tallinvuokraaja tuli allergiseks ja sano et etsi
2päiväs uus talli!
No, ei löytynyt uutta tallii läheltä ja halpaa,
joten tiemme erosivat...
katkera olen ollut siitä lähtien jo monta
vuotta.harmi etten voi olla enää hevosten
parissa, jota niin kaipaan joka päivä...vieläkin..
Te ootte onnellisii.halatkaaa ja hellikää
rakkaita hevosianne joka päivä! Ne ovat sen
arvoisia!

En tiedä lukeeko tätä kukaan, mut mulle tää on
yhdenlaista suruterapiaa.Niinä masennuksen
vuosina kun itkin, itkin ja itkin mä myös
kirjoittelin.Koulus sai kirjoittaa runon ja mää
kirjotin runon hevosestani.Meidän vanha jäykkä
ope kertoi itkeeneensä kun luki sitä
kotona.Jotkut on sanonu mulle et murheet opettaa.
en tiedä, mun elämä meni ainakin niin helvetiks
et mä jopa itkin siksi, et kun mä itkin niin
paljon.ne 2 vuotta katsoin maailmaa itkun
turvottamien silmien takaa, ikuisten
kyynelhelmien kanssa.Tosi paska,paska juttu.Nyt
mä ajattelen sillei et sitten joskus mulla on
taas hevonen, ehkä! Mä en enää uskalla lähtee
mihinkään edes kysyyn et saisinko edes hoitaa
jotain hevosta.en mä varmaan edes osaa harjata
hevosii...Mä nautin suunnattomasti kun syötin
vihreetä yhden tutun hevoselle.ei sillä ollut
välii mikä hevonen siinä oli.Siinä oli hevonen,
joka tuoksui ihanasti HEVOSELTA! Nyt sitä nautii
jopa näin pienistä asioista...
lopuks kirjoitan runon, jonka kirjoitin joskus
silloin kun oli tosi paha olla...

" Tiedän sen nyt niin hyvin, liian hyvin, ettet
enää ole karsinassasi odottamassa minua.Ettet
enää hirnu, kun tulen luoksesi.Ei ole enää
ystävää, joka kuuntelisi murheeni.Kyyneleet
valuvat loputtomasti poskilleni, tiedän, ettet
enää palaa takaisin,että olet ikuisesti poissa,
poissa luotani, muttet poissa sydämmestäni.Mustan
ruunan kuva säilyy aina muistoissani ja
sydämmessäni.Nykyisin kaikki pienetkin asiat
muistuttavat minua sinusta,meistä!
seuraat minua aina, sillä olet mukanani,
sydämmessä.Kirkkaat silmäsi,paksu harjasi ja
kaikki sinusta kuuluu minulle.

Kuinka usein täytyy ikävöidä,itkeä ja lausua
hyvästejä ja jäädä kaipaamaan mennyttä?
Sanoja, joita en uskonut sinulle sanovani, ne
olivat hyvästit!Miksi! miksi minä?
Talli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta.Voi,
kun voisin olla kanssasi hetken.kiittää sinua
vielä kerran kaikesta ja nukahtaa siihen
viereesi,painaa pää heinillesi ja kuiskata ne
kaikkein kauneimmat sanat.Ne sanat, jotka
kuuluvat sinulle, parasystävä.ja halaisin sinua
niin kuin aina ennen, mutta se ei ole enää
mahdolllista. Näen sinut aina, ei minun tarvitse
sulkea edes silmiä ja olet siinä.

Ikuisesti omalle rakkaalle...

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä