Kuusi vuotta masentuneena. Kaksi niistä hoitamattomana, neljä hoidettua. Ja olotila jatkuu, pahentunut vain. Vanhemmista se kauniimpi huutaa ja syyttelee: "mikset tee mitään?" "et voi piiloutua sairautesi taakse, ota itseäsi niskasta kiinni!" "tuota menoa joudut suljetulle osastolle." Ja väitteiden edessä minä seison hiljaa.
"Hiljaisina harmaina aamuina,
kun ei jaksaisi nähdä huomiseen."
Olen 18-vuotias, sukupuoleltani tyttö. Masennus on kalvanut mieltäni jo 6-vuoden ajan. Hoitoa siihen sain 4 vuotta sitten. Vai oliko se sittenkin 3 vuotta sitten... en tarkalleen muista. Joskus elin siinä hetkessä, missä kaikki näytti niin hyvältä ja tulevaisuus oli jo valmiiksi suunniteltu. Kaikki muuttui kuitenkin. En ole koskaan ollut monen ihmisen ympyröimä henkilö. Ja yläasteelle mentyäni hävitin ne viimeisimmätkin. Kukaan ei jättänyt minua, jätin itse kaverini.
En jaksanut ylläpitää suhteita ihmisiin. Erkaannuin perheestä ja kuulin kuinka omat vanhempani moittivat minua selkäni takana. Ehkä se oli oikein, mutta yksinjääminen on eräänlainen hätähuuto ja olisin toivonut vanhempieni edes tarttuvan siihen kiinni. En syytä masennuksesta isääni tai äitiäni, en perhettäni. Ehkä se on omaa syytäni. Ehkä.
"Niin minä maalaan,
hellittämättömän särkyni sanoiksi taas."
Yläasteella jouduin koulukiusauksen uhriksi. Päälleni syljettiin, heitettiin jääkimpaleilla ja minua haukuttiin. Tilanteessa oli koulukaverini mukana, mutta hän ei puuttunut asiaan mitenkään. Naureskeli vain sivusta. Tunsin itseni hylätyksi sillä hetkellä. Asia selvitettiin yhdessä päivässä äitini ja koulun kanssa - ja minä jatkoin elämääni sen jälkeen.
Samaisena vuonna olin päässyt vihdoin lapsuuden ystävälleni käymään. Sen olin jaksanut tehdä ja illalla lähdin pyörällä kotiin päin. Sain sillä matkalla elinikäiset traumat illalla pihalla liikkumiseen. Perääni lähti kolme poikaa, jotka huutelivat minulle kiinni ottamisesta ja jotain muuta, josta en saanut selvää. Onnekseni pääsin heiltä pakoon, enkä saanut tietää mitä nämä pojat olisivat minulle tehneet.
Jatkoin edelleen elämääni. Kaksi vanhempaa siskoa muistuttivat minua huonoista puolistani, isoveli koulutti nyrkkien kautta. Isä oli viikko kaupalla töissä, äiti oli töistä tullessaan aina äreä. Koulusta tullessani sain aina astua tyhjään taloon, ja vaikka kuinka huhuilin, kukaan ei vastannut. Paitsi lemmikit. Mutta tällöin ne eivät tuoneet lohtua harmaaseen arkeen.
Muuttokin tuli kolmisen vuotta sitten. Samana vuonna marraskuisena päivänä menetin koiran, joka oli muodostunut tärkeäksi, lopultakin. Tajusin sen liian myöhään. En edes halua puhua siitä, mistä kannan syyllisyyttä lopunikäni, koskien koiraani. Hain myös apua masennukseeni, jonka huomasin itse. Koulunkuraattori laittoi lähetteen psykiatriselle polille ja lähes saman tien minut laitettiin lääkitykselle. Tähän päivään asti niitä pillereitä olen syönyt.
"Lunta on satanut kuin kyyneleitä vaan.
Tässä aamussa minä olen."
Mikään ei tunnu helpolta vieläkään. Alkuvuodesta menetin rakkaan kissan. Vielä olisi silläkin ollut ikävuosia jäljellä, mutta sairaus söi kehon ja kuolema korjasi omansa pois. Lääkäri määräsi vahvempia lääkkeitä. Nukkuminen ei luonnistu enää lainkaan. Väsymys painaa aina pahempana aamulla. Opiskeluista ei tule juuri mitään. Vanhemmat yrittävät vieläkin kontrolloida elämääni, saavat olon tuntumaan vain pahemmalta.
En enää juurikaan pidä ihmisistä. En ole aikoihin pitänyt. En nauti perheeni seurasta, en kavereiden seurasta koulussa. En nauti asioista jotka olivat tärkeitä aikaa sitten. Ulkoilua harrastan, ainakin joka toinen päivä. Nyt sekin on harvenemassa. Tunnen itseni vain alakuloisemmaksi pihalla. Siellä kaikki näyttää niin onnelliselta. Enkä halua nähdä sitä, mikä minulta puuttuu.
Tunnen katkeruutta elämää kohtaan, vihaa ihmisiä kohtaan. En voi sille mitään, mutta haluaisin eroon tästä kaikesta. Helpommalta se tuntuisi, kuin jatkuva taistelu elämää vastaan.
Kirjoituksessa ei ole mitään sen kummempaa sanomaa/merkitystä, oli vain pakko päästä avautumaan edes kerran kunnolla ja selittää edes osa elämän tuomista kokemuksista, joista olisi halunnut jäädä paitsi. Kiitos jos luit.
"Ei neulaa, millä kutoa haavat umpeen.
Yritän, mutten jaloilleni putoa."
"Hiljaisina harmaina aamuina,
kun ei jaksaisi nähdä huomiseen."
Olen 18-vuotias, sukupuoleltani tyttö. Masennus on kalvanut mieltäni jo 6-vuoden ajan. Hoitoa siihen sain 4 vuotta sitten. Vai oliko se sittenkin 3 vuotta sitten... en tarkalleen muista. Joskus elin siinä hetkessä, missä kaikki näytti niin hyvältä ja tulevaisuus oli jo valmiiksi suunniteltu. Kaikki muuttui kuitenkin. En ole koskaan ollut monen ihmisen ympyröimä henkilö. Ja yläasteelle mentyäni hävitin ne viimeisimmätkin. Kukaan ei jättänyt minua, jätin itse kaverini.
En jaksanut ylläpitää suhteita ihmisiin. Erkaannuin perheestä ja kuulin kuinka omat vanhempani moittivat minua selkäni takana. Ehkä se oli oikein, mutta yksinjääminen on eräänlainen hätähuuto ja olisin toivonut vanhempieni edes tarttuvan siihen kiinni. En syytä masennuksesta isääni tai äitiäni, en perhettäni. Ehkä se on omaa syytäni. Ehkä.
"Niin minä maalaan,
hellittämättömän särkyni sanoiksi taas."
Yläasteella jouduin koulukiusauksen uhriksi. Päälleni syljettiin, heitettiin jääkimpaleilla ja minua haukuttiin. Tilanteessa oli koulukaverini mukana, mutta hän ei puuttunut asiaan mitenkään. Naureskeli vain sivusta. Tunsin itseni hylätyksi sillä hetkellä. Asia selvitettiin yhdessä päivässä äitini ja koulun kanssa - ja minä jatkoin elämääni sen jälkeen.
Samaisena vuonna olin päässyt vihdoin lapsuuden ystävälleni käymään. Sen olin jaksanut tehdä ja illalla lähdin pyörällä kotiin päin. Sain sillä matkalla elinikäiset traumat illalla pihalla liikkumiseen. Perääni lähti kolme poikaa, jotka huutelivat minulle kiinni ottamisesta ja jotain muuta, josta en saanut selvää. Onnekseni pääsin heiltä pakoon, enkä saanut tietää mitä nämä pojat olisivat minulle tehneet.
Jatkoin edelleen elämääni. Kaksi vanhempaa siskoa muistuttivat minua huonoista puolistani, isoveli koulutti nyrkkien kautta. Isä oli viikko kaupalla töissä, äiti oli töistä tullessaan aina äreä. Koulusta tullessani sain aina astua tyhjään taloon, ja vaikka kuinka huhuilin, kukaan ei vastannut. Paitsi lemmikit. Mutta tällöin ne eivät tuoneet lohtua harmaaseen arkeen.
Muuttokin tuli kolmisen vuotta sitten. Samana vuonna marraskuisena päivänä menetin koiran, joka oli muodostunut tärkeäksi, lopultakin. Tajusin sen liian myöhään. En edes halua puhua siitä, mistä kannan syyllisyyttä lopunikäni, koskien koiraani. Hain myös apua masennukseeni, jonka huomasin itse. Koulunkuraattori laittoi lähetteen psykiatriselle polille ja lähes saman tien minut laitettiin lääkitykselle. Tähän päivään asti niitä pillereitä olen syönyt.
"Lunta on satanut kuin kyyneleitä vaan.
Tässä aamussa minä olen."
Mikään ei tunnu helpolta vieläkään. Alkuvuodesta menetin rakkaan kissan. Vielä olisi silläkin ollut ikävuosia jäljellä, mutta sairaus söi kehon ja kuolema korjasi omansa pois. Lääkäri määräsi vahvempia lääkkeitä. Nukkuminen ei luonnistu enää lainkaan. Väsymys painaa aina pahempana aamulla. Opiskeluista ei tule juuri mitään. Vanhemmat yrittävät vieläkin kontrolloida elämääni, saavat olon tuntumaan vain pahemmalta.
En enää juurikaan pidä ihmisistä. En ole aikoihin pitänyt. En nauti perheeni seurasta, en kavereiden seurasta koulussa. En nauti asioista jotka olivat tärkeitä aikaa sitten. Ulkoilua harrastan, ainakin joka toinen päivä. Nyt sekin on harvenemassa. Tunnen itseni vain alakuloisemmaksi pihalla. Siellä kaikki näyttää niin onnelliselta. Enkä halua nähdä sitä, mikä minulta puuttuu.
Tunnen katkeruutta elämää kohtaan, vihaa ihmisiä kohtaan. En voi sille mitään, mutta haluaisin eroon tästä kaikesta. Helpommalta se tuntuisi, kuin jatkuva taistelu elämää vastaan.
Kirjoituksessa ei ole mitään sen kummempaa sanomaa/merkitystä, oli vain pakko päästä avautumaan edes kerran kunnolla ja selittää edes osa elämän tuomista kokemuksista, joista olisi halunnut jäädä paitsi. Kiitos jos luit.
"Ei neulaa, millä kutoa haavat umpeen.
Yritän, mutten jaloilleni putoa."
Vastaukset 6
Vanhimmat
...ehkä et putoa jaloillesi, koska seisot jo niillä.
Masennus on vaikea olotila, josta parantuminen kestää kauan.
Mutta huominen aina tulee, eikä sinulla ole kiire mihinkään.
Olen huomannut että minäkin olen ruvennut eristämään itseäni.. vanhemmista ja kavereista. Muutin viime kesänä kauas toiselle paikkakunnalle - kaverit kehuivat rohkeaksi. Kesä meni, en kertaakaan matkustanut kavereitani katsomaan, muutaman kerran vierailin perheen luona. Nyt muutin uudelleen tänne kauemmas - rohkeaksi kehuivat taas kaverit mutta sanoivat että nyt pitää sinun tulla sitten säännöllisesti käymään kylässä sielläkin suunnalla.
Kymmenisen viikkoa on nyt kulunut siitä kun viimeksi kavereita näin ja kahdeksan siitä kun perhettä tapasin. Kaikki soittelee ja pyytää kylään mutta rehellisesti sanottuna en todellakaan jaksa enkä halua tavata kavereita - hävettää vain se, että hylkään heidät tällä lailla.
Muuten olen kyllä onnellinen yksikseni ja todellakin viihdyn näin... mutta joskus ihan itseäni säikähdän.
Kirjoitat ihan minun sanoillani? Jota tuntui kestävän ikuisesti ! ..en koskaan tule ihmiseksi.. MUTTA TOISIN KÄVI, KOLMEVUOTTA SITTEN ! .....
- Elämän rikkaus on läsnä, tässä ja nyt.
- ymmärrän ihmisen kasvu kivut, syyt ja seurasukset,kun on itse ne syvältä kokenut !
- autan nykyään toisia näissä asioissa.
- olen edelleen yksin, mutta en yksinäinen
- Ysäviä ovat kaikki, ketä kohtaan.
TEKSTIÄ TULISI VAIKKA ROMAANIKSI ASTI.
http://www.positiivarit.fi/LokkiJoonatan/
Kertomuksesi kuulosti kyllä tutulta, jotenkin tuntuu, että olen lukenut sen ennenkin. En tietenkään täysin samaa tekstiä. Oletkohan myös joskus 2-3 vuotta sitten kirjoittanut..?
Ihan ensimmäistä kertaa kirjoitin, joten en usko että on ainakaan minun kirjoittamana tullut mitään tällaista.
muuttamaan elämääsi parempaan suuntaan.
Nuo ulkopuoliset asiat joita sinulle on tapahtunut ovat masentaneet sinua,
nyt on aika alkaa unohtamaan niitä vaikeita asioita ja
aika alkaa miettimään mitä elämässäsi ja itsessäsi voit muuttaa parempaan.
Et olisi kuitenkaan ollut onnellinen sen valmiiksi
suunnitellun tulevaisuutesi kanssa,
nyt voit tehdä itse oman tulevaisuutesi.
Se katkeruus ja viha elämää,ihmisiä ja itseäsi kohtaan täytyy muuttua.
Voisit käyttää hyödyksesi sen kaiken energian jolla nyt vaan pidät yllä katkeruuttasi.
Kirjoitathan minulle: [email protected]