Onko seuraava kokemus tuttu kenellekään muulle minun lisäkseni?
Niin kauan kuin muistan, olen tuntenut olevani maailman huonoin (halveksittavin, vihattavin, epäonnistunein jne) ihminen. En ole koskaan tavannut ihmistä, jonka ajattelisin olevan minua huonompi. Ajattelen peräti, että olen huonoin ihminen, joka koskaan on ollut olemassa ja huonompi kuin kukaan, joka koskaan tulee olemaan. Siis olemuksellisesti huono, vailla mahdollisuutta parantua. Samalla tavalla kuin länsimaisessa, kristillisessä käsitteistössämme Jumala on Absoluuttisen Hyvä ja Saatana on Absoluuttisen Paha, Minä olen Absoluuttisen Huono.
Olen 28-vuotias nainen, opiskelen yliopistossa ja menestyn opinnoissani. Tästä huolimatta koen olevani kaikkein tyhmin ja "jälkeenjäänein" ihminen. Koen, että kaikkia muita ihmisiä arvostetaan enemmän kuin minua. Olen huonoin ja tyhmin ja sen vuoksi minua ei arvosteta vaan halveksitaan. Jokin järjen ääni kuitenkin sanoo minulle, etten mitenkään voi olla älyllisesti jälkeenjäänyt (siis henkisesti kehitysvammainen), koska olen akateemisesti menestynyt. En vain pysty antamaan mitään painoarvoa tuolle järjen äänelle siinä jokapäiväisessä elämässä, jossa rakennan ja uusinnan minäkuvaani.
Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä...
Tavallaan koen, että koska ihmiset halveksivat minua, minun on oltava huono. Samanaikaisesti kuitenkin minuun kohdistettu halveksunta (oli se sitten todellista tai suureksi osaksi kuviteltua halveksuntaa) herättää minussa kapinahenkeä, oikeudenjanoa. Eli en siis toisaalta uskokaan olevani oikeasti huono! Yhtä aikaa olen Absoluuttisen huono ja en ole. Mahdetaanko psykologiassa käyttää käsitettä kaksoistietoisuus? Minulla varmaankin on sellainen.
Jokelan kuolusurmien yhteydessä on esitetty näkemyksiä, että ampuja Pekka-Eric Auvisella oli grandiositeettihäiriö, suuruudenharhainen käsitys itsestään: "Minä olen yli-ihminen ja lähes Jumala". Olen ajatellut, että minulla varmaan on täsmälleen päinvastainen häiriö. Osaako kukaan sanoa, onko psykologiassa nimeä tällaiselle "pienuudenharhaisuus-häiriölle"?
Niin kauan kuin muistan, olen tuntenut olevani maailman huonoin (halveksittavin, vihattavin, epäonnistunein jne) ihminen. En ole koskaan tavannut ihmistä, jonka ajattelisin olevan minua huonompi. Ajattelen peräti, että olen huonoin ihminen, joka koskaan on ollut olemassa ja huonompi kuin kukaan, joka koskaan tulee olemaan. Siis olemuksellisesti huono, vailla mahdollisuutta parantua. Samalla tavalla kuin länsimaisessa, kristillisessä käsitteistössämme Jumala on Absoluuttisen Hyvä ja Saatana on Absoluuttisen Paha, Minä olen Absoluuttisen Huono.
Olen 28-vuotias nainen, opiskelen yliopistossa ja menestyn opinnoissani. Tästä huolimatta koen olevani kaikkein tyhmin ja "jälkeenjäänein" ihminen. Koen, että kaikkia muita ihmisiä arvostetaan enemmän kuin minua. Olen huonoin ja tyhmin ja sen vuoksi minua ei arvosteta vaan halveksitaan. Jokin järjen ääni kuitenkin sanoo minulle, etten mitenkään voi olla älyllisesti jälkeenjäänyt (siis henkisesti kehitysvammainen), koska olen akateemisesti menestynyt. En vain pysty antamaan mitään painoarvoa tuolle järjen äänelle siinä jokapäiväisessä elämässä, jossa rakennan ja uusinnan minäkuvaani.
Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä...
Tavallaan koen, että koska ihmiset halveksivat minua, minun on oltava huono. Samanaikaisesti kuitenkin minuun kohdistettu halveksunta (oli se sitten todellista tai suureksi osaksi kuviteltua halveksuntaa) herättää minussa kapinahenkeä, oikeudenjanoa. Eli en siis toisaalta uskokaan olevani oikeasti huono! Yhtä aikaa olen Absoluuttisen huono ja en ole. Mahdetaanko psykologiassa käyttää käsitettä kaksoistietoisuus? Minulla varmaankin on sellainen.
Jokelan kuolusurmien yhteydessä on esitetty näkemyksiä, että ampuja Pekka-Eric Auvisella oli grandiositeettihäiriö, suuruudenharhainen käsitys itsestään: "Minä olen yli-ihminen ja lähes Jumala". Olen ajatellut, että minulla varmaan on täsmälleen päinvastainen häiriö. Osaako kukaan sanoa, onko psykologiassa nimeä tällaiselle "pienuudenharhaisuus-häiriölle"?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et ole huono.
Jotain "vikaa" sinulla kyllä on kun ajattelet noin
vaikkei mitään perusteita ajatuksillesi olekaan.
>opiskelen yliopistossa ja menestyn opinnoissani >
Et voi olla jälkeenjäänyt..usko pois.
(ja jos vielä kerrot lisää yksityiskohtia "epäonnistuneesta" elämästäsi niin
luulenpa että saat kateellisten ihmisten vihaisia viestejä osaksesi..)
Tietysti voisi olla niinkin että olet älyllisesti erittäin kehittynyt
mutta tunne-älyltäsi hieman heikommin kehittynyt.
Se taas voisi johtua aivan täysin siitä kun mollaat itseäsi jatkuvasti
ja vahvistat näin negatiivista mielikuvaa itsestäsi.
Mulla kans on sellaisia ajatuksia että oon ihan paska...suomeks sanottuna...vaikka osaisinki eri asioita mut se tunne omasta huonoudesta imaisee mukaansa. Mulla on todettu persoonallisuushäiriö. Liekö sama vaiva sullakin?
hakea apua opiskelijoiden mielenterveyspalveluista. Itse kärsin hoitamattomasta masennuksesta koko opiskeluaikani. Älä tee samaa virhettä.