Oisko kellään mitään neuvoja, miten mä selviän? Oon 7.kuulla raskaana ja miehellä meni pupu pöksyyn. Meidän piti aloittaa yhteiselämä kun saan asunnon. No, nyt sitten laitan kotia yksin. On niin mielettömän paha olla. Yötäpäivää sellainen olo, että sisukalut pyörii ympäri. Mulla ei oo ketään sellaista ystävää, jolle voisin tästä puhua. Hävettääkin. Tunnen itseni ihan hylkiöksi. Pelottaa mitä se tekee vauvalle kun mä oon hermoraunio, itken ja suren silmät päästäni. Kaikista käsittämättömintä on se, miten joku voi hylätä tällaisella hetkellä. Mihin se rakkaus miehen osalta katosi, vai oliko sitä olemassakaan? On niin helvetin petetty olo.
Onko mitään lääkettä, mitä voisi ottaa että kestää pahimman yli ja saa nukuttua?
Onko mitään lääkettä, mitä voisi ottaa että kestää pahimman yli ja saa nukuttua?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Erilaiset tunteet kuuluvat elämään, joten ei pelkillä tunteilla voi saada sikiölle vaurioo. Tottakai oma psyykkinen (ja fyysinenkin) hyvinvointi on tärkeää raskausvaiheessa, mutta ei omille tunteillekaan voi valehdella. Mieheltä todella ajattelematon teko, vastuu tekemisistään pitää kantaa! Yritä sinä kuitenkin löytää asioista hyvät puolet ja ajatukset joiden takia kannattaa jatkaa huomiseen. Lapsi tuo varmasti paljon iloa tullessaan. Mitään ei voi rakastaa enempää kuin omaa lastaan, joka puolestaan näyttää rakkautensa sinua kohtaan erilaisilla taidoilla mitä oppii synnyttyään.=) Tsemppiä ja kyllä se aurinko vielä sinullekin paistaa!!=)
Mene neuvolaan/terveyskeskukseen juttelemaan niin saat keskusteluapua. On joitakin lääkkeitä mitä voi ottaa pahimpaan aikaan mutta paras jos pystyy olemaan ilman.
Mä olisin aikoinaan varmaan tappanut itseni ellen olisi ollut raskaana. Mies sanoi pettäneensä ja lähtevänsä. Olin täydessä shokkitilassa mutta niin vaan siitäkin selvittiin. Eipä sitä mielellään muistele mutta se teki kyllä vahvemmaksi.
Se on vaan niin käsittämätöntä, miten joku voi kohdella näin. Kunpa pääsisi miehen pään sisälle. Voiko näin tehtyään elellä vaan huolettomana elämäänsä eteenpäin. Ja kaikki sanat tuntuu niin turhilta, suorastaan oksettaa. Valhettahan se on ollut. Olisi helpompaa kestää, jos olisi paennut heti alkuunsa. Miksi piti jättää nyt, kun raskaus on näin pitkällä, suunnitelmia tehty ym... Viikonloppuna vielä muka rakasti, nyt ei vastaa edes viesteihin. Eihän näin voi loppua, ei minun järjellä. Täydellistä luikuritouhua. Kyllä tämmöisessä tilanteessa pitäisi pystyä sanomaan asiat suoraan. Nyt on kyse myös kolmannesta elämästä. Miksi minun lapsen piti saada näin pelkuri, raukkamainen isä? Poissa on kaunis tuleva kesä ja onnellinen odotus. Tilalla suuri suru, kömpelö ja yksinäinen olo, kamala ahdistava tyhjyys.
ilman miestä. Raskaus oli yllätys ja vahinko, mutta lapsen halusin kuitenkin pitää ja vaikka sitten yksin kasvattaa.
Välillä on todellakin surkea olo, pelottaa kuinka selviää itsekseen, mutta toisaalta tunnen monia, jotka ovat ihan kunniakkaasti suoriutuneet alusta asti yksinhuoltajina.
Kehottaisin sinua puhumaan neuvolassa ihan suoraan peloistasi ja mahdollisesta väsymyksestä vauvan syntymän jälkeen, monissa kaupungeissa on ns. neuvolan kriisiryhmä, joka antaa ensiapua uupumukseen. Neuvolasta osataan ohjata muihinkin tahoihin, joista apua saa, nykyään vaan taitaa esim. kunnan perhetyöstä aika mahdotonta saada apua, jos ei ole jo tilanne pahasti kriisiytynyt... ennaltaehkäisevää tukea tarvitsisi varmasti moni kahdenkin vanhemman perhe!
Onko sinulla ystäviä tai perhettä, jotka lupautuisivat auttamaan? Jo se tieto, että jostain on apua tarvittaessa saatavilla auttaa paljon!
Ymmärrän häpeän tunteesi, olen itsekin pohtinut sitä, mitä muut ajattelevat, kun yksin kuljen maha pystyssä... ja olen kuitenkin jo sen ikäinen, ettei tätä voi teini-iän hölmöilyjen piikkiin laittaa.... Mutta ehkäisy voi pettää (niinkuin mieskin...) kaiken ikäisiltä, näemmä. Mutta toisaalta, eikö tärkeintä ole se, mitä itse tunnet, jos pää pystyssä kannat tilanteesi, ei ympäristön mielipiteillä ole merkitystä!
Minäkin olen jo ihan hyvässä iässä, mies vielä vanhempi, raskaus oli yllätys, mutta kummallekin onnellinen sellainen. Ja nyt mies käänsi kelkkansa. Ei olekaan valmis vastuuseen. Tukijoukot on mulla tosi vähissä. Kaikista pahinta tässä tilanteessa on nyt IKÄVÄ! En niinkään pelkää taloudellista puolta, tai sitä etten saisi apua henkiseen puoleen. Olen surullinen siitä, etten voi olla rakastamani miehen lähellä. Hän ei ole kanssani kokemassa yhteisen lapsen syntymää. Vasta vähän aikaa sitten olinkin pelottavan onnellinen. Äkkiä se otettiin multa pois. Samaan aikaan tunnen miestä kohtaan rakkautta, vihaa, katkeruutta, pettymystä, surua, ikävää...
Kyllä poikki voi mennä tietysti on raskaana vai ei. Valitettavasti ei siitä ole koskaan takeita. Tietenkin jos ei ole ollut suunniteltu juttu, voi joillakin mennä pupu pöksyyn.
Kuitenkin mun mielestä toi osoittaa huonoa makua. Ei voi tietenkään tietää vaikka mies ryömis vielä takaisin. MUTTA. Onko se sen arvoista? Ymmärrän kyllä että sinuun sattuu, koska asia on vasta nyt tapahtunut. Aika parantaa haavat, mutta ei välttämättä miehen käyttäytymistä. Minä en ainakaan haluasi elää miehen kans jolla on toinen jalka koko ajan menossa. Mieluummin olisin yksin, raskaana tai ei ja vaikka monen lapsen kanssa yksinhuoltajana. Kuivaa vaan kyyneleesi ja tiedä oma arvosi. Rakasta itseäsi ja jaksat rakastaa lastasi. Tsemppiä & voimia!
Sitä olen itsekin miettinyt, että mitäs jos ukko onkin oven takana jonain päivänä kun tajuaa että hänellä on lapsi maailmassa. En osaa edes kuvitella mikä tunneryöppy siinä sitten olisi. Nyt olen loukattu ja vihainen. Lapsen takia jaksan. Juuri nyt mielessä pyörii myös, ilmoitanko laitokselta miehelle että vauva on syntynyt, miten isyyden selvittämisen kanssa teen... Toivon todella, että myös mies kokee nahoissaan pahan olon tämän tempun jälkeen. Todennäköisesti hän bailaa ja viettää poikamieselämää. Kuinkahan kauan on kivaa?
tutulta! mies jätti mut ku olin viikolla 12, nyt takana 32. vkoa ja elämä hymyilee. Miehelle oon edelleen vihainen ja ehkä katkerakin oon. Mies (jos sitä nyt mieheks voi kutsua) löysi toisen naisen vähän sen jälkeen ku olin tehny positiivisen raskaustestin, joten tässä nyt sitte yksinään ooteltu. mies haluaa kuulemma olla isä lapselleen muttei elää mun kanssa. eli toisin sanoen, äijä tulee vinkumaan oikeuksiaan yms kunhan mä oon eka tehny kaiken duunin. En aio ottaa miestä synnytykseen mukaan, vaikka kuulemma haluis ja hänellä ois oikeus olla siellä. mut ei tuu onnistuu, en haluu enempää mielipahaa. vauvalla on kuitenki kaikki hyvin, vaikka alkuraskaus oli mulle henkisesti tosi raskasta. oon saanu paljon tukea ystäviltä ja vanhemmilta. raskaus ei ollu yllätys, sitä oli suunniteltu jo toista vuotta. nyt mulla on kuitenki uusi mies elämässä, joka rakastaa mua ja hyväksyy tulevan vauvan täysin. Käy neuvolassa puhumassa tilanteestas, mäki kävin ja se helpotti kummasti oloa, vaikka silmät melkein päästäni siellä itkin. TSEMPPIÄ! iloitse vauvastasi, se on kuitenkin tässä kaikista tärkein!!
Jos se mies jossain rilluttelee, niin olkoon. Jos sillä on mitään tunteita niin on varmaan paha fiilis bailata.
Sitä vaan ajattelin et sun katsii tarkastaa kaikki sun ja miehen oikeudet tilanteeseen. Tuolla on myös yksinhuoltajien sivut, josta luulen et joku tietäis niistä. Minä en osaa sanoa ollenkaan. Se vaan et jos se mies ei ole ollenkaan suhun yhteydessä en minä ainakaan sille ilmoittelisi et oon menossa synnyttämään jne. Voi sit vaikka viranomaiset ottaa yhteyttä.
Miehillä on omat oikeutensa ja velvollisuutensa. Lapsella tietysti kanssa oppia tuntemaan isänsä. Kannattaa ottaa selville kaikki mahdollisuudet, koska niistä on seuraus pitkälle. Toivon sulle hyvää vappua ja edelleen : "paljon voimia".