Koitin kirjoittaa lyhyesti, mutta en onnistunut. Toivottavasti joku lukee tämän ja kertoo, jos on itse painiskellut tai painiskelee samanlaisten asioiden kanssa.
Olen parikymppinen ihminen.Olen pitänyt itseäni aina poikatyttönä. Ollessani ala-asteella käyttäydyin kuin poika ja koitin kehitellä jonkinlaista koviksen roolia siinä onnistumatta - pidin serkkupoikien vanhoja kuluneita vaatteita ja toisinaan tunsin itseni aika rankasti riittämättömäksi kun en esim. pystynyt samoihin urheilusuorituksiin kuin pojat. Halusin kai olla poika isäni vuoksi, joka oli kuulemani mukaan aina toivonut urheilullista poikaa. En pystynyt olemaan sellainen ja väsyin pian yrittämään. Äiti epäili minun olevan lesbo, mutta kielsin asian. En kylläkään edes tiennyt 11-12-vuotiaana mitä on olla lesbo, mutta pahalta se kuulosti ja väärältä.
Yläasteella aloin kiinnostua tyttömäisistä jutuista - kaiken piri yhteen aikaan olla vaaleanpunaista/vaaleansinistä, koska kaikilla muillakin oli. Mielessäni mietin, että ei helvetti miten idiootilta näytin...! Jossain vaiheessa vaihdoin pinkit pikkupuserot tummempiin vaatteisiin. Häpesin ulkonäköäni koko yläasteen ajan ja nykyinen tyylini alkoi muotoutua niihin aikoihin, kun aloin tuntea itseni paremmin ja etsiä vastauksia sisälläni oleviin kysymyksiin - pääsin pois ahdistavan pinnallisesta kouluympäristöstä, jossa "suositut" (hah, naurattaa x)) pyörittivät "systeemiä" astetta oudompien tyyppien kustannuksella. Omistin kyllä kavereita ja pari hyvää ystävää, mutta tunsin itseni jotenkin ihan järjettömän erilaiseksi, enkä löytänyt sanoja miten kuvailla sitä tietynlaista olotilaa sisälläni - tai kelle olisin siitä edes puhunut. Ei ollut sanoja.
Noin 16-vuotiaana yhtäkkiä ymmärsin olevani biseksuaali. Se tieto iski tajuntaani niin puista, että melkein näin pääni päällä syttyvän hehkulampun napsahtavan päälle. Tajusin iän kaiken ihastuneeni poikien lisäksi myös tyttöihin. Juttu oli ihan ilmeinen - olin helpottunut. Luulin tietäväni kuka olen.
Jotenkin kärsin siitä, että poikamainen ja tyttömäinen puoleni ovat jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään, kuten on ollut jo ala-asteajoista asti. Tuntuu, että nämä kaksi puolta eivät kykene mahtumaan minuun samanaikaisesti.
Seurustelen nyt miehen kanssa ja toisinaan nautin, kun saan laittaa itseni kauniiksi häntä varten - laittaa vaikka korkokengät ja huulipunaa. Hetken päästä olenkin ihan kypsä ja potkin nätteydet nurkkaan. Joskus saatan jopa olla ahdistunut sen vuoksi että kasvojenpiirteeni ovat naiselliset, mutta vartaloltani olen poikamainen. Olen yhtä ristiriitaa, enkä pidä siitä että minua kutsutaan naiseksi. En tiedä miksi pitäisi kutsua - ehkä IHMISEKSI tai nimelläni... On jotenkin niin vaikeaa olla biseksuaalikin jo sen vuoksi, että joidenkin mielestä siihen nimitykseen sisältyy automaattisesti jonkinlaista negatiivista varausta. Olisi helppoa olla hetero tai lesbo - ehkä mieluiten lesbo, vaikka toisaalta mielestäni on erittäin upea piirre ihmisessä, että pystyy ihastumaan ja rakastumaan ihmiseen, ei sukupuoleen. Vi*uttaa olla jonkinlainen välimuoto. Ihailen ihmisiä jotka kantavat androgyyniytensä tyylillä, mutta mietin usein, etten ehkä olekaan miehelleni "se unelmien nainen" joka tietysti tahtoisin olla. En ole sellainen kikatteleva tyttö, joka hengailee tyttöjen illoissa juttelemassa meikeistä (vaikka kyllä meikkaan toisinaan huolella), mutta en ole ihan äijäkään joka sopisi mieheksi miesporukkaan. En kuulu mihinkään.
Mitä voin tehdä itseni kanssa, että olisin ehjä? Olen kyllä onnellinen yleensä ottaen, mutta hukassa. Näitä ajatuksia on vaikeaa pukea sanoiksi ja jotain varmaan jäi mainitsemattakin, mutta ehkä joku löytää tämän pätkän ja ymmärtää edes hitusen.
Olen parikymppinen ihminen.Olen pitänyt itseäni aina poikatyttönä. Ollessani ala-asteella käyttäydyin kuin poika ja koitin kehitellä jonkinlaista koviksen roolia siinä onnistumatta - pidin serkkupoikien vanhoja kuluneita vaatteita ja toisinaan tunsin itseni aika rankasti riittämättömäksi kun en esim. pystynyt samoihin urheilusuorituksiin kuin pojat. Halusin kai olla poika isäni vuoksi, joka oli kuulemani mukaan aina toivonut urheilullista poikaa. En pystynyt olemaan sellainen ja väsyin pian yrittämään. Äiti epäili minun olevan lesbo, mutta kielsin asian. En kylläkään edes tiennyt 11-12-vuotiaana mitä on olla lesbo, mutta pahalta se kuulosti ja väärältä.
Yläasteella aloin kiinnostua tyttömäisistä jutuista - kaiken piri yhteen aikaan olla vaaleanpunaista/vaaleansinistä, koska kaikilla muillakin oli. Mielessäni mietin, että ei helvetti miten idiootilta näytin...! Jossain vaiheessa vaihdoin pinkit pikkupuserot tummempiin vaatteisiin. Häpesin ulkonäköäni koko yläasteen ajan ja nykyinen tyylini alkoi muotoutua niihin aikoihin, kun aloin tuntea itseni paremmin ja etsiä vastauksia sisälläni oleviin kysymyksiin - pääsin pois ahdistavan pinnallisesta kouluympäristöstä, jossa "suositut" (hah, naurattaa x)) pyörittivät "systeemiä" astetta oudompien tyyppien kustannuksella. Omistin kyllä kavereita ja pari hyvää ystävää, mutta tunsin itseni jotenkin ihan järjettömän erilaiseksi, enkä löytänyt sanoja miten kuvailla sitä tietynlaista olotilaa sisälläni - tai kelle olisin siitä edes puhunut. Ei ollut sanoja.
Noin 16-vuotiaana yhtäkkiä ymmärsin olevani biseksuaali. Se tieto iski tajuntaani niin puista, että melkein näin pääni päällä syttyvän hehkulampun napsahtavan päälle. Tajusin iän kaiken ihastuneeni poikien lisäksi myös tyttöihin. Juttu oli ihan ilmeinen - olin helpottunut. Luulin tietäväni kuka olen.
Jotenkin kärsin siitä, että poikamainen ja tyttömäinen puoleni ovat jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään, kuten on ollut jo ala-asteajoista asti. Tuntuu, että nämä kaksi puolta eivät kykene mahtumaan minuun samanaikaisesti.
Seurustelen nyt miehen kanssa ja toisinaan nautin, kun saan laittaa itseni kauniiksi häntä varten - laittaa vaikka korkokengät ja huulipunaa. Hetken päästä olenkin ihan kypsä ja potkin nätteydet nurkkaan. Joskus saatan jopa olla ahdistunut sen vuoksi että kasvojenpiirteeni ovat naiselliset, mutta vartaloltani olen poikamainen. Olen yhtä ristiriitaa, enkä pidä siitä että minua kutsutaan naiseksi. En tiedä miksi pitäisi kutsua - ehkä IHMISEKSI tai nimelläni... On jotenkin niin vaikeaa olla biseksuaalikin jo sen vuoksi, että joidenkin mielestä siihen nimitykseen sisältyy automaattisesti jonkinlaista negatiivista varausta. Olisi helppoa olla hetero tai lesbo - ehkä mieluiten lesbo, vaikka toisaalta mielestäni on erittäin upea piirre ihmisessä, että pystyy ihastumaan ja rakastumaan ihmiseen, ei sukupuoleen. Vi*uttaa olla jonkinlainen välimuoto. Ihailen ihmisiä jotka kantavat androgyyniytensä tyylillä, mutta mietin usein, etten ehkä olekaan miehelleni "se unelmien nainen" joka tietysti tahtoisin olla. En ole sellainen kikatteleva tyttö, joka hengailee tyttöjen illoissa juttelemassa meikeistä (vaikka kyllä meikkaan toisinaan huolella), mutta en ole ihan äijäkään joka sopisi mieheksi miesporukkaan. En kuulu mihinkään.
Mitä voin tehdä itseni kanssa, että olisin ehjä? Olen kyllä onnellinen yleensä ottaen, mutta hukassa. Näitä ajatuksia on vaikeaa pukea sanoiksi ja jotain varmaan jäi mainitsemattakin, mutta ehkä joku löytää tämän pätkän ja ymmärtää edes hitusen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kategorisoin itseni lesboksi, mutta tunnistan itsessäni samanlaisia piirteitä kuin sinä. Minussa on sekä feminiininen että maskuliininen puoli, ja molemmat ovat melko voimakkaita. Olen tiedostanut sen lapsesta saakka, ja tuntenut jo pitkään olevani tavallani melko ristiriitainen ihminen.
Aikaisemmin ihastuin aina feminiinisiin naisiin ja olin suhteissani tavallaan se maskuliinisempi osapuoli, vaikken allekirjoitakaan moista suhteen dynamiikkaa (mielestäni pelkistettyjä "rooleja" ei ole olemassa). Kuitenkin olen naisia kohtaan hyvin suojelunhaluinen ja tunnen vastuuta seurassani olevan naisen hyvinvoinnista. Nautin myös suunnattomasti siitä tunteesta, kun nainen hakee minusta turvaa ja syliä ja nimittää minua nallekarhuksi, ja tunnen olevani tarpeellinen.
Viime vuosina olen kuitenkin huomannut kiinnostuvani myös itseäni maskuliinisemmista naisista. Viimeisin naisystäväni oli tällainen, minua maskuliinisempi tapaus. Hänen kanssaan koin monia asioita aivan eri tavoin kuin ennen: hänen voimakkuutensa toi uudella tavalla esiin feminiinisen puoleni. Useimmiten esimerkiksi liikkuessani naisten kanssa ulkona pukeudun melko maskuliinisesti, mutta hänen seurassaan halusin olla naisellinen, käyttää korkokenkiä ja meikata. Nautin myös siitä turvallisuuden tunteesta, jonka hän loi ympärilleni, ja suuresta sylistä, johon saatoin käpertyä.
Kuitenkin olen usein myös tuntenut samantapaista turhautumista, josta kerrot. Olen elämäni aikana huomannut, etten kykene asettumaan vain yhteen tiettyyn muottiin. Olen seurustellut naisten kanssa, jotka ovat halunneet minun olevan hyvin maskuliininen, ja ahdistunut, koska olen tuntenut että minun on vaikea näyttää herkempiä puoliani. Maskuliinisempien naisten kanssa olen puolestani kaivannut saada tuoda silloin tällöin esille myös omaa maskuliinisuuttani, ja ahdistunut, koska minulta ei olla sellaista haluttu. Olen myös kaivannut suojelunhalun tunnetta, joka syntyy vain feminiinisten naisten seurassa.
Pukeudun hyvin pitkälle omien fiilisteni mukaisesti: suurimmaksi osaksi olen androgyyni. Halutessani voin olla hyvinkin maskuliininen, ja minua luullaan silloin usein mieheksi. Toisaalta nautin silloin tällöin myös naisellisesta olotilastani, ja haluan ilmentää sitä pukeutumisellani. Voin pukeutua erittäin naisellisesti, ja silloin kukaan ei tunnista minua ulkomuotoni perusteella lesboksi.
Nämä kaksi puolta ovat hyvin voimakkaasti ristiriitaisia myös luonteessani. Toisaalta olen vahva ihminen, jolla on paljon mielipiteitä ja voimakkaat periaatteet. Olen rationaalinen ja käytännönläheinen, voimakas ja urheilullinen. Toisaalta olen hyvin herkkä, tunteellinen ja taiteellinen, pohdiskeleva ja hajamielinen.
On hyvin haasteellista löytää kumppani, jonka kanssa voin jakaa nämä kaksi voimakkaasti erilaista puoltani. Olen huomannut ahdistuvani todella, jos minulta odotetaan vain jommassa kummassa minässäni pysymistä. Usein tunnen olevani hyvin epävarma sen suhteen, mitä todella haluan: feminiinisen vaiko maskuliinisen naisen? On myös muistettava, että ulkoinen olemus ei välttämättä korreloi sisäisen kanssa. Olen usein törmännyt siihen, että nainen kaipaa minulta vain jompaa kumpaa minääni, eikä ymmärrä toista puolta minussa. Sellaisen ihmisen kanssa en voi koskaan tuntea olevani kokonainen.
melkein olla minunkin kirjoittama.
- kolmas androgyyni tai mikä lie
...mielenkiintoista että näin nopeasti ilmoittautunut muitakin samoja asioita mietiskeleviä ihmisiä.
Jotenkin tosi lohdullista tietää että teitä on :)
mä olen ollut tämän ongelman kanssa vuosikausia. en oikein ole tiennyt mihin väliin sopisin.
mulla oli aiemmin pitkät, kiharat hiukset, pukeuduin hirveän naisellisesti. ahdisti joka päivä katsoa peiliin kun tuntui että sieltä katsoo ihan vieras ihminen.
nyt lähes kaljupäänä tuntuu että olen oma itseni.jonkinnäkönen androgyyni kai olen.toisinaan naisellisempi, toisinaan jätkä. väliin putoaja.
Paljon tuttuja ajatuksia löysin. Mutta itse olen onneksi ollut sujut itseni kanssa sen jälkeen kun muutamia kuukausia sitten ymmärsin olevani bi-seksuaali, sillä se todella selittää miksi olen aina ollut poikamainen. Muistan kuinka lapsena itkin ja tappelin kun äiti yritti mulle mekkoa pukea. Itekki yritin yläasteella olla naisellisempi ja sopia porukkaan.
Nykyisin olenkin aika androgyynin näköinen ja se on mulle okei. Erään sukupuoli testinkin mukaan olen sukupuoli neutraali.
Itse haluaisin ehdottomasti olla kaltaisesi kanssa.Eli ei huono,jos löytyy molemmat puolet samasta pakkauksesta.
Ulkoinen olemus ei vain aina täsmää mielihalun kanssa.Kun on poikamainen vire päällä olisi hyvä,jos saisi kurvit ja pulleat purjeensa piiloon.Vähän niinkuin lapsena luttasi barbilta rinnat sisään ja se ajoi miehen roolia,kun ei sitä Keniä kaupasta saanut.
Kyllä sitä oppii itsensä kanssa elelemään etenkin,kun kohtaa samanlaisia tai juuri näin löytyy samaa pohtivia.Vaihtelu minun juttuni,ei yhdessä ja samassa hameessa tai housuissa pysyminen.Joskus rankkaa eikö?
Joskus haaveilen että kunpa olisi jonkun sellaisen kanssa joka itse on samanlainen. Se olisi ihannetilanne.
On aika hankalaa ja turhauttavaa kun toisinaan täytyy perustella käyttäytymistään, ulkonäkönsä vaihtelua (barbiesta keniin :-D)tai ahdistuneisuuttaan kumppanille tai tuttaville. Vaikeinta on jos toinen käsittää asian väärin ja pitää pahimmillaan jonkinlaisena pinnallisena itsekeskeisyytenä. Mutta ei voi ymmärtää, jos ei itse joudu kokemaan, joten parasta vaan vastailla ympäripyöreitä.
On surullista, miten kulttuurimme jakaa meidät niin vahvasti kahteen kategoriaan, ettei väliinputoajille jää tilaa. On sama oletko osa heterovaltakulttuuria, vai homoseksuaalisuuden marginaalissa, niin silti pitäisi usein identifioitua joko maskuliiniseen tai feminiiniseen. Tuo tarve tulee sekä ulkopuolelta yhteiskunnasta, että omasta sisimmästä, olemmehan kasvaneet tuon kaksijakoisuuden ympärillä, emmekä muusta tiedä.
Jakojen tekeminen on hyvin luonnollinen osa ihmisyyttä, mutta niiltä toivoisi hieman enemmän joustavuutta. Liian usein ihmiset ovat ja ajattelevat joko/tai. Toivottavasti jostain sisältäsi löydät sen todellisen itsesi, johon ei voi yksinkertaistaen laittaa leimaa. Sen sijaan, että ajattelet "tänään minusta tuntuu maskuliinisemmalta kuin eilen", ajattele "tänään minusta tuntuu minulta niin kuin eilen, mutta hieman eri tavalla". Sulauta kaksijaon rajat toisiinsa, ole SINÄ.
Samoja asioita pohdin vaikka olen "jo" kolmekymppinen perheellinen IHMINEN ;D Kuten huomaat, minunkin on vaikeaa kutsua itseäni naiseksi, vaikka naisena olen onnellinen, siinä ei ole se pulma. Heittelehdin äärilaitojen välillä, tänään haluan kyhyet hiukset ja huomenna pitkät, haluan käyttää hametta mutta tuntuu typerältä... Olen tiennyt olevani bi jo pitkään, ja pidän "komeista naisista" :D Ei tarvitse olla miehekäs, mutta uljaus ja tietynlainen maskuliinisuus kuitenkin vetoaa minuun. Ja mieheltä vaadin "tosimiehisyyttä", ei siis mitään geelitukkakasvovoidekauluspaita-tyyppiä... Tiedän siis tarkalleen mikä minua viehättää, mutta missä ihmeessä itse olen?!? :/
Olen tuo nimimerkki"kukasmuu."Itsekkin olen reippa yli kolmekymppinen.Eipä haittaa,vaikka samasta pakkauksesta löytyy miehiset ja naiselliset piirteet.Olen ollut vähän niinkun isä ja äiti lapsilleni,mummokin välistä.Nyt jo omat kaverit,että voin keskittyä siihen,mitä itse haluan olla.Itsekseni elelen siis.
Että nykyään hyvä omata molempaa sorttia,että selviää,jos mieli ja halu kersoja kasvatella.Yksinselviämiseen tarttee tiettyä lujuutta,rentoutta,naisellisuutta,huumoria,kykyä itkeä ja kiroilla vastaavasti jne.Hyvin täällä pärjäilee.
Komeat naiset viehättää kyllä,sitkeät eikä turhan nipottajat.Huumori aa ja oo ja tietynlainen luova hulluus ja muuntautumiskyky.Mielenkiintoista tämä elämä ja aina jotain uutta ilmaantuu.
Ala asteella ja yläasteella olin todella tyttömäinen, mutta kun tajusin olevani bi-seksuaali, niin aloin muuttua poikamaisempaan suuntaan. nykyään pukeudun vaihtelevasti, yleensä aika poikamaisesti, mutta joskus haluan laittautua todella nätiksi
Taitaa olla jo kirjoittelu tässä kuivunut kokoon, mutta en malta olla kirjoittamatta.
Sama maskuliinisuuden ja feminiinisyyden ongelma koskee monia miehiäkin ja oman itsensä etsimisessä menee aikaa. Neljääkymppiä lähestyessä olen vieläkin vähän etsimässä paikkaani seksuaalisuuden laajassa kirjossa.
Ulkoisesti olen maskuliininen, pitkä ja urheilullinen mies. Olen vielä kaupan päälle myös itsevarma ja ehkä vähän dominoivakin tyyppi. No sellainenhan vetää puoleensa naisia, jotka hakevat vahvaa nallekarhua, sellaista, jonka sylissä saisi olla heikko. Mutta kun minä haluaisin itse olla se heikko syliin käpertyjä. Minä haluaisin pukeutua ja laittautua kauniiksi, haluaisin olla feminiininen, ja kateellisena katselen hameessa ja korkokengissä kulkevia naisia.
Täältä korkeiden miehuuden raja-aitojen sisältä katsoen tuntuu, että teillä naisilla on roolissanne niin paljon enemmän liikkumavaraa. Miehen on oltava mies, pukeuduttava kuin mies ja käyttäydyttävä kuin mies. Jos mies ei näin tee, hän on halveksuttava friikki, jota eivät kunnioita sen enempää naiset kuin miehetkään. Teillä naisilla sen sijaan on lupa valita. Meikkaus, hiusten laittaminen, korut, hameet, pitsit ja kaikki perinaisellinen on luvallista. Kukaan ei paheksu, jos nainen toteuttaa perinaisellista roolia. Toisaalta kukaan ei paheksu sitäkään, jos nainen pitää hiukset lyhyenä, pukeutuu housuihin ja jättää meikkaamiset ja muut naisten hömpötykset toisille. Naiselle on myös sosiaalisesti hyväksyttävää olla joko heikko ja avuton tai vahva ja hallitseva. Naisilla on lupa elää feminiinisessä tai maskuliinisessa roolissa tai jossain niiden välimaastossa, mutta miehelle liikkumavara on hyvin pieni.
Tällainen kaksinaismoraali on erityisen vahvaa liike-elämässä. Miehellä on oltava puku ja kravatti. Koruja miehellä ei saa olla. Vihkisormus on hyväksyttävää, mutta korvakorut eivät tulisi kuuloonkaan, ne tekisivät miehestä epäuskottavan ja naurettavan. Hiukset on oltava lyhyet ja siistit. Hiusten värjääminen on jo selvä miinus uskottavuudessa. Karvoja mies saa poistaa parran ja viiksien osalta, mutta muualta vartalosta ei. Sekin tekisi miehestä naurettavan ja epäuskottavan varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa aina joskus joutuu tekemisiin saunomisen kanssa. Miehen roolin rajat ovat kiveen hakatut, ja jos niitä haluaa kyseenalaistaa, on parasta vaihtaa samalla ammattia johonkin sellaiseen, missä ei tarvita uskottavuutta.
Vastaavasti kun katsoo liike-elämässä toimivia naisia, ei ulkoisilla tekijöillä ole juuri mitään yhteyttä ammatilliseen uskottavuuteen. Uranaiset voivat olla yhtä lailla maskuliinisia housupukunaisia kuin vahvasti meikattuja lyhyessä hameessa kulkevia feminiinisiä naisia. Naisilla on mahdollisuus ja vapaus hakea itselleen sopivaa roolia koko maskuliinisuus-feminiinisyys-kirjon alueelta.
Minusta tämä kysymys ahtaisiin sukupuolirooleihin sopeutumisesta ei varsinaisesti riipu seksuaalisesta suuntautumisesta, vaikka keskustelu onkin täällä bi-seksuaalisella puolella. Yhtä lailla umpiheterot voivat kokea vaikeuksia sopeutumisessa sukupuolirooleihin kuin umpihomot/umpilesbot tai bi-seksuaalit.
Toivon todellakin, että löydät joskus jonkun, ken ymmärtää sinun ajatusmaailmaasi. Olet erittäin mielenkiintoinen ja tuot asiasi esille loistavan selkeästi. Ihme, ettei kukaan ole vastannut. Oletko kokeillut noilta muilta osastoilta riippuen, mitä olet etsimässä tai et mitään. Miehenä ei tottavie helppoa. Joutuu kätkemään oman todellisen minänsä arkisin. Jos ajat karvat pitää perustella hyvin miksi. Jos käytät pinkkiä niin sama homma. Korvikset saa olla jne vain, jos karski jätkä ja viileet korut. Hiuksissa kiharat ja laineet paha asia. Pitää kävellä tietyillä tavoilla. Puhua samoin ja ei akkamaisia asioita.Pitäisi olla panokone tai ainakin esittää olevansa vonkaamassa vapaa-ajat ravintoloissa. Kännit vedettävä ajottain tai röökiä ainakin, makee auto tai mopo josta puhua vaikkei kiinnostaisikaan. Tatskoja saa olla, muttei mitään herttaista. Itkeä ei saa eikä puhua tunteistaan. Loputuntonta roolipeliä.
Etsi. Kyllä se sieltä löytyy, kenen kainaloon voit käpertyä huoletta omana itsenäsi ja olla silti ihan mies. Tai pukeutua eri tavoin ja olla silti se mies.Toivotan kaikkea hyvää.