Mulla on ollut paniikkihäiriö n. 4 vuoden ajan... ensin se oli vaan sitä ettei koulussa pystynyt oleen missään suurissa tilaisuuksissa missä oli paljon porukkaa. Sitä alko jo etukäteen miettimään, että mitä jos sieltä pitää päästä pois ja sitte kaikki kääntyy kattomaan. Tilanne paheni ja tunneillakin oli hankalaa käydä. Koko aika piti puhua jollekkin että pysy rauhassa. Muuten meni maha sekaisin, hiki nousi pintaan, kädet tärisemään, oksettaan ja ahdistaan niin perkeleesti. Viimeisenä vuotena hankein lääkkeet joiden avulla pystyin käymään koulun loppuun. Siltikään en mennyt hakemaan päättötodistustani (lähetettiin postissa), enkä halunnut juhlia valmistumistani koska pelkään juhlia. Lopetin lääkkeet parin kuukauden päästä koulun loppumisesta, ajattelin pärjääväni ilman koska opiskelut olivat kokonaan minun osaltani ohi.
Tilannehan sit vaan paheni, alkoholi alko oleen entistä enemmän osana mun elämää, ainoastaan sen vaikutuksen alaisena pystyin olemaan rauhassa. En pysty menemään elokuviin, mihinkään juhliin, olemaan junassa, olemaan pitkiä matkoja auton kyydissä jos siellä on enemmän ihmisiä, menemään ihmisille joita en hyvin tunne ilman että olisin alkoholin vaikutuksen alaisena. Tuttuihin paikkoihin voi mennä mutta sielläkin pitää olla koko aika jotain tekemistä etten ala ajattelemaan paniikkikohtausta. Siskoni häihin kun menin jouduin ottamaan pari snapsia, että pystyin oleen kirkossa. Autokoulun teoriatunneista kävin noin puolet läpi. Sieltäkin jouduin poistumaan kesken tuntien. Menin siskoni perheen luokse yötä ja sielläkin sain paniikkikohtauksen enkä pystynyt nukkumaan. Nyt tuntuu ettei sitä viitti mennä oikeen minnekkään jos sitä joutuu lähtemään kesken kaiken pois ja ihmiset alkaa ihmetteleen. Kaikki tilanteet ja paikat joista ei noin vain pääse pois ilman toisten ihmettelemistä saa mut voimaan pahoin. Töissä pystyn onneksi käymään, siellä tekemistä on koko ajan etten ajattele edes koko asiaa. Nyt olen alkanut saamaan itkukohtauksiakin aivan yllättäen.
Tuntuu että kaverit ei ymmärrä, ja mitenkä ne voiskaan aivan täysin ymmärtämään jos ei itellä tätä ole ollut. Rajoittaa elämää niin kauheesti. Poikaystävä on onneks tukena. Tätä kauheeta oloa pahentaa vielä se että tuntuu niinku kaikki kaveritki katoais pikkuhiljaa pois. Paras kaverikaan ei ole enää niin paljoa tekemisissä. Tottakai se saa olla muittenki kavereittensa kans mutta kun nyt se on alkanut liikkumaan ihmisen kans joka oli ennen mun paras kaveri (piireihimme tuli pari vuotta sitten uusi tyttö kenen kans alkoi liikkumaan, olemme tekemisissä, mutta ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa) Tuntuu kuin tämä nykyinen paras kaverini tekis tahalteen sen että mun seurassa puhuu siitä kuinka kivaa niillä on ollut, pari päivää sit se oli meillä ja sillä oli taas kiire lähteä pois puolen tunnin täällä olon jälkeen, sen puhelin soi ovella ja oikeen kovaan ääneen puhu siihen puhelimeen "tottakai mä voin tulla teiän kans..." siinä se sitte lähti tämän entisen parhaan kaverini ja joidenki muiden kans "hei":tä sanomatta.
On alkanu masentaa ja tuntuu että ei jaksa enää. Tuntuu että koko elämä on täyttä paskaa, seinät kaatuu päälle. Ainoastaan päissään (ainaku seuraavana päivänä vapaa niin otan alkoholia) tuntuu jotenki ok:lta tää elämä. Lääkärin luo pitäs mennä, mutta ahistaa niin kauheesti ajatella edes sinne menoa. Koko aika siirrän sinne soittoa. Tiedän että en ole ainut tällanen potilas, mutta tuntuu niin vaikeelta puhua oudolle ihmiselle naamatusten omista ongelmista, hävettävältä.
Onko muita joilla elämä samanlaista?
Tilannehan sit vaan paheni, alkoholi alko oleen entistä enemmän osana mun elämää, ainoastaan sen vaikutuksen alaisena pystyin olemaan rauhassa. En pysty menemään elokuviin, mihinkään juhliin, olemaan junassa, olemaan pitkiä matkoja auton kyydissä jos siellä on enemmän ihmisiä, menemään ihmisille joita en hyvin tunne ilman että olisin alkoholin vaikutuksen alaisena. Tuttuihin paikkoihin voi mennä mutta sielläkin pitää olla koko aika jotain tekemistä etten ala ajattelemaan paniikkikohtausta. Siskoni häihin kun menin jouduin ottamaan pari snapsia, että pystyin oleen kirkossa. Autokoulun teoriatunneista kävin noin puolet läpi. Sieltäkin jouduin poistumaan kesken tuntien. Menin siskoni perheen luokse yötä ja sielläkin sain paniikkikohtauksen enkä pystynyt nukkumaan. Nyt tuntuu ettei sitä viitti mennä oikeen minnekkään jos sitä joutuu lähtemään kesken kaiken pois ja ihmiset alkaa ihmetteleen. Kaikki tilanteet ja paikat joista ei noin vain pääse pois ilman toisten ihmettelemistä saa mut voimaan pahoin. Töissä pystyn onneksi käymään, siellä tekemistä on koko ajan etten ajattele edes koko asiaa. Nyt olen alkanut saamaan itkukohtauksiakin aivan yllättäen.
Tuntuu että kaverit ei ymmärrä, ja mitenkä ne voiskaan aivan täysin ymmärtämään jos ei itellä tätä ole ollut. Rajoittaa elämää niin kauheesti. Poikaystävä on onneks tukena. Tätä kauheeta oloa pahentaa vielä se että tuntuu niinku kaikki kaveritki katoais pikkuhiljaa pois. Paras kaverikaan ei ole enää niin paljoa tekemisissä. Tottakai se saa olla muittenki kavereittensa kans mutta kun nyt se on alkanut liikkumaan ihmisen kans joka oli ennen mun paras kaveri (piireihimme tuli pari vuotta sitten uusi tyttö kenen kans alkoi liikkumaan, olemme tekemisissä, mutta ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa) Tuntuu kuin tämä nykyinen paras kaverini tekis tahalteen sen että mun seurassa puhuu siitä kuinka kivaa niillä on ollut, pari päivää sit se oli meillä ja sillä oli taas kiire lähteä pois puolen tunnin täällä olon jälkeen, sen puhelin soi ovella ja oikeen kovaan ääneen puhu siihen puhelimeen "tottakai mä voin tulla teiän kans..." siinä se sitte lähti tämän entisen parhaan kaverini ja joidenki muiden kans "hei":tä sanomatta.
On alkanu masentaa ja tuntuu että ei jaksa enää. Tuntuu että koko elämä on täyttä paskaa, seinät kaatuu päälle. Ainoastaan päissään (ainaku seuraavana päivänä vapaa niin otan alkoholia) tuntuu jotenki ok:lta tää elämä. Lääkärin luo pitäs mennä, mutta ahistaa niin kauheesti ajatella edes sinne menoa. Koko aika siirrän sinne soittoa. Tiedän että en ole ainut tällanen potilas, mutta tuntuu niin vaikeelta puhua oudolle ihmiselle naamatusten omista ongelmista, hävettävältä.
Onko muita joilla elämä samanlaista?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sun täytyy ottaa itteäs niskasta kiinni ja soittaa heti lääkäriin ja haet lääkkeet takaisin. Ei tätä paskaa sairautta jaksa ketään ellei lääkkeitä olisi kekskitty. Lupaan sinulle että elämäsi parantuu huomattavasti kun haet lääkkeet. Ja ssri-lääkkeitä suositellaan käytettävän pitkään jopa loppu elämän. Minua nuo lääkkeet ovat auttaneet huomattavasti ja olen löytänyt elämän ilon takaisin. Nyt 7kk syöneenä citalopramia.
lääkäriin mennä ei sinun tarvitse kertoa kuin paniikkioireistasi.Tosi väsynyt itse olin jo ja yritin sinnitellä kunnes tajusin että pakko apua saada.Ei sitä toiset voi kuvitella miten kauheaa kun ei voi elää kuten aikaisemmin.Elämäsi saat takaisin lääkityksellä ja mitä pikemmin menet niin sen helpommin.
Tee se tänään. Puhelin kouraan ja välittömästi varaamaan aika lääkäriltä. Se on ainoa oikea ratkaisu. Lääkärit käsittelevät näitä asioita päivittäin; ei tarvitse ujostella. Joka päivä kun lykkäät lääkärille menoa eteenpäin nostat rimaa mennä sinne. Ota kultasi mukaan jos yksin meno tuntuu pahalta. Itse lykkäsin lääkärille menoa liian monta vuotta. Ystävyyssuhteet yms hiipuivat hiljulleen. Nyt olen ollut 3kk lääkehoidossa ja voin vakuuttaa että oloni on kohentunut älyttömästi. Mutta muista että lääkkeet ei vaikuta yleensä heti vaan 2-3 viikon jälkeen. Ja syö niitä lääkkeitä niin kauan kun lääkäri sanoo. 90-luvulla sain samaan vaivaan lääkehoitoa ja lopetin sen heti kun tunsin että oloni oli kohentunut(vastoin lääkärin tahtoa). Pärjäsin kyllä jonkin aikaa mutta sitten oireet palasivat vähitellen. Ja pikku hiljaa ne pahenivat. Päivä päivältä tulin aremmaksi ja syrjäänvetätyvämmäksi. Talvella oli pakko mennä lääkäriin joka ymmärsi heti yskän. Nyt menen joka päivä askeleen eteenpäin kohti parempaa oloa.
... huomenna lääkäri.... tilasin kolem viikko asitten.... ei heti aikoja.
Itse pitkitin ja pitkitin... mutta kun ei jaksa enää taistella jokaista päivää, niin pakko oli tarttua luuriin.
Tämä on niin helvetinmoinen tauti, ettei aina ymmärrä itsekään missä menee.
Ahdistusta, tärinää, kuolemanpelkoa, ulkopuolinen olo, kasvojen menetyksen pelko ym.ym ja aina varuillaan oli missä oli.
Pakko on sisuuntua ja avata suunsa.. ei mistään muuten saa apua. Syön vaikka mitä jos oloni helpottuisi. Parempi se pieni pilleri kuin tällainen elämä. Olen niin väsynyt. Missä se elämän pilkahdus on??
Voimia kaikille muillekin... Titta.