Osaisikohan joku viisas auttaa?
Olen 22 vuotias naikkonen ja elän todella onnellisessa parisuhteessa mieheni kanssa. Työ on ja muutenkin pitäisi elämä hymyillä,mutta ei.
Luulen kärsiväni jonkin asteisesta depressiosta. Stressaan kaikesta ja tuntuu että tuleva kaatuu päälle,ja elämä on jo menetetty. Olen vuosia ollut jo suht itsetuhoinen...mitään en ole tehnyt,ainakaan hirveän vakavaa,mutta miettinyt olen miljoona kertaa,että maailmassa joku ansaitsisi minun paikkani.
Heräilen aamuöisin monta kertaa,ja "odotan" koska kello soi,että pitää töihin lähteä. Enkä todellakaan innoissani. Nouseminen on vaikeaa,ja usein olen todella huonolla tuulella.
En todellakaan innostu enään mistään.
Lapsesta ollaan puhuttu,ja aletaan sitä yrittämään kunhan kesän jälkeen alkaa ilmat viiletä. Myöskin Turkkiin ollaan lähdössä kahdeksi viikoksi kesäkuun lopussa,mutta ei sekään oikein jaksa innostaa.
Tuntuu kuin elämä olisi jo eletty. Olen todella pohjalla,ja tarvitsen kipeästi apua. Olen jo monet vuodet kärsinyt tästä. Kukaan muu ei tiedä kuin mieheni,mutta hänkään ei löydä sanoja. En jaksa enkä pysty. Olenko hullu?? Kaikista pahimmalta tuntuu se,että luulen eläväni jatkuvassa itsesäälissä,koska itken monesti. On vain niin paha olla,että en kertakaikkiaan jaksa enään....
Yritän kokoajan miellyttää muita ihmisiä,mutta en huonotuulisuudeltani pysty. Ystäviäkään minulla ei ole,kaikki hävisivät johonkin ja nyt puin näitä asioista pääasiassa yksin,koska luulen ettei miehenikään jaksa minua enään kuunnella. Olen monta kertaa kysynyt ja sanonut,että kaikki olisivat paljon onnellisempia ilman minua...
Olen 22 vuotias naikkonen ja elän todella onnellisessa parisuhteessa mieheni kanssa. Työ on ja muutenkin pitäisi elämä hymyillä,mutta ei.
Luulen kärsiväni jonkin asteisesta depressiosta. Stressaan kaikesta ja tuntuu että tuleva kaatuu päälle,ja elämä on jo menetetty. Olen vuosia ollut jo suht itsetuhoinen...mitään en ole tehnyt,ainakaan hirveän vakavaa,mutta miettinyt olen miljoona kertaa,että maailmassa joku ansaitsisi minun paikkani.
Heräilen aamuöisin monta kertaa,ja "odotan" koska kello soi,että pitää töihin lähteä. Enkä todellakaan innoissani. Nouseminen on vaikeaa,ja usein olen todella huonolla tuulella.
En todellakaan innostu enään mistään.
Lapsesta ollaan puhuttu,ja aletaan sitä yrittämään kunhan kesän jälkeen alkaa ilmat viiletä. Myöskin Turkkiin ollaan lähdössä kahdeksi viikoksi kesäkuun lopussa,mutta ei sekään oikein jaksa innostaa.
Tuntuu kuin elämä olisi jo eletty. Olen todella pohjalla,ja tarvitsen kipeästi apua. Olen jo monet vuodet kärsinyt tästä. Kukaan muu ei tiedä kuin mieheni,mutta hänkään ei löydä sanoja. En jaksa enkä pysty. Olenko hullu?? Kaikista pahimmalta tuntuu se,että luulen eläväni jatkuvassa itsesäälissä,koska itken monesti. On vain niin paha olla,että en kertakaikkiaan jaksa enään....
Yritän kokoajan miellyttää muita ihmisiä,mutta en huonotuulisuudeltani pysty. Ystäviäkään minulla ei ole,kaikki hävisivät johonkin ja nyt puin näitä asioista pääasiassa yksin,koska luulen ettei miehenikään jaksa minua enään kuunnella. Olen monta kertaa kysynyt ja sanonut,että kaikki olisivat paljon onnellisempia ilman minua...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Voihan tuossa olla kyse jonkinlaisesta masennuksesta, ei tuollaista tarvitse jaksaa omin voimin. Itse olin masentunut vuoden ennenkuin ymmärsin että nyt on tehtävä asialle jotain. Kävin juttelemassa asiastani ja minut ohjattiin psykologille juttelemaan, sain myös masennuslääkityksen. Minulle se antoi uusia voimia, ja lääkityksen voimalla itkuisuuteni on hävinnyt lähes kokonaan. Psykologilla en käynyt kuin kerran, sillä en kokenut häntä asiantuntevaksi (nyt tosin haluaisin ehkä aloittaa hoitosuhteeni uudestaan...)
Pointtini oli kuitenkin, että apua on saatavissa, sitä pitää vain lähteä hakemaan :). Kyllä se siitä alkaa helpottamaan taas. Itse tosin olen vielä masentunut, mutta tuntuu että olen menossa kuitenkin oikeaan suuntaan. Keskusteluavusta voisi olla sinulle hyötyä, jos koet ettet halua kaataa kaikkea lähipiirisi harteille (itse olen ajatellut aivan samalla tavalla). Mutta jätä itsetuhoiset ajatukset pois!! Älä anna niiden vallata mieltäsi, sillä tämä on vain ohi menevä tila. Jos kärsit masennuksesta voi olla helpottavaa tietää että se on todellakin sairaus siinä missä mikä tahansa muukin. Syy ei ole meissä, vaan masennuksessa aivoissa tapahtuvat biokemialliset prosessit muuttuu, jonka vuoksi saa masennuksen oireita. Masennuslääkkeet pyrkivät korjaamaan näitä prosesseja normaaliin suuntaan.
Mutta älä siis epäröi hakea apua, jokainen tarvitsee sitä jossain elämänvaiheessa!
Voimia :)
Kiitos kun jaksoit vastata :).
En vaan haluaisi vaivata ketään vaivoillani,ja joka päivä yritän kuitenkin jaksaa eteenpäin,niin että kukaan ei mitään huomaisi.
Olen niin monet vuodet peitellyt ajatuksiani ja kaikkea tuskaa. Olen myös miettinyt,että mistä kaikki johtuu,mutta en saa mitään järkevää syytä setvittyä. Olen siis aina vain tullut siihen tulokseen,että vika on minussa,ja teen kaiken väärin.
Kavereita on,mutta ystäviä ei,koska en uskalla tutustua kehenkään sen syvemmin,enkä kyllä jaksa yhteyttäkään pitää kehenkään.
Olen kova avautumaan,mutta pääasiassa vain miehelleni.
Kaikki siis näyttää päällepäin loistavalta; On mies,hyvät tulot ja työ. Silti vain mieleni valtaa joka päivä synkkyys.
Mieleni tekee myös usein alkoholia,jolla voisin turruttaa pahan olon,mutta tiedän mitä se tuo tullessaan,koska äitini on entinen alkoholisti...en halua sitä kohtaloa.
Tässä viimeisen vuoden ajan kuitenkin aina kun olen ollut viihteellä,olen vetänyt niin hirveät lärvit,etten muista mitään. Luulen että se liittyy vahvasti tähän ongelmaan. Yritän saada vain itseni turraksi,etten tunne enkä tajua mitään. Pelottaa että teen joskus jotain harkitsematonta.
Pitää vain sitten yrittää,ja saada elämä raiteilleen. Olen kuitenkin kärsinyt tästä jo teinivuosista lähtien,ja nyt vasta tajusin,että vika on jossain. En elä normaalia elämää.
Haluaisin vain niin palavasti olla onnellinen,ilman huolia huomisesta,ja että tiedän valon paistavan jostain kolosta tähänkin kasaan.
En vain tiedä mistä hakea apua... Soitanko lääkärille? Mitä voin sanoa? Että olen hieman päästäni vialla. Eniten pelkään sitä,että kukaan ei ota tätä ongelmaa tosissaan,koska päälle päin kaikki on täydellistä...
Itse olen opiskelija, joten hakeuduin YTHS:n mielenterveyspalveluihin. Mutta uskoisin että lääkäri osaa neuvoa eteenpäin, ja varmaan on ihan suoraan joitakin kunnallisiakin mielenterveyspalveluja. Meitä on niin paljon, että lääkärit ovat enemmän kuin tottuneita ohjaamaan masentuneita henkilöitä eteenpäin, joten siinä en uskoisi tulevan ongelmaa. Itselläkin on "kulissit" kunnossa, mutta silti minut otettiin heti vakavasti kun kerroin tuntemuksistani rehellisesti. Suosittelen! Toisaalta taas kun menin psykologille, koin juuri ettei hän ottanut minua vakavasti (vaikka myöhemmin tajusin, että hän ei ottanut TYÖTÄÄN vakavasti...) Olen kuullut ystävältäni joka on samassa tilanteessa, että täytyy vain löytää psykologi jonka kanssa synkkaa (tai siis kenelle tekee mieli puhua). Luonnollisesti kaikki eivät voi olla sellaisia. Mutta munkin pitäisi etsiä uusi psykologi, jolle jutella, kun vaan sais aikaseks ;)!
En nyt tiedä siitä viisaudesta, mutta tulee mieleen, että usein silloin kun "pitäisi" olla onnellinen nousee pintaan menneitä käsittelemättömiä asioita.
Ne olisi hyvä käsitellä. Lasta ei ennen kannata kyllä hankkia sillä silloin voi tulla todella paha masennus ja lapsikin kärsiä.
Liiallinen toisten miellyttäminen vuosikausia ainakin väsyttää. Kultainen keskitie on minusta vaikea juttu ihmissuhteissa...eli ei liikaa toisten ehdoilla, mutta olla silti huomioonottava.
Mutta jos on vuosia miellyttänyt muita voi olla västtävää enää pitää yllä ihan normaalejakin suhteita.
Eli kannattaa alkaa työstää noita juttuja.
Apua suosittelen hakemaan, koko sydämelläni.
Kuulostaa niin omalta elämältäni... Kotona asiat hyvin taloudellisesti, kukaan ei juo tai polta yms, koulu hyvin, kaverisuhteet hyvin ym ym.
Mutta kappas, masennushan se sieltä tuli kuitenkin. Siinä ehddin rypeä vuoden jos toisenkin ja koko ajan vain ajattelin, että "kyllä tää tästä paranee, et sä tähän kaadu" .. kulutin ystävät loppuun puheillani ja kun kukaan ei osannut auttaa lakkasin puhumasta.
Itse löysin avun psykologilta, ja siellä n. vuoden käytyäni mielialalääkkeistä.
Voimia sinulle todella paljon
Eikö ole normaali olotila, ettei aina huvita eihän ihminen ole mikään kone. Itsesääli ruokkii huonoa oloa, ja kun oikein napansa kanssa keskustelee, niin ei huomaa pieniä arkisia pikkuasioita joista tulisi hyvä mieli. Olet aika nuori joten kannattaisi laittaa perusasiat kuntoon, lapsen hankkiminen ei ongelmia oista päivastoin ongelmat saattavat kasaantua. Kannattaisi hankkia joku kotieläin ensin ja rakastaa sitä oikein koko vartalonvoimalla ja sitten kun mieli virkistyy ja tasapaino löytyy, niin sitten vasta niitä lapsia. Voi olla aika tylsä vastaus...ei kukaan voi auttaa sinua paitsi sinä itse!Jokaisen pitäisi ensin olla itsensä paras kaveri.