Tämmöinen yksi kysymys :
mihin te tarviitte anoreksiaa ?
Aattelin kun oon osastoaikoinani nähnyt niin monta anoreksiaa sairastavaa.
Mä aattelen sitä itse sillain "täydellisenä kontrollina" et tyyliin siin vähän yritetään väistää tunteita ja jos tulee vaikka suru tai vaikka poikaystävä jättää niin sitten on silleen tosissaan että "mä oon laiha nyt ja mua ei voi mikään koskettaa ", silleen ettei asiat enää loukkaa samalla tavalla..
Ja ÄLKÄÄ SUUTTUKO nämä on täysin ulkopuolisen havaintoja.
En tiiä mitään anoreksiasta, muuta kun oon osastolla nähnyt kuinka joillakin tekee pahaa syödä ja sitten on nenämahaletkussa ja niin poispäin.
Ja jos haluatte mua satuttaa vastauksillanne ni mietikää sitten että miksi, ei oo kivaa et ihmiset aina vittuilee vaikka kuinka rakentavasti yrittäis keskustella.
Ja vielä jos vaikka joku gisele bundchen sanois teille että "okei, sä oot 170cm ja painat 42 kg ni sä näyttäisit paljon paremmalta jos painaisit 58 kg eli ota kohteliaisuutena "
tää oli vaan kysymys, vaikuttaisko jonkun tollasen henkilön kommentti teihin yhtään ?
Ja tarkoitus ei ole taaskaan arvostella :)
mihin te tarviitte anoreksiaa ?
Aattelin kun oon osastoaikoinani nähnyt niin monta anoreksiaa sairastavaa.
Mä aattelen sitä itse sillain "täydellisenä kontrollina" et tyyliin siin vähän yritetään väistää tunteita ja jos tulee vaikka suru tai vaikka poikaystävä jättää niin sitten on silleen tosissaan että "mä oon laiha nyt ja mua ei voi mikään koskettaa ", silleen ettei asiat enää loukkaa samalla tavalla..
Ja ÄLKÄÄ SUUTTUKO nämä on täysin ulkopuolisen havaintoja.
En tiiä mitään anoreksiasta, muuta kun oon osastolla nähnyt kuinka joillakin tekee pahaa syödä ja sitten on nenämahaletkussa ja niin poispäin.
Ja jos haluatte mua satuttaa vastauksillanne ni mietikää sitten että miksi, ei oo kivaa et ihmiset aina vittuilee vaikka kuinka rakentavasti yrittäis keskustella.
Ja vielä jos vaikka joku gisele bundchen sanois teille että "okei, sä oot 170cm ja painat 42 kg ni sä näyttäisit paljon paremmalta jos painaisit 58 kg eli ota kohteliaisuutena "
tää oli vaan kysymys, vaikuttaisko jonkun tollasen henkilön kommentti teihin yhtään ?
Ja tarkoitus ei ole taaskaan arvostella :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
mulle? Hmm... No mielestäni paremman ulkonäön ja itsetunnon. Oon oikeasti aika ruma. En voi vaikuttaa suuresti ulkonäkööni (rahaa ei todellakaan ole kauneusleikkauksiin), paitsi laihtumalla. Jos mulla ei olis anoreksiaa niin tuntuu ettei elämässä olisi jäljellä mitään. Mua on koko ikäni kiusattu ja haukuttu, enkä ole pahemmin saanut positiivista palautetta ulkönäöstäni, paitsi kun olin laiha.
Sain anoreksian puolihuomaamatta kun päätin vaan laihduttaa muutamia kiloja (en pidä itseäni nykyäänkään anorektikkona). Lähtöpaino oli 71kg, sitten 58kg mutta olin vieläkin tosi paksun näköinen, seuraava tavoite oli 50 kiloa. Siihen päästyäni huomasin olevani vieläkin ihan normaalin mitoissa ja voisin huoletta pudottaa painoa lisää. Paino laski alimmillaan 42 kiloon. Pitkän aikaa se oli 44 kg, mutta nyt mä oon mitoiltani 51/163 koska oon syönyt liikaa=( .
On suorastaan lamaantunut ja turta olo koska painan näin paljon. Oon tottunut olemaan pieni ja hoikka. En mitenkään kestäis olla tällainen! Järkkyä, mun piti tänä aamuna kaivaa kaapin perältä isommat farkut koska vanhat ei mitenkään mennyt jalkaan. Laihdutus pyörii taas mielessä, ja häpeän kun syön näin paljon...
Tuohon viimeiseen kysymykseen vastaisin että olisin tyytyväinen jos olisin jonkun mielestä paremman näköinen painavempana kuin anorektisena. Ei tarvitsisi koko ajan laihduttaa, pakkoliikkua ja olla nälissään...
Anoreksia vakava masennus, jonka myötä vasta sairastuin syömishäiriöihin ovat antaneet minulle paljon, mutta ottaneet sitäkin enemmän pois.
Olen muuttunut ja kasvanut persoonana näiden sairauksian myötä aivan järjettömästi mitä en usko, että olisi tapahtunut, jos täysin terve olisin. Olen myöskin laihtunut.
Näitä pitäisin plussina, vaikkei tuota laihtumista voi oikeastaan laskea, koska niin kauan kun tulen sairas olemaan en ikinä tule olemaan tarpeeksi laiha vaan aina se sama valas,
vaikken ikinä mikään valas ole ollutkaan vaan sieltä hoikimmasta päästä, mutta niin se anoreksia kusettaa. :)
Ja mitähän anoreksia/masennus sitten ovat minulta vieneet. Yksinkertaisesti kaiken. Elämänilosta minussa ei ole enää jälkeäkään ja se entinen ylipositiivinen ihminen on nykyinen pessimisti. Kaikki harrastukset jäivät ja elämän sisältö on dataus. Itsetunto on nollissa tai oikeastaan jopa reippaasti miinuksilla. Terveydelle myöskin sain sanoa hyvästit. Tulevaisuutta en omista. Läheisiä minulla ei ole, toisen vanhemman kanssa en ole ollenkaan väleissä ja toisen kanssa vain pakosta, ystäviä ei ole, kavereita ei ole. Eihän tuo kumminkaan haittaa, koska tilalle on tullut silkka viha ja inho muita ihmisiä kohtaan sekä se ihana sosiaalisten tilanteiden pelko/välttely.
Ja ovathan anoreksia & masennus kumminkin niin paljon minulle antaneet, että turha tässä ruikuttaa. (ja paskat) Mainittavina ainakin se paljon puhuttu kontrolli ja Laihuus? Entäpä tuo kolikon kääntöpuoli? Itsetuhoisuus, heikkous, pelko, inho, elämisen vaikeus, päivittäiset itsemurha-ajatukset, SAIRAUS jne.
Ikävä fakta on kumminkin se, etten ikinä enää tule elämään ilman näitä sairauksia. Nämä ovat se suurin osa nykyistä persoonaani ja en edes haluaisi palata siihen entiseen minääni. Minulla ei ole muuta kuin nämä, mitä jos nämä otettaisiin pois, ainoat, jotka ovat läsnä joka hetkenä elämässäni? Toisekseen minä myöskin oikeasti nautin itseni rääkkäämisestä ja tämä kaikki pitää minut kasassa, vaikka tämä kaikki on se mikä minua murentaa?
En halua parantua, mutta haluaisin elää? En halua elää, mutten pysty tappamaan itseäni, koska pelkään liiaksi henkiijäämistä?
Aivan sama, vaikka yhdysvaltojen presidentti tulisi kertomaan, että tyttö hyvä olisit paljon paremman näköinen lihavampana niin ei se mitään muuttaisi.
Tämän on sairaus cyrkon ja siitä ei parannuta parilla kivalla pikkusanalla. Tiedä sitä voiko siitä koskaan parantua.
Ei kaikkien sairaus ole lähtöisin mallimittojen saavuttelusta ja mainonnan panostuksesta. Ei tämä ole ainoastaan mikään mallimaailman kirous kuten uskotaan. :/
..ajattelun arvoinen kysysmys.
Sanoisin että anoreksia on antanut ns. 'pakotien'. Lykkään lihavuuden kontolle kaiken - kaikki tulee olemaan paremmin sitten kun olen laiha, kunhan vaan laihdun vielä muutaman kilon, kaikki kääntyy hyvin jne. En tiedä onko tällä joku yhteys siihen että ruualla haetaan lohtua - itse haen tavallaan lohtua siitä että laihduttuani kaikki paranee.
Lisäksi olen huomannut että mitä enemmän kipeitä käänteitä elämässä sattuu, sitä enemmän kontrolloin itseäni. Kun äidilläni todettiin syöpä, kielsin ruuan lisäksi itseltäni unen, enkä sen jälkeen ajatellutkaan mitään muuta kuin ruokaa tai unta - äidin syövästä tuli suorastaan toisarvoista (!), ainoa mitä ajattelin oli vain että saisin ruokaa tai pääsisin nukkumaan (vaikka itse systemaattisesti riistin nämä itseltäni. Järjetöntä itsensä kanssa taistelua)
Yksi yllättävä juttu oli myös se, että kun erosin ensirakkauteni kanssa, tuntui kuin olisin kadottanut sen täydellisen itsehallinnan - en voinut uskoa että joku saattoi satuttaa minua niin paljon. Tällöin anoreksiani meni pahimmilleen - minun oli todistettava itselleni että olin yhä itseni 'herra', että vaikka joku satuttaisi minua miten tahansa se ei silti olisi mitään sen rinnalla mitä itse itselleni pystyn aiheuttamaan.
Kukaan ei saa olla kykeneväinen satuttamaan minua enemmän kuin minä itse, piste. Onko tässä järkeä!?
Anoreksia tavallaan auttaa minua sietämään itseäni. Olen lihava, mutta ainakin teen sille jotain! Lisäksi olen huomannut että kun saan kontrolloitua syömiseni, saan kontrolloitua paremmin koko elämääni (saan itseni opiskelemaan, urheilemaan jne). Mässäilypäivinä en ikinä saa mitään muutakaan aikaiseksi.
Nyt kun luen tätä läpi, niin on sanottava että aika sairasta.