En enää pian tiedä, mitä tekisin...
Minulla on ollut lapsesta tai ainakin murrosikäisestä saakka viharakkaussuhde äitiini. Tiedän, että hän haluaa minulle vain parasta mutta mun hermot ei kohta enää kestä. Isäni on samanlainen, he ovat liiaksikin kasvaneet yhteen.
Mun on vaikea kuvailla mun äitiä - tai isää. Omalta mieheltäni (ja aikaisemmilta seurustelukumppaneiltani) sekä ystäviltäni ja sukulaisiltani olen kuullut ainoastaan, että: "äitisi on mikä on, et oikeastaan voi tälle mitään". Mieheltäni ehkä selkeämmin: "hullu mikä hullu".
Äitini on äärimmäisen ylihuolehtivainen. Hän on saanut pääni sekaisin jo lapsena ja pelotellut minua jos milläkin taudilla, onnettomuudella ja kuolemanpelolla. Olen kuullut, että jollakin muullakin on samanlaista, mutta minulla se on ollut sellaista n. 100 kertaa enemmän. Muistan, kun aloin pelätä, että kuolen syöpään. Olin 7-vuotias. Kakkasin peloissani housuuni, enkä uskaltanut kertoa tästä äidilleni. Minulla oli kakat housussa viikon, jonka jälkeen opettaja ilmoitti äidilleni asiasta. Tämän jälkeen en enää saanut itse pukea vaatteita päälleni, vaan äitini teki sen minulle joka aamu. Hän myös toteutti kaikki toiveeni - muistan joskus lapsena jopa testanneeni häntä. Äitini varmaan kuvitteli olevansa huono äiti, jos ei toteuttaisi jokaista toivettani. Tämä myös aiheutti varmaan osan ongelmistani murrosiässä - jolloin he vasta kokivat kasvatusvelvollisuutensa alkavan.
Joka kerta mennessäni kotiin käymään esikoistyttöni kanssa (nyt 4 kk) odotan, että asiat jotenkin olisivat toisin. Minua ahdistaa ja oksettaa aina, kun vierailu on ohi. Tai, jos he ovat vierailleet. Riitelemme joka tapaamisella vähintään kerran ja isäni alkaa yleensä huutaa laittaen syyn niskoilleni. Koko perhe on kaoottinen.
Esimerkki vierailusta: Menen kotiin käymään, lämmin tervetulo. 5 minuuttia asiat ok - tervehditään, äitini ottaa tyttöni ja lepertelee. Vähän ajan päästä (n. 5 minuuttia) äitini alkaa pukemaan tyttärelleni lisää vaatteita, ettei hän vain palellu sisätiloissa. Tytöllä on jo alusvaatekerta ja päällysvaatekerta. Jos vaatteita ei ole, hän käärii tytön peittoihin ja alkaa tuudittaa. Tyttö alkaa vääntelehtiä kuumuudesta ja ehdotan, josko hän ottaisi peiton pois. "Ei, mummun syli on paras syli, äiti ei tiedä mitään" Kattila alkaa höyrytä. Vähän ajan päästä äitini alkaa tuijottaa tytön kasvoja, kuinka kalpeat ne ovat, kuinka huulet ovat siniset: syöttääkö se äitisi sinulle tarpeeksi rintaa, onko sinulla raukalla jo leukemian alkua? Hetken päästä, jos lapsi alkaa vaikka rauhoittua tai nukkua, hän alkaa tarkistelemaan, miksi lapsi on niin rauhallinen: joko se on tukehtunut? hengittääkö se? pidätkö sitä väärin? niskat on nurin!
Tänään vierailuni aikana äitini aloitti heti negatiivisista onnettomuusuutisista. Tämä on myös yksi syy, miksi en pidä äidistäni. Hän ei keksi ikinä mitään positiivista sanottavaa. Jos yritän vaihtaa puheenaihetta, hän inttää ja inttää niin kauan, että joudun myötäilemään häntä ja tämä jo aiheuttaa pahaa oloa ja oksetuksen tunnetta.
Äitini ei osaa nostaa käteistä pikapankkiautomaatilta. Isäni käy kaupassa tämän vuoksi. Äitini on kyllä töissä, mutta töissä on aina hankalaa ja vittumaista kuulemma, tympeät työkaverit ja liian raskasta, liian vähän palkkaa. Olen alkanut epäillä, että äidilläni on erittäin paha paniikkihäiriö. Hän ei tee mitään ilman isääni. Toisaalta olen miettinyt, että isäni on ihan itse syypää äidin "avuttomuuteen" - luultavasti isäni ei vain ole jaksanut kuunnella äitini marmattamista ja on todennut, että helpommalla pääsee kun tekee kaiken itse. Valitettavasti äitini ei tämän vuoksi tee enää mitään itse.
Olin erittäin väsynyt, kun lapsellani oli koliikkia. Soitin äitini apuun. Tyttöni oli valvottanut minua ja miestän kolme yötä kokonaan, neljäntenä yli vuorokauden. Klo oli 9 aamulla, kun kerroin, että olen tosi poikki, voitko tulla tänne. Hän sanoi minulle (kun itkin puhelimessa väsymyksestä ja avuttomuuden tunteesta) että älä vain tee lapsellesi mitään! Voi luoja, kuinka vihasinkaan äitiäni sillä hetkellä. Hän sanoi, että odottaa isääni töistä ja tulevat sitten heti. Klo oli 2 päivällä, kun soitin uudestaan. Äitini sanoi, että oli alkanut leipoa leipää, ettei taikina mene pilalle. Hän oli leiponut taikinan edellisenä iltana. Tulisivat kuulemma illalla. Olin pyytänyt, että tulevat mahdollisimman pian. Ei siinä, en odottanutkaan, että voisin heidän suunnitelmiaan pilata, mutta äidilläni ei ollut sinä päivänä mitään estettä olla tulematta vaikka heti tuolloin aamusta. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut ajaa autolla viereiseen kaupunkiin yksin.
Äitini on aina oikeassa, kaikki muut ovat väärässä. Jos hänelle sanoo jotain kohteliaasti, silloin vittuillaan. (Tämä on se sana, jota hän käyttää). Jos töistä saa palautetta, hänellä on vaan vittumainen esimies. Kukaan muu ei tee töitä, kuin hän. Palkankorotuksen eteen hän ei kuitenkaan ole valmis tekemään mitään. Hän vihaa anoppiaan - vie kuulemma isäni ennenaikaiseen hautaan kaikilla vaatimuksillaan. Olen esikoinen. Hän muisti soittaa 14 vuoden ajan minulle lähes päivittäin tupakanpolton haitoista ja vaaroista, oli leikannut lehtileikkeitä talteen asiasta. Tänään hän keksi, ettei voi syödä kalaa, kun hänellä on kihti. Lääkäri ei tätä ole todennut, sillä tämä lääkäri on ihan paska eikä usko häntä. Minulla on lapsesta asti ollut joko matoja, sydän oikealla puolella, leukemia, keripukki, olen hullu kun nauran liikaa. Käytin vanhempieni mielestä huumeita ollessani 15-vuotias. Olin väsynyt murrosikäinen ja halusin vain levätä koulun jälkeen hetken ja joskus ostin karkkia. (Nämä olivat huumeiden käyttäjien oireita). Tämän johdosta koko huoneeni oli kuin pommin jäljiltä äitini etsiessä sitä "hasista tai kokaa". Päiväkirjani luettiin. Minut haettiin kaupungilta ystäväpiirini nähden joka ilta klo 19 kotiin, kerran jopa hiuksista vedettiin autoon ja huudon kera. Isäni yksistään kävi perheneuvojalla tuolloin ja haukkui perheneuvojan paskaksi lehmäksi. Perheneuvoja oli ehdottanut, että minulle annettaisiin viikkorahaa. En saanut viikkorahaa, sillä laittaisin sen vain tupakkaan jne... Meillä peseydyttiin vain kerran viikossa saunassa - suihku lämmitettiin puilla. Isäni heitti minut kerran suihkun lattialle pyyhe päällä, kun oli niin raivona, kun hän ei ollut saanut nukuttua ilta 9 jälkeen kun olin ensin lämmittänyt suihkun puilla ja halunnut käydä suihkussa. Ymmärrän isääni myös, sillä hänellä oli tuolloin raskas työ.
Lapsena sain joululahjaksi todella kauniin nuken. Se oli toivomusjoululahjani. Äitini totesi hieman myöhemmin, kuinka hyvin se istuu peilipöydällä ja tämä nukke on siellä vieläkin. En saanut leikkiä sillä. Sama kävi eräälle posliinikissalle, joka on edelleen takan päällä. Musta ja valkoinen sopivat niin hyvin olohuoneeseen. Kissa oli minulle tärkeä, sain sen Ruotsin reissulta mutta en sitten saanut sitä omaan huoneeseeni. Kaikki tavarani olivat äidin ja isän, sillä he ne olivat minulle ostaneet ja maksaneet. Äitini ja isäni säästivät kaiken meitä varten - jopa liiankin kanssa.
Listaa voisin jatkaa vaikka kuinka. Haluaisin, että äitini ja isäni olisivat lapseni mummu ja pappa. He rakastavat lastani - luultavasi paljon enemmän kuin minua koskaan. Juuri tämän vuoksi pelkään. Pelkään, että äitini pelottelee lastani, kun hän alkaa ymmärtää. Pelkään, että he riitelevät huutamalla lapseni nähden. (niin kuin jo nyt tekevät). Pelkään, että äitini vähättelee minua lapselleni ja puhuu lapseni kautta minulle. Jo nyt olen sanonut asiasta, mutta olen vain "kakara, joka ei tajua mitään mistään". Olen pian 30 -vuotias. Vanhempani ovat nuoria, mutta silti tällaisia.
Mitä minun tulee tehdä? Korostan, että äitini ei usko ketään ja on vetänyt isäni samaan soppaan. He ovat ensikertalaisia isovanhempia, mutta jo nyt alkavat toistaa samoja virheitä, mitä minun kanssani aikoinaan. Sisarukseni ovat päässeet todella vähällä: he eivät kuuntele vanhempiani eivätkä puhu asioistaan heille. Kun meillä on vierailu kotona, äitini tuputtaa ruokaa koko ajan ja lopun ajan kaikki katsovat teeveetä. Ainoastaan äitini kertoilee kauhujuttuja tai manailee, kuinka sairas hän on tai nykyään myös, kuinka voin lapseni sairastuttaa jos mihinkin. Kaikki alkavat huutaa ja puhua päällekkäin, jotta äitini väliin ehtisi joku sanoa edes jotain.
Auttakaa. Miten voisin auttaa äitiäni olemaan "oikea" mummo hysteerisen taudeilla pelottelun ja sekopäisen ruoantuputtajan sijasta?
Minulla on ollut lapsesta tai ainakin murrosikäisestä saakka viharakkaussuhde äitiini. Tiedän, että hän haluaa minulle vain parasta mutta mun hermot ei kohta enää kestä. Isäni on samanlainen, he ovat liiaksikin kasvaneet yhteen.
Mun on vaikea kuvailla mun äitiä - tai isää. Omalta mieheltäni (ja aikaisemmilta seurustelukumppaneiltani) sekä ystäviltäni ja sukulaisiltani olen kuullut ainoastaan, että: "äitisi on mikä on, et oikeastaan voi tälle mitään". Mieheltäni ehkä selkeämmin: "hullu mikä hullu".
Äitini on äärimmäisen ylihuolehtivainen. Hän on saanut pääni sekaisin jo lapsena ja pelotellut minua jos milläkin taudilla, onnettomuudella ja kuolemanpelolla. Olen kuullut, että jollakin muullakin on samanlaista, mutta minulla se on ollut sellaista n. 100 kertaa enemmän. Muistan, kun aloin pelätä, että kuolen syöpään. Olin 7-vuotias. Kakkasin peloissani housuuni, enkä uskaltanut kertoa tästä äidilleni. Minulla oli kakat housussa viikon, jonka jälkeen opettaja ilmoitti äidilleni asiasta. Tämän jälkeen en enää saanut itse pukea vaatteita päälleni, vaan äitini teki sen minulle joka aamu. Hän myös toteutti kaikki toiveeni - muistan joskus lapsena jopa testanneeni häntä. Äitini varmaan kuvitteli olevansa huono äiti, jos ei toteuttaisi jokaista toivettani. Tämä myös aiheutti varmaan osan ongelmistani murrosiässä - jolloin he vasta kokivat kasvatusvelvollisuutensa alkavan.
Joka kerta mennessäni kotiin käymään esikoistyttöni kanssa (nyt 4 kk) odotan, että asiat jotenkin olisivat toisin. Minua ahdistaa ja oksettaa aina, kun vierailu on ohi. Tai, jos he ovat vierailleet. Riitelemme joka tapaamisella vähintään kerran ja isäni alkaa yleensä huutaa laittaen syyn niskoilleni. Koko perhe on kaoottinen.
Esimerkki vierailusta: Menen kotiin käymään, lämmin tervetulo. 5 minuuttia asiat ok - tervehditään, äitini ottaa tyttöni ja lepertelee. Vähän ajan päästä (n. 5 minuuttia) äitini alkaa pukemaan tyttärelleni lisää vaatteita, ettei hän vain palellu sisätiloissa. Tytöllä on jo alusvaatekerta ja päällysvaatekerta. Jos vaatteita ei ole, hän käärii tytön peittoihin ja alkaa tuudittaa. Tyttö alkaa vääntelehtiä kuumuudesta ja ehdotan, josko hän ottaisi peiton pois. "Ei, mummun syli on paras syli, äiti ei tiedä mitään" Kattila alkaa höyrytä. Vähän ajan päästä äitini alkaa tuijottaa tytön kasvoja, kuinka kalpeat ne ovat, kuinka huulet ovat siniset: syöttääkö se äitisi sinulle tarpeeksi rintaa, onko sinulla raukalla jo leukemian alkua? Hetken päästä, jos lapsi alkaa vaikka rauhoittua tai nukkua, hän alkaa tarkistelemaan, miksi lapsi on niin rauhallinen: joko se on tukehtunut? hengittääkö se? pidätkö sitä väärin? niskat on nurin!
Tänään vierailuni aikana äitini aloitti heti negatiivisista onnettomuusuutisista. Tämä on myös yksi syy, miksi en pidä äidistäni. Hän ei keksi ikinä mitään positiivista sanottavaa. Jos yritän vaihtaa puheenaihetta, hän inttää ja inttää niin kauan, että joudun myötäilemään häntä ja tämä jo aiheuttaa pahaa oloa ja oksetuksen tunnetta.
Äitini ei osaa nostaa käteistä pikapankkiautomaatilta. Isäni käy kaupassa tämän vuoksi. Äitini on kyllä töissä, mutta töissä on aina hankalaa ja vittumaista kuulemma, tympeät työkaverit ja liian raskasta, liian vähän palkkaa. Olen alkanut epäillä, että äidilläni on erittäin paha paniikkihäiriö. Hän ei tee mitään ilman isääni. Toisaalta olen miettinyt, että isäni on ihan itse syypää äidin "avuttomuuteen" - luultavasti isäni ei vain ole jaksanut kuunnella äitini marmattamista ja on todennut, että helpommalla pääsee kun tekee kaiken itse. Valitettavasti äitini ei tämän vuoksi tee enää mitään itse.
Olin erittäin väsynyt, kun lapsellani oli koliikkia. Soitin äitini apuun. Tyttöni oli valvottanut minua ja miestän kolme yötä kokonaan, neljäntenä yli vuorokauden. Klo oli 9 aamulla, kun kerroin, että olen tosi poikki, voitko tulla tänne. Hän sanoi minulle (kun itkin puhelimessa väsymyksestä ja avuttomuuden tunteesta) että älä vain tee lapsellesi mitään! Voi luoja, kuinka vihasinkaan äitiäni sillä hetkellä. Hän sanoi, että odottaa isääni töistä ja tulevat sitten heti. Klo oli 2 päivällä, kun soitin uudestaan. Äitini sanoi, että oli alkanut leipoa leipää, ettei taikina mene pilalle. Hän oli leiponut taikinan edellisenä iltana. Tulisivat kuulemma illalla. Olin pyytänyt, että tulevat mahdollisimman pian. Ei siinä, en odottanutkaan, että voisin heidän suunnitelmiaan pilata, mutta äidilläni ei ollut sinä päivänä mitään estettä olla tulematta vaikka heti tuolloin aamusta. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut ajaa autolla viereiseen kaupunkiin yksin.
Äitini on aina oikeassa, kaikki muut ovat väärässä. Jos hänelle sanoo jotain kohteliaasti, silloin vittuillaan. (Tämä on se sana, jota hän käyttää). Jos töistä saa palautetta, hänellä on vaan vittumainen esimies. Kukaan muu ei tee töitä, kuin hän. Palkankorotuksen eteen hän ei kuitenkaan ole valmis tekemään mitään. Hän vihaa anoppiaan - vie kuulemma isäni ennenaikaiseen hautaan kaikilla vaatimuksillaan. Olen esikoinen. Hän muisti soittaa 14 vuoden ajan minulle lähes päivittäin tupakanpolton haitoista ja vaaroista, oli leikannut lehtileikkeitä talteen asiasta. Tänään hän keksi, ettei voi syödä kalaa, kun hänellä on kihti. Lääkäri ei tätä ole todennut, sillä tämä lääkäri on ihan paska eikä usko häntä. Minulla on lapsesta asti ollut joko matoja, sydän oikealla puolella, leukemia, keripukki, olen hullu kun nauran liikaa. Käytin vanhempieni mielestä huumeita ollessani 15-vuotias. Olin väsynyt murrosikäinen ja halusin vain levätä koulun jälkeen hetken ja joskus ostin karkkia. (Nämä olivat huumeiden käyttäjien oireita). Tämän johdosta koko huoneeni oli kuin pommin jäljiltä äitini etsiessä sitä "hasista tai kokaa". Päiväkirjani luettiin. Minut haettiin kaupungilta ystäväpiirini nähden joka ilta klo 19 kotiin, kerran jopa hiuksista vedettiin autoon ja huudon kera. Isäni yksistään kävi perheneuvojalla tuolloin ja haukkui perheneuvojan paskaksi lehmäksi. Perheneuvoja oli ehdottanut, että minulle annettaisiin viikkorahaa. En saanut viikkorahaa, sillä laittaisin sen vain tupakkaan jne... Meillä peseydyttiin vain kerran viikossa saunassa - suihku lämmitettiin puilla. Isäni heitti minut kerran suihkun lattialle pyyhe päällä, kun oli niin raivona, kun hän ei ollut saanut nukuttua ilta 9 jälkeen kun olin ensin lämmittänyt suihkun puilla ja halunnut käydä suihkussa. Ymmärrän isääni myös, sillä hänellä oli tuolloin raskas työ.
Lapsena sain joululahjaksi todella kauniin nuken. Se oli toivomusjoululahjani. Äitini totesi hieman myöhemmin, kuinka hyvin se istuu peilipöydällä ja tämä nukke on siellä vieläkin. En saanut leikkiä sillä. Sama kävi eräälle posliinikissalle, joka on edelleen takan päällä. Musta ja valkoinen sopivat niin hyvin olohuoneeseen. Kissa oli minulle tärkeä, sain sen Ruotsin reissulta mutta en sitten saanut sitä omaan huoneeseeni. Kaikki tavarani olivat äidin ja isän, sillä he ne olivat minulle ostaneet ja maksaneet. Äitini ja isäni säästivät kaiken meitä varten - jopa liiankin kanssa.
Listaa voisin jatkaa vaikka kuinka. Haluaisin, että äitini ja isäni olisivat lapseni mummu ja pappa. He rakastavat lastani - luultavasi paljon enemmän kuin minua koskaan. Juuri tämän vuoksi pelkään. Pelkään, että äitini pelottelee lastani, kun hän alkaa ymmärtää. Pelkään, että he riitelevät huutamalla lapseni nähden. (niin kuin jo nyt tekevät). Pelkään, että äitini vähättelee minua lapselleni ja puhuu lapseni kautta minulle. Jo nyt olen sanonut asiasta, mutta olen vain "kakara, joka ei tajua mitään mistään". Olen pian 30 -vuotias. Vanhempani ovat nuoria, mutta silti tällaisia.
Mitä minun tulee tehdä? Korostan, että äitini ei usko ketään ja on vetänyt isäni samaan soppaan. He ovat ensikertalaisia isovanhempia, mutta jo nyt alkavat toistaa samoja virheitä, mitä minun kanssani aikoinaan. Sisarukseni ovat päässeet todella vähällä: he eivät kuuntele vanhempiani eivätkä puhu asioistaan heille. Kun meillä on vierailu kotona, äitini tuputtaa ruokaa koko ajan ja lopun ajan kaikki katsovat teeveetä. Ainoastaan äitini kertoilee kauhujuttuja tai manailee, kuinka sairas hän on tai nykyään myös, kuinka voin lapseni sairastuttaa jos mihinkin. Kaikki alkavat huutaa ja puhua päällekkäin, jotta äitini väliin ehtisi joku sanoa edes jotain.
Auttakaa. Miten voisin auttaa äitiäni olemaan "oikea" mummo hysteerisen taudeilla pelottelun ja sekopäisen ruoantuputtajan sijasta?
Vastaukset 20
Vanhimmat
rakastan äitiäni ja isääni suunnattomasti. He ovat ymmärtämättömyyttään tällaisia. On minulla lapsena ollut onnenkin hetkiä. Luin juuri viestini ja tuntui, että onpas ollut minulla kamalaa. Vanhempani ovat kannustaneetkin minua kovasti elämäni tiellä ja olleet suureksi avuksi, niin rahallisesti kuin henkisestikin - ainakin yrittäneet jälkimmäistä parhaansa mukaan. Nyt, kun taas on mahdollista aloittaa alusta, he tekevät pelkkiä negatiivisia asioita minulle - eivät vielä tyttärelleni tahtomattaan. Miten voisimme olla kaikki yhdessä riitelemättä?
lyhyempiä aikoja niin välit jotenkin säilyy.
luin juttuasi. Kuulostaa niin tietyiltä osiltaan mun vanhemmilta, joista toinen on saanut psykiatrisen diagnoosin ja laitettu töistä sairaseläkkeelle.
Parasta mitä voit itsellesi ja lapsellesi tehdä on lakata toivomasta, että vanhempasi muuttuisivat. He eivät tule sitä tekemään, koska heillä ei ole mitään tarvetta muuttua. He eivät myöskään tule ottamaan sinulta koskaan mitään kritiikkiä tai neuvoja vastaan - vanhemmat eivät tee niin. He ovat edelleen yhdessä ja elävät omalla laillaan koska se sopii heille.
Mitä voit tehdä, on käydä purkamassa suruasi jollekin terapeutille, ja sopeutua siihen ajatukseen, että sinulla ei ikinä tule olemaan sellaisia vanhempia jotka haluaisit tai ansaitsisit. Sitten sinulla on tilaa elää elämääsi ja perhe-elämääsi levollisemmin mielin.
Voimia!
Ehka sinun olsi hyva pitaa heiman taukoa vanhemmistasi. En itse haluisi lapselleni mummoa joka pelottelee tuolla tavoin. onko sinulla hyvia ystavia jotka voisivat auttaa lapsen hoidossa?
Tämä on se asia, jonka vuoksi kirjoitin.
Minulla on siis viharakkaussuhde. Tämä tarkoittaa sitä, että myötä ja vastoinkäymisissä soitan äidilleni kaikista asioistani. Aina puhelu päättyy jollakin tavalla riitelyyn. Taukoa en haluaisi pitää, sillä he rakastavat lastani suunnattoman paljon ja se olisi väärin heitä kohtaan.
Tällä hetkellä pelottelu ja huolehtiminen ei vahingoita tytärtäni, sillä hän on vielä niin pieni. Kuinka selitän tyttärelleni, että "mummu vain höpöttää?" Hän kuitenkin jollakin tavalla varmasti uskoo isoäitiään ja kun isoäiti hemmottelee niin äiti on sen jälkeen huono ihminen. Tämä saattaa aiheuttaa ongelmia erityisesti uhmaiässä. Varsinkin, jos äitini tätä saattaa hokea. Tunnen äitini. NÄin tulee tapahtumaan.
Sinun ja vanhempiesi suhde ei ole terve. Hanki itsellesi apua ja sosiaalisiasuhteita muualle. Soitamalla vanhemmillesi aina hankalan paikan tullen pidät itse yllä liekanarua, jolla he sinua ohjailevat. Kasvavalle lapsellesi tuo ympäristö on haitallinen. Suojele lastasi ja pidä huolta, etteivät vanhempasi pääse murtamaan hänenkin itsetuntoaan. Isovanhemman moite tulee osumaan lapseen kuin sivaltava ruoska!
Tärkeintä on nyt se, että hankit itsellesi apua että pystyt irrottautumaan vanhempiesi pitämästä pelistä!
Totta. Olen mielestäni riippuvainen äidistäni ja isästäni, sekä heidän mielipiteistään. Tuntuu, etten ole kasvanut aikuiseksi, sillä he kohtelevat minua kuin lasta. Eilenkin, kun pyysin äitiäni lopettamaan pelotteluni, isäni alkoi huutaan pelätessään, että meille tulee riitaa. Hän huusi makuuhuoneesta ihan raivona, että saatana, kakarat ei ala hyppiin silmille perkele! Näin meillä on puhuttu aina. Epätoivoisesti. Äitini alkaa marttyyriksi ja alkaa etsiä syntipukkia. Se olen yleensä minä. Aina siis, ei yleensä. MIten voisin vihata äitiäni? Alan hänen syyttelynsä jälkeen syyttää häntä. Tämän jälkeen hän saattaa vetäytyä kuoreensa (joka on hänen pahin aseensa), kadota omiin puuhiinsa (jota hän ei yleensä tee) ja eilen esim. meni auttamaan kissaa, kun tämä synnytti. Mahdollisimman henkistä. Alan aina syyttämään itseäni riidasta, pyytämään anteeksi. Ja äitini sanoo: saat anteeksi.
Muistan aina, kun olin n. 15 vuotias ja tuli ilta. Isäni ja äitini keskustelivat keskenään sängyssä puolihuutaen minusta nukkumaanmentäessä. KUinka olin kiittämätön ja ainoastaan käytin heitä hyväksi taloudellisesti. Tätä tapahtui joka ilta. Kunnes tapasin 3 vuotta vanhemman poikaystäväni. Meillä oli jo seksisuhde. Hänen äitinsä oli vielä hullumpi kuin omani, perhe vielä kaoottisempi kuin omani ja poikaystäväni oli väkivaltainen. Poikaystäväni äiti oli sairas, hän esitti olevansa paras ystäväni. Äitini ja isäni eivät mahtaneet suhteellemme mitään - he eivät osanneet.
Erään kerran kuitenkin pyysin äidiltäni apua. Olin lopen uupunut tästä suhteesta. Poikaystäväni hakkasi minut aina humalassa. Lintsasin koulusta ja lähes asuin poikaystävälläni. Hänen äitinsä kuunteli minua, me saatoimme istua tuntikausia päivässä keskustellen ja polttaen ketjussa! (Mikä ihanneanoppi!) Hän kertoi, kuinka hänen poikansa on ainutlaatuinen yksilö, aatelista syntyperää, kuinka lapsistamme tulisi kauniita ja jos jättäisin poikaystäväni, hän olisi niin herkkä että pian tekisi jotain itselleen. Tämän hän sanoi, kun hän oli hakannut minut niin pahasti, että minulla oli kalju kohta takaraivossa, silmät mustana, kasvot ja koko ylävartalo naarmuilla ja mustelmilla. Hän kysyi, haluanko nostaa syytteen? Vastasin, että haluan olla poikasi tukena. Poikaystäväni kysyi, olinko tapellut jonkun kanssa humalassa? En kertonut hänelle, miten asia oli. Olin kaksi viikkoa sisätiloissa häpeissäni anoppilassa.
Tämän jälkeen menin kotiin. Aloimme riidellä äitini kanssa rahasta. Tämän jälkeen huusin hänelle, että: "sinä et välitä minusta mitään, poikaystäväni hakkaa mua ja et välitä". Äitini sanoi, että älä oo hullu, älä höpötä. Ja sen jälkeen: siinäpäs oot, senkus seurustelet. Ollaan isän kanssa yritetty asiaan puuttua, kaikkemme ollaan tehty, mutta nyt vaan seurustelet kerran sitä mieltä oot ollu.
Äitini luuli, että valehtelen hänelle jatkuvasti. Tosiasia on, etten valehdellut hänelle ikään. Kerroin hänelle kaiken - ja tämä oli liikaa. Hän ei halunnut tietää asioistani ja siitä, että esim. koulussa oli joku polttanut tupakkaa sillä minäkin tekisin luultavasti niin. Hän tuli kertomistani asioista hysteeriseksi. Uskon, että murrosikäni ei edes olisi ollut hankala, jos vanhempani olisivat tulleet minua jotenkin vastaan, ohjanneet ja opastaneet. Lapsena pidin lukemisesta ja olin jopa sisäänpäinkääntynyt ihminen.
Nyt, kun olen itse äiti, olen alkanut väkisinkin kelata lapsuuttani ja nuoruuttani, kaikkia niitä asioita, joita isäni ja äitini tekivät ja jättivät tekemättä. Olen yrittänyt vaatia heitä tilille tekemisistään, mutta se on ollut turhaa ja aiheuttanut ainoastaan lisää riitoja.
Ehkä kohteliaat välit olisivat ratkaisu?
Olen samaa mieltä ed. viestin kanssa. Et voi muuttaa vanhempiasi ja jos jatkatte näin, niin se on haitaksi sinulle ja perheellesi.
Sinun ei tarvitse lakata välittämästä heistä, mutta sinun on päästävä irti ennenkaikkea henkisesti. Sinun täytyy kasvaa niin itsenäiseksi ja vahvaksi, että pystyt luopumaan odotuksistasi ja annat vanhempiesi olla mitä ovat. Tietenkin laitat rajat, että he eivät pääse toimimaan sopimattomasti ja haitallisesti lapsellesi.
Sinulla on niin iso ja vaikea tehtävä, että luulen sinun tarvitsevan apua tämän asian työstämiseen.
Hyvä, että kirjoitit tänne. Hahmotat ongelman hyvin ja olet jo tiellä oikeaan suuntaan.
Iloa ja valoa pikkuperheellesi!
läheisriippuvuus: eli ollaan tekemisissä vaikka se tuottaakin tuskaa.
voit silti rakastaa mutsias vaikket olekaan tekemisissä niin paljon .
MUTTA ÄLÄ ALTISTA TOLLE HULLULLE PIKKUTYTTÖÄSI!!! HÄN ON SYYTÖN!!!
äitiyden myötä tunnistan et oon katkera äitini tavasta kohdella mua ja meillä on erittäin viileät välit mun puolelta.
Tulee niin paha olo puolestasi kuin tuollaisista kauheuksista juttelet ihan kuin ne olisivat lähes normaalia perhe-elämää. Pystytkö ottamaan perhe-asiasi puheeksi esim. neuvolassa kun käyt näyttämässä tytärtäsi tai ottamaan yhteyttä kunnan mielenterveystoimistoon? Kyllä sinun pitäisi päästä käsittelemään näitä asioita ihan asiantuntijan kanssa.
Ei ole väärin irrottautua henkisesti vanhemmistaan. Vaikka otat irtioton, se ei tarkoita että et rakastaisia vanhempiasi.
Tarvitset pitempiaikaista ulkopuolista tukea, mieluummin ammattiauttajaa myöhästyneeseen itsenäistymisprosessiin.
Vanhempasi sitovat sinua tuhoavalla tavalla. On oikein rimpuilla vastaan, mutta riitely ei ole tehokas tapa.
Lapsen saanti nostaa vanhatkin ongelmat esiin, ja mitä isommaksi lapsi tulee, sen enemmän joudut kohtaamaan hankalia asioita.
Vanhempiesi "hulluudelle" et mahda mitään. Omalle kasvullesi ja riippumattomuudellesi vanhemmista voit tehdä jotain.
Sinulla on mittava työ edessäsi, joka voi viedä vuosia... etsi siis apua ja tukea tuohon urakkaan.
Itsekin tuolla aiemmin haparoin jotakin samantapaista, mutta tässä on neuvottu niin selkeästi ja hyvin kuin vain voi.
Pitkä tie varmasti on edessä, mutta onneksi hän on nyt aloittanut sen työstämisen. Tien päässä voi olla hyvät toimivat suhteet vanhempiin, tai sitten välirikko, mutta sekin on parempi, kuin tämä raastava ja voimia vievä tilanne.
Vahvuutta ja voimia aloittajalle! Älä pelkää, vaikka joudut pahoittamaan vanhempiesi mielen. Sellaista on väistämättä edessä, jos ja kun saatat asioita raiteilleen.
Vanhempien kanssa näistä asioista on turha jauhaa: he eivät luultavasti tule ymmärtämään. He varmasti rakastavat lastaan ja lapsenlastaan. He haluavat hyvää ja ovat tehneet parhaansa. Heidän resurssinsa ovat vähäiset ja keinonsa väärät. Aloittajalla on kuitenkin vastuita ja velvollisuuksia ennenkaikea itseään ja perhettään kohtaan. Tee siis oikein itsellesi: älä alistu enää syntisäkiksi ja anteeksipyytele vaikka mitä, missä ei ole aihetta.
Irroittaudu ja hae siihen apua!
Nuo jatkoviesteissäsi kertomasi asiat kuvaavat hyvin sitä, ettei sinun ja lapsesi parhaaksi ole olla läheisissä väleissä vanhempiisi. Toisen voi myös rakastaa kuoliaaksi!
Sinä et ole valinnut vanhempiasi vaan he ovat tehneet sinut. Et ole heille mitään velkaa koska vanhempien on huolehdittava haluamastaan lapsesta. Oikeastaan vanhempasi ovat sinulle velkaa, koska et ole saanut juuri minkäänlaista lapsuutta.
Jos kertomasi pitää paikkaansa olen 99% varmuudella varma, että isovanhemmat tulevat aiheuttamaan enemmän vahinkoa kuin heistä on lapsellesi iloa! Älä anna vanhemmillesi tilaisuutta vahingoittaa lastasi. Sillä ei ole väliä miten paljon he häntä rakastavat jos he silti toimivat lasta vahingoittavasti.
Sanon tämän nyt hyvin suoraan: Sinun on haettava apua irrottautuaksesi tuosta sairaasta pelistä jota vanhempasi pelaavat. Irrottautuminen on lapsesi ja sinun parhaaksesi. Sinä olet vastuussa oman lapsesi turvallisuudesta. Ethän veisi häntä hakattavaksi joten miksi veisit hänet tilanteisiin, joissa hän kohtaa henkistä väkivaltaa itseään tai sinua kohtaan. Henkinen väkivalta hajottaa enemmän kuin fyysinen.
Se mitä pidät rakkautena vanhempiasi kohtaan voi paremminkin olla kaipuuta ja sen todellisen vanhempi lapsi suhteen hakemista.
Minulla myös hankala äitisuhde. Vastaava siis. Kun sain esikoiseni 8 vuotta sitten, mietin millainen mummusuhde tulee olemaan. Ja erittäin hankalaa on edelleen.
Kun mummu esim. ostaa (usein) lapselle jotain, tavarat pitää olla aina esillä tai muuten olemme "piilottaneet" isän kanssa lelut ja jollei lasta kiinnosta tehdä mummun kanssa jotain, olemme "manipuloineet" lapsen. Lapsi on kertonut ettei ymmärrä, kun mummu haukkuu isää ja äitiä (ilman että olemme paikalla), kun emme lapsen mielestä ole sellaisia. Olen vain sanonut, että mummu on vähän "hassu".
Nyt lapsi ymmärtää jo vähän itsekkin, onneksi. Jos kiellän lapsia mummun aikana, hän kumoaa kaiken mitä sanon ja sanoo ettei AINA saa kieltää. Eli riitelemme mummun kanssa lasten aikana, mutta tilanne on taas rauhallinen, kun mummu poistuu.
Hän ei myöskään ole puheväleissä mieheni kanssa, koska mieheni "vittuilee" aina. Miehelle tämä on ok, koska ns. keskustelu olisi mahdotonta. Mummu on aina oikeassa, koska "jokaisella on omat mielipiteensä", mutta vain hänen mielipiteensä on oikea.
ja pimeä.
pidä lapsesi etäisyyden päässä, älä anna hoitoon sinne ja pidä rajat ja muutenkin etäisyyttä.
mulla on äitisuhteessa ongelmia, ei läheskään noin pahoja kun kuvailit, mutta silti pidän visusti etäisyyttä ja raskauden aikana ei olla tavattu kun 3-4 kertaa ja äiti soittelee 1x kuussa vaan. ja ilmotin jo etukäteen etten halua isäpuolta tavata enkä halua että se tapaa mun lapsia. kyllä kannattaa pitää puolensa!
mielestäni olet liikaa tekemisissä, ota etäisyyttä.
Pakene pois noin ahdistavaa rakkautta. Eikö miehesi voi sinua auttaa ja tukea.
Lakkaa pyytämästä apua äidiltä ja ole iloinen, ettei hän asu kivenheiton päässä. Päätä tässä ja nyt, että sellaista ongelmaa ei tule, että äitisi kutsutaan paikalle. Sillä jos lapsesi on sairas, hän tarvitsee järkevän ja asiallisen hoitajan, eikä ihmistä, joka kuvittelee sairautta miksi tahansa rutoksi ja pelottelee sinut ja lapsen.
Lapsella on oikeus pitää mummosta, mutta häntä ei saa jättää mummon hoiviin. Suhteen pitää olla sellainen, ettei äitisi pysty lasta manipuloimaan ja tekemään häntä säikyksi, kuten sinut.
Äitisi ei muuksi muutu, joten sitä älä odota.
Pane puhelin kiinni päiväunien ajaksi ja klo 20 illalla. Ottakaa vaikka miehellesi uusi p.nro, jota ei äidille anneta.
Älä välitä, vaikka äiti suuttuu, sillä hän haluaa vain kontrolloida sinua. Sinä olet hänen elämänsä sisältö, mutta enää sinun ei tarvitse siihen tyytyä. Olet itsellinen ihminen.
Puhukaa miehesi kanssa asiat selviksi. Puhu lääkärille ja kysy mistä saisit tukea ahdistukseesi. Olet kuin hämähäkin verkossa.
tämä sinun kirjoitus.
Neuvon katkaisemaan välit!
Meillä mummu omi lapseni, astui varpailleni joka kerta kun tapasimme! Lasten täytyi totella häntä (lahjkoi karkilla) ja äiti (minä) olin aina paha ja väärässä, enkä tiennyt mitään ja kuritin ja kielsin lapsia liikaa!!siis mummun mielipide oli tämä!
Lapset joutuivat jopa pelkäämään mummun ja papan riitoja, nuorimmainen ihan itkuun asti säikähti, eikä kumpikaan isovanhempi siinä tilanteessa huomannut lapsen pelkoa!! Huusivat vain toisilleen.
Tätä nykyä emme ole enää missään tekemisissä ja hyvä niin!
Hei!
Menin aivan kananlihalle kun luin tarinasi,luulin et oon ise kirjoittanu kyseisen viestin,niin samanlaista itselläni on ollut.
Olen joutunu käymään terapiassa lapsuuden tapahtumien takia,ja joutunut hyväksymään äitini sellaisena kuin on.
Minua helpotti se, kun päätin etten odota häneltä mitään,sanon asiat suoraan, suuttui hän tai ei,mitä väliä.Nyt suhteemme on tasapainoisempi kun en anna mahdollisuutta loukata iseäni ja kerron vain vähän meidän perheen asioista. Lapseni ovat hyvin vähän mummon kanssa tekemisissä ja niin on hyvä.Voimia sulle ja tee hyviä valintoja, älä anna periksi!
Ota etäisyyttä vanhempiisi ja tee selväksi että sinä määräät omasta elämästäsi.
Eniten minuun koski tuo, että äitisi vähättelee sinua lapsellesi. Tuo kertoo siitä että äitisi ei todellakkaan ajattele sinun parastasi vaan haluaa manipuloida elämääsi.
Päivä päivältä elämäsi muuttuu vaikeammaksi, jos et puutu tilanteeseen.