Koen itseni todella surkeaksi ihmiseksi, vaikka järjellä ajateltuna en ole yhtään huonompi kuin kukaan muukaan. Mutta se järjen ääni hukkuu jonnekin..
En haluaisi olla yksin mutta en uskalla olla muiden ihmisten seurassa. Häpeän itseäni, minussa on jotain niin vialla.
Tulen elämässäni aina olemaan yksin. Ei kukaan voisi minua ikinä rakastaa, enhän itsekään osaa kuin vihata itseäni. En edes ansaitse rakkautta.
En osaa olla avoin, en uskalla luottaa keneenkään. Olen aina ahdistunut muiden ihmisten seurassa.
Häpeä, itseviha, syyllisyys, yksinäisyys, epäonnistuminen...
En haluaisi olla yksin mutta en uskalla olla muiden ihmisten seurassa. Häpeän itseäni, minussa on jotain niin vialla.
Tulen elämässäni aina olemaan yksin. Ei kukaan voisi minua ikinä rakastaa, enhän itsekään osaa kuin vihata itseäni. En edes ansaitse rakkautta.
En osaa olla avoin, en uskalla luottaa keneenkään. Olen aina ahdistunut muiden ihmisten seurassa.
Häpeä, itseviha, syyllisyys, yksinäisyys, epäonnistuminen...
Vastaukset 7
Vanhimmat
samoin kuin sinä...jippiii ;(
...Rakastan sinua.
Vain ainoastaan sinua.
Ihan kuin minun kirjoittamani! En siis olekaan yksin ongelmani kanssa.
Sinäkin siis pohjimmiltasi tiedät, että olet yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta ne negatiiviset ajatukset saavat sinut tuntemaan itsesi huonoksi ja häpeämään itseäsi.
Minä olen ollut häpeilevä kai aina. Ehkä meistä useat oppivat ajattelemaan itsestään positiivisesti. Meillä häpeilijöillä se on kuitenkin vielä kesken. Meidän on luovuttava negatiivisesta ajattelusta.
Minulla tilanne meni melkein itsetuhon partaalle, kun olin mennyt siihen pisteeseen, etten uskonut enää selviäväni muiden joukkoon. Mutta tässä sitä vaan porskutellaan. Apuna on hyviä antidepressantteja ja saan keskusteluapuakin. Se vaan täytyy hyväksyä tämä ruho ja yrittää pysytellä toisten seassa.
Sinunkin pitää vaan alkaa uskotella itsellesi, että olet kuitenkin aika hieno tyyppi. Minä en ehkä olisi päässyt alkuun ilman lääkehoitoa ja keskusteluapua. Kun alan olla yhä enemmän sujut itseni kanssa, se kai näkyy myös ulospäin. Niinpä uskon olevani sittenkin aika mainio tyyppi ja hyvinkin rakastettava. Yksinäistähän tämä on, mutta ehkä ensin on syytä oppia pitämään itsestään. Tiedän, että se häpeä musertaa usein kaiken hyvän. Se peittää kaiken hyvän. Itselläni olen huomannut, että häpeä ja pelko ovat kimpassa. Uskon, että pelon takia häpeän. Siksi olenkin nyt päättänyt antaa itseni pelätä ja tuntea häpeää rauhassa kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Altistan itseäni pelolle liikkuessani keskustassa. Ihmisjoukot ovat pahimpia. Olen alkanut pitää Pelko-peikkoa ystävänä. Kutsun ihan sitä, kun menen ihmisten pariin.
On ollut muutama hyvä päivä. Ajattelen enemmän positiivisesti itsestäni. Se iloisuus näkyy myös ulospäin ja nyt parina päivänä olen saanut osakseni useita hieman flirttailevia katseita. Voi olla taas vaikeita päiviä tulossa, se on raskasta ja kuluttavaa.
mites kauan oot hoitoa saanut ja miten se on vaikuttanu sinuun ajan myötä?, käytkö terapiassa, miten usein?
Muistaakseni 2003 kävin ekan kerran juttelemassa mielenterveydenhoitajille. Lääkitystä ei aloitettu ja muistaakseni tapasin psykiatrin ja pari kertaa sairaanhoitajan. Hakeuduin sinne, koska koin olevani masentunut ja oli melko harmaata.
Sitten keväällä 2006 olin uudelleen psykiatrin vastaanotolla. Sieltä saakka olen siis ollut psyykenlääkkeiden käyttäjä. Reilun vuoden verran olen saanut tuntuvaa apua oikeista lääkkeistä. Ne löytyivät vasta, kun aloin ahdistua voimakkaasti ja olin erittäin pitkälle miettinyt elämänkulkuni päättämistä.
Minulle ei lähdetty kuitenkaan antamaan Kelan tukemaan terapiaa. Kai se on joskus itse rahoitettava. Olen kuitenkin onnellisessa asemassa, että minulle on annettu julkisen puolen hoitosuhde. Pahimpina masennusaikoina tapasin työntekijän viikottain, mutta nyt hieman harvemmin.
Tuntuu, että aluksi tapaamiset olivat hengissä pysymisen takia, mutta myöhemmin keskusteluissa olemme löytäneet ne tekijät, joiden vuoksi olen tällainen. Minullahan ei siis ole mainittavia menetyksiä, joiden vuoksi olisin sairastunut. Vaan koko nuoruuden ajan olen kulkenut sellaisessa häpeän ja erilaisuuden sumussa. Ei siis ihme, etten ole "sijoittunut" oikein mihinkään vielä tässäkään iässä.
Eli hoitosuhteesta on kuitenkin ollut mainittavaa apua, koska sen avulla on löydetty etenkin se häpeä ja pelko, joiden vuoksi olen alkanut oireilla masennuksella ja ahdistumalla. Siellä sitä siis työstetään, mutta tärkeää olisi, että saisin itseni pidettyä myös jossakin ryhmässä, eli että kokisin kuuluvani johonkin. Olen aina ollut erittäin estynyt ja yksinäinen sivustaseuraaja. Haluaisin kuulua johonkin, eli ettei minun enää tarvitsisi yrittää selviytyä aina yksin. En halua enää yrittää selviytyä olemalla vahva, vaan haluan myöntää tarvitsevani muita ihmisiä. Suurin haaveeni olisi löytää elämänkumppani, mutta pelkään, etten osaa käyttäytyä oikein ja elämäni nainen kävelee aina vaan ohitseni. Minulle on kyllä sanottu, että keskustelutaitojeni ansioista olisin melkeinpä unelmamies jollekin naiselle, mutta pelkään, että kukapa haluaisi kaltaistani pelokasta häpeilijää.
Lisäksi haluaisin kuulua siis johonkin ryhmään, vaikkapa työyhteisöön. Tai muuhunkin vaikka harrastustoimintaan. Haluaisin saada enemmän kavereita, mutta minulla on vaikeuksia olla hieman tuntemattomien kanssa. Huomaan, että niin monet kykenevät olemaan yhdessä. Taas alkaa olla kesä ja nuoret viettävät aikaansa hengaillen nurmikoilla ja rannoilla. Sitä olen miettinyt, että minä en kuulu mihinkään sellaiseen ryhmään. Ehkä sellainen bissekulttuuri ei minua niinkään viehätä, mutta se yhdessäolo vaikuttaa heille hyvältä. Olen siis aina ollut yksin ja se on alkanut käydä jo raskaaksi. Kaikenikäiset näyttävät kuuluvan johonkin. Minun ongelmani on se, etten osaa häpeäni takia liittyä mihinkään, vaan kärsin yksinäisyydestä ja oireilen masennuksella ja ahdistuksella. Ehkä moni muukin yksinäinen tuntee tämän tyylistä estoisuutta.
Häpeä on se sana, joka kaikkein parhaiten kuvaa ja sopii minuun. Kukaan ei ole ikinä pitänyt minusta tai osoittanut mitään kiinnostusta minua kohtaan, tai jos onkin niin olen tulkinnut sen negatiivisuudeksi minua kohtaan. Kuitenkin monin teoin ja sanoin ovat muut tehneet selväksi, että minussa on jotain vikaa.
Vaikka tuo onkin menneisyyttä niin siltikin tulkitsen yhä muiden ihmisten positiivisen tai neutraalinkin asenteen minua kohtaan negatiiviseksi, vaikka ymmärrän että se on irrationaalista. Menneisyyden tapahtumista on vuosien aikana kasautunut niin syvä häpeän tunne siitä mitä olen, että en vain pysty olemaan muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Ja kuitenkin yksin on niin paha olla. En vain uskalla päästää ketään lähelle, olen niin rikki etten kestäisi sitä, että jos luottaisin johonkuhun ja tämä ihminen sitten hylkäisikin. Häpeä eristää yksinäisyyteen ja tämä yksinäisyys edelleen pahentaa häpeän tunnetta ja sitä, että on huono ja kelpaamaton.
En tiedä miten tässä elämässä käy, mutta todella huonolta näyttää..