Alfa Romeon henki

Gallup: mikä teidät on saanut syttymään Alfoihin? Minäpä kerron oman tarinani.

1989. Tyttöystäväni oli kesätyössä Ulkomaankauppaliiton Milanon toimistossa. Olin päässyt armeijasta ja viettänyt alkukesän sokerijuurikkaita harventaen. Heinäkuussa lähdin Italiaan. Lensin halvalla Riminiin ja annoin valtion rautateiden viedä minut muodin ja muotoilun mekkaan.

Milanon rautatieasema on suuri, kaareva ja koristeellinen - iltavalaistuksessa vaikuttava näky. Itse kaupunki on samaa mittakaavaa. Ulkona oli lähes 30 astetta lämmintä, sade piiskasi tummuvaa iltaa. Kerroin taksikuskille osoitteen, yhteinen kielemme oli huonosti puhuttu englanti.

Kuski pysäytti Fiat Croman kadun varteen valkoisen Alfa Romeon taakse. "Sportivo, fantastico, bellissimo…" Hänellä oli itsellään samanlainen. Samassa palvonnan kohteeseen syttyivät peruutusvalot ja Croman etulyhdyt räiskähtivät kappaleiksi.


Siirryttiin ulos. Alfa-kuski kirosi suomeksi. Kävi ilmi, että hän on tyttöystäväni pomo, joka oli aikeissa myydä Alfan. Hänen piti käydä näyttämässä autoa jollekulle, mutta eihän sitä kolaroituna voisi myydä. Liekö kuuman kostea ilmasto pehmittänyt pääni, mutta kuulin itseni sanovan, että voisin ostaa sen. Myydään sitten pois, kun ystävättäreni komennus päättyy.

Onni, että myyjä oli ulkomaankauppaliiton palveluksessa. Auto saatiin ystävättäreni nimiin nopeasti, vaikka Italia on byrokratian luvattu maa. Siinä, missä Suomessa riittää puhelinsoitto, tarvitaan saapasmaassa 7 lomaketta, kolmena kappaleena.

Vauriot olivat lopulta pieniä ja Taksimies tiesi edullisen korjaamon, jossa Giovanni-niminen seppä loihti auton kuntoon 3:ssa päivässä.

Saatuani auton korjaamosta, aloin tutustua, mitä olikaan tullut hankittua: valkoinen GTV 6, mallia –84. Ulkomuoto toi mieleen pedon. Ja peto se olikin: 2,5-litrainen V6, 160 hv, huippunopeus 220 km/h, 0-100 8,0 s. Painojakauma 55 takana, 45 edessä. Matkamittarissa 60 000 km ja auto oli ollut melkein ilmainen. Piazza el Duomon puluparvet säikähtivät pahemman kerran, kun nuoruuden malttamattomuudella starttasin torin varrelta ja annoin koneen laulaa korkean c:n.


Vietin Milanossa 4 viikkoa. Yöt olivat kuumia, mutta niin olivat päivätkin. Milano oli nihkeän kuuma, aurinko näkyi harvoin. Viikoittain oli ukonilma. Kuumuuden ja kosteuden vastapainoksi ajelin päivisin pitkin maaseutua. Bergamon vanhakaupunki tunnin matkan päässä oli suosikkini. Kävin myös uimassa Como-järven rannalla, jossain pikkukylässä.

Kylän reunasta alkoi pyökkimetsä, jonka takana näkyi vuori. Erotin vuoren rinteeltä tien, mutta en hoksannut, miten serpentiineille pääsisi. Kun ohitseni kiiruhti katolinen munkki, kysyin neuvoa. "Pääseehän sinne, mutta en suosittele", sanoi isä. "On siellä hienot maisemat ja hylätty luostarikin, mutta… Tie on vähän hurjassa maineessa… Tuolla punnitaan veri niin autosta kuin ajajastakin". Kehaisin allani olevan GTV:n, joten ei muuta kuin mutkat suoriksi. Isä-Elio näytti unohdetun oloisen liittymän ja luki kolme kertaa Pater Nosterin.

Sukelsin pyökkimetsän sisään tielle, joka oli tuskin 3 metriä leveä. Kun metsä loppui, alkoivat niityt ja tiekin leveni. Maisema oli kaunis, mutta autio. Noustiin ylemmäs ja aurinko häikäisi kilvan maiseman kanssa. Olo oli juhlallinen. Minä, auto ja maisema olimme yhtä. Pysähdyin levennykseen ja nousin autosta. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava.

Vasemmalle kääntyi sorapintainen tie, jonka viitassa luki Viscont. Käänsin keulan tielle, jolla tuskin useinkaan oli liikennettä. Mustat pilvet alkoivat kasaantua ylleni, maisema muuttui tummaksi ja taivas repesi. Taas näitä ukkoskuuroja.

Ajoin kaksi km. Maisema tummui tummumistaan. Yhtäkkiä oli tien vieressä valtavan suuri lippu: punainen risti valkoisella pohjalla. Mietin, missä olin nähnyt tuollaisen aikaisemmin? Kun siirsin katseeni taas eteen päin, hylätty luostari kohosi edessäni mustana ja pelottavana.

Jotenkin tuntui mukavalta napsauttaa ovet sisäpuolelta lukkoon. Annoin auton lipua U:n muotoiselle sisäpihalle. Salamoiden valossa tarkastelin höyryävää rakennusta. Vai oliko se savua? Ei savua ilman tulta. No, ei kai täällä lohikäärmeitä asu. Mutta järiseekö maa?

"Se elää", erotin huudon ulkoa! Mikä, ihmettelin. Samassa tunsin kuin jokin olisi heilauttanut autoa. Tuli mieleen Jurassic Park –elokuvat. Epäuskoisena katsoin sivuikkunan läpi vihreätä "pölkkyä" joka oli ilmestynyt auton viereen. Leimuava silmä välähti pimeydessä. Huomasin tuulilasin edessäni olevan rikki. Puristin omat silmäni kiinni ja jähmetyin suolapatsaaksi. Kohosin ilmaan ja tunsin työntyväni johonkin suureen nieluun - kuin minua olisi työnnetty ambulanssin ovista sisään. EEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Nousin paareilla istuvaan asentoon ja vihreätakkinen lekuri sammutti otsalamppunsa. Tyttöystäväni tulkkasi puolin ja toisin ja kertasi minulle tapahtumien kulun: olin juuri irrottanut turvavyön, kun valkoinen Alfa peruutti vauhdilla taksin keulaan ja iskin pääni tuulilasiin. Tyttöystäväni pomo oli shokissa vieläkin ja hoki kuin hurmostilassa: "se elää, se elää". Kaikki muutkin huokasivat helpotuksesta, kun sanoin voivani hyvin. Isä Elio Pazzi luki vielä varmuuden vuoksi yhden Isämeidän, ja ukonilma alkoi hellittää.

Punaisin ristein merkitty valkoinen ambulanssi kuskasi minut tutkittavaksi. Lievän aivotärähdyksen vuoksi jouduin jäämään tarkkailuun yön yli. Aamulla tyttöystäväni tuli hakemaan minua. Hän kertoi ostaneensa auton, sen pomonsa valkoisen GTV:n.

”Auto on nyt vielä kolme päivää oiottavana yhden Giovannin pajalla, mutta viikonloppuna voisimme tehdä retken vaikkapa. Bergamoon ja Como-järvelle. Isä Elio sanoi, että siellä on lähellä hylätty luostarikin…!