Mä oon jo niin kauan ettiny elämää, ollut tän kivi muurin sisäs, enkä päässy pois, vaik oon mä yrittäny, luovutinki jo, mut sit must tuntu et mun oma vikahan se on, et pitäis vaa yrittää.
Mut ei se tuonnu mitää mukanaa se yrittämine, mä vaa romahdin aina, olin noidan kehäs.
tuntuu et oon koko elämäni ollu tällänen tylsä, ujo joka ei luota itteensä yhtään. Mä en oo oikeesti koskaa eläny sellasta elämää mitä mä haluun! Mä olen kulkenut muiden peräs ja ajatellu et miten ne on noin sankareita, hienoja ihmisii.
Ehkä mut on opetettu tälläseks seuraajaks, koska mun äiti on tehnyt kaiken mun puolesta aina, vieläkin, vaikka oon jo 20 vee!
Oon jotenki niin surullinen, haluun silti vaik mitä mun elämältä. Tää surumielisyys johtuu siitä, kun en hyväksy itseeni, en halua olla tällänen että en pysty olemaan kavereiden kanssa. Haluisin olla niiden kaa huolettomasti, puhua kivoja juttuja, lähtee matkalle, pyytää meille kahville, mennä ulos kaivariin jätskille
Mut ei se tuonnu mitää mukanaa se yrittämine, mä vaa romahdin aina, olin noidan kehäs.
tuntuu et oon koko elämäni ollu tällänen tylsä, ujo joka ei luota itteensä yhtään. Mä en oo oikeesti koskaa eläny sellasta elämää mitä mä haluun! Mä olen kulkenut muiden peräs ja ajatellu et miten ne on noin sankareita, hienoja ihmisii.
Ehkä mut on opetettu tälläseks seuraajaks, koska mun äiti on tehnyt kaiken mun puolesta aina, vieläkin, vaikka oon jo 20 vee!
Oon jotenki niin surullinen, haluun silti vaik mitä mun elämältä. Tää surumielisyys johtuu siitä, kun en hyväksy itseeni, en halua olla tällänen että en pysty olemaan kavereiden kanssa. Haluisin olla niiden kaa huolettomasti, puhua kivoja juttuja, lähtee matkalle, pyytää meille kahville, mennä ulos kaivariin jätskille
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sairauteni on estänyt minua ottamasta yhteyttä kavereihini. Mutta yksin viihdyn, olen vaan niin sairaalloisen herkkä immeinen. Lääkitys on jees ja ihana sairaanhoitajalady jota tapaan kaksi kertaa viikossa :)
Miten kauan oot käyttäny lääkkeitä? Eikö se muuta sun elämää että ei tarvi olla yksin?
Jos mul ei olis tätä sosiaalista pelkoo, ni mä en varmaan olis edes masentunu. Suurin osa mun ongelmista johtuu siitä. Se pilaa kaiken. Sen takii en voi tehdä mitää ja tylsistyn kotona, mietin vaa kuin tyhmä mä oon.
Jos ne lääkkeet ja terapiat ei auttais, ni mä voisin tehdä ihan mitä vaa. Sit mä kyllä luovutan kokonaa ja musta tulee joku ihan sairas ja joudun suljetulle. Ei täs oo sit mitää välii mitä teen, pakko heittäytyy hulluks.
"VERTAISRYHMÄ", JOSSA ON KOHTALOTOVEREITA.
nIIN MINÄ TEIN, JA OLEN OLLUT TERVEENÄ KOHTA KAKSI VUOTTA.
NYKYÄÄN SOSIAALINEN YKSILÖ
TOSI KU´VESI !
niin vieraalta. En kyllä oo ihan perehtyny asiaa et miten se juttu toimii?
Aarg, nyt ulkonaki on ihana ilma. Mulla on jotenki hyvä fiilis, mietin vaa kaikkee kivaa mitä vois tehdä. Kaverit pitää hauskaa ulkona ja nauttii elämäst. Mä vaan tääl kotona kökin ja en oikee osaa tehä mitään. Oon alkanu polttaa tupakkaaki, vaik en oo koskaan polttanu, siit tulee hetkeks parempi fiilis.
Tuntuu niin elämän tuhlaamiselta tämmönen tekemättömyys.
Tavallaa mieli on niin maassa, mut sit kuiteski nään tulevaa ja haaveksin kaikest. En oikee itekkää tiiä mikä mul on.
Voi kuulostaa niin tyhmält et pidän itteeni tääl kotona, vaikka olis kavereita joiden kanssa olla, ni miks en vaa yksinkertasesti lähtis ulos. Mutta ku ei se oo niin helppoa mulle, mä oon päättäny etten halua nolata itteeni enää! Tänäänki kaupassa aloin vaa kassal tärisee, oli pakko mennä pois jonosta.
Tuntuu et ei musta saa pois tätä, ainakaan vaa juttelemalla ammattilaisen kanssa.
Tiedän kyllä tasan mitä tarkoitat... Masennusaikoinani en oo itse oikeastaan elänyt elämääni lainkaan. Olen masentunut,kun en tee mitään - mutta toisaalta taas en pysty tekemään mitään, koska olen niin masentunut. Mulle suositeltiin paljon esim. liikuntaa, mutta enhän minä voi - ihmiset voi nähdä mut ja nauraa mulle. Juoksemisesta tykkäsin, ja sitä pystyin tekemään yksin edes törmäämättä muihin ihmisiin. Liikuntahan taas tunnetusti auttaisi masennukseen!!!
No... Tällä hetkellä oon hyvin ylpeä itsestäni. Oon syönyt lääkkeitä (SSRI) melkein puoli vuotta, terapiassa en ole käynyt kuin pari kertaa. Mutta olo on niin toisenlainen kuin viime talvena vielä!!
Tänään juoksin puolimaratonin 7800 muun ihmisen joukossa! Pelkäsin etukäteen ahdistuvani siellä, ensi kertaa juoksemassa muiden ihmisten läheisyydessä. Mutta hyvin meni ja maalissa olo oli käsittämättömän hieno! Olen tosi ylpeä itsestäni, alan pikku hiljaa tuntea parantuvani. Nautin liikunnasta ja jopa sosiaalisesta elämästä (joka ennen oli vaikeaa, koska tunsin häpeää kaikesta mitä sanoin, tai minkä jätin sanomatta, tai siitä miltä näytin, siitä miten elehdin tai ilmeilin, olemuksestani...)
Suosittelen sulle, että jos et halua mennä ihmisten silmien alle niin ala vaikka siitä, että teet yksin pitkiä kävelylenkkejä luonnossa kauniilla ilmalla. Se teki ainakin minulle ihmeitä. Siitä se lähtee!!!! Tsemppiä!!
Sillon kun mä lenkillä ahkerasti kävin, ni huomasin kyllä voivani paremmin. Mut se oli sitä aikaa kun mulla oli enempi itseluottamusta, ainaki siihen asiaan et mä pystyn muuttuu, et ihan samallainen ihminen mä oon ku muutki... Ja kyllä se liikunnan alottaminen on taas ollu mielessä.
Mut ei se kuitenkaan voi auttaa tähän. En mä sen avulla muutu yhtään, tän pelon kannalta.
Tänää mä tunnen itteni taas niin surkeeks! Oli pakko mennä ravintolaan syömään, ja yritin olla rauhallisena, ja miettiä vaan hyviä asioita ja että täähän on kivaa. Välillä oli semmonen fiilis et kyl mä taidanki ottaa ihan rennosti tän. Mut sitten ku ruuat tuli ni sydän alko lyömää lujaa ja aloin täristä, luulen et muut huomas sen ja aloin viel enempi. En muista mitä oikee hädissää yritin selittää siinä. Sit kun se vähän laski, ni muo alko hävettä.
Myöhemmin alko itkettääkki vähän, ja mietin vaan et mä haluun pois tästä maailmasta!
Mulla kans on sellaisia ajatuksia, että haluaisin tehdä sitä ja tätä, olla kuin muutkin, mutta en vain voi. :( Ajattelen ettei mun kans kukaan halua vilpittömästi olla.
Tulin lapsena ja nuorena niin usein torjutuksi, että se on jättänyt loppuiäksi haavan sydämeeni. Niin syvän haavan, ettei siihen tehoa järkipuheet, ei mitkään.
En edes yritä kenenkään seuraan. Kärsin yksinäisyydestäni, mutta toisaalta ajattelen sen olevan kohtaloni. Olen vain niin mahdottoman huono ja kummallinen olio, etten voi olla muiden ihmisten kanssa.
Käyn kyllä ihmisten ilmoilla silloin tällöin, mutta en aidosti kohtaa siellä ketään esim. juttelemalla kuulumistani. Tai jonkun kanssa kyllä joskus, mutta aika varautunut olen.
Olen kuin posliininukke, jota muidenkin on vaikea lähestyä. Hekään eivät osaa lähestyä, vaistoavat minusta jotakin tai tekevät vääriä tulkintoja käytöksestäni.
En tiedä, paranenko tästä estyneisyydestäni koskaan. En ehkä. Olen jo sen verran vanha ihminen.
53 vuotiaana. n. 2 vuotta sitten. > nyt elämä on elämisen arvoista. Ennen todella yksinäinen, arka, jännitäjä. Ei kommunikaatiokykyä lähestyä toisia.
Nyt on kaikki täysin toisin!
Olen sosiaalinen(enemmän kuin tavikset), minua ihaillaan(olen mies), kunnioitetaan, voin jutella kenen kanssa vain, ketä kohtaan.
Olen YKSIN, mutta en YKSINÄINEN.
Kun jolloinkin saa olla yksin, se rentouttaa ja rauhoittaa. Nautin siitä.
http://www.healingeagle.net/Fin/Awareness.html
Kunnioitus
Olen löytänyt uuden maailman
jossa kunnioitus on kaikkialla.
Kunnioitan tietokoneeni näppäimiä,
paperinpalaa taskussani,
kellon viisareiden jokaista liikettä.
Kunnioitan kahvimukien jälkiä pöydälläni,
jokaista tarinaa jonka ne kertovat.
Kunnioitan jokaista sanaa jonka kuulen,
jokaista silmää jonka näen,
jokaista lihaksen liikahdusta
jokaisella kasvolla jonka näen.
Kunnoitan jalkojani,
miten ne nousevat,
astuvat eteenpäin
ja rakastavat maata uudelleen.
Kunnioitan hiljaisuutta itsessäni,
rauhaa joka käy yli ymmärryksen,
rauhaa joka ei piittaa siitä
ymmärretäänkö se vai ei (;)
Läsnä
Ps. niin kauvan kuin on elämää, on toivoa PAREMMASTA, kun armahdat itseäsi, olemaan avoin ihminen. Olemalla vapaa, oma itsesi, ilman jännityksiä.
Olet tehnyt suuren askeleen parannukseen. Usko vain, pystyt parantumaan, jos on tahtoa. Välillä tuntuu, että toivoa ei enä ole, kaikki on mennyt jo pieleen, mutta kyllä on. Kun ajattelee, 20vuotta on melko vähän aikaa koko elin iästään. Ettei elämä mene lisää hukkaan, täytyy hakea apua, jonka olet tehnyt jo. Hoito jakso on pitkä, saattaa kestää vuosia. Välillä tulee ylä-ja alamäkijä hoitojaksona, mutta niistä yleensä selvitään. Kun on sitkeä, eikä anna psyykkisen vääristymän pilata parantumista, selviää varmasti!
Itse olen selvinnyt anoreksiasta ja vaikeasta masennuksesta, kiitos ammattiavun!