Hyvää äitienpäivää ja

onni seitsemäksi vuodeksi, sanottiin vanhastaan.

Tuo on sopusoinnussa sen kanssa, mitä puhutaan seitsemän vuoden jaksoista elämässä. Monet avioparit eroavat seitsemän vuotta naimisissa oltuaan.
Kypsyyttäkö pitäisi olla?

Etenkin naiset luonteensa mukaisesti hyväksyvät ukollensa yrityksenkin siihen suuntaan.
Mutta entäpä jos pitkittää eron ottamista ja perheessä alkaa olla henkistä "ylikiehumista ja ylikypsyyden tuottamaa hajoamista?"

Äitienpäivänä pitäisi tietenkin kehittää kirjoitus äitiydestä.
Minulle kävi niin, että liian nuorena avioiduttuani, ja kun olin poissa kotiseudultani, väkivaltainen ja luonnehäiriöinen mieheni laajensi koko ajan valtuuksiaan. Se oli pois sekä lapsilta että minulta. Lopulta emme enää tiedostaneet olemassaoloamme.

"Vasta kun tuska on karvas ja kirkas, alkava on sun tietäjän virkas", ammensin Lauri Viidan totuuksia lohdukseni.
Ja tajusin, että siitä pisteestä pois tulemiseen pitää saada vahvistusta olemassaololleen. Lapseni pelkäsivät joutuvansa avaruuteen ajelehtimaan, jos en pitäisi heistä kiinni heidän nukkumaan ruvetessaan.
Lapset pitivät erityisesti seuraavasta lorusta, jota luin heille:

Minä olen minä. Tässä minä olen. Tässä minun minäni istuu ja minä olen se. He nauroivat ja toistelivat sitä toisilleen. :)

Pitkää toipumisprosessiani eivät eräät piirit ole katsoneet hyvällä silmällä. He eivät tiedä eivätkä usko, mutta ovat kovia "tietämään" ja "uskossaan vahvoja".
Heidän omat tavoitteensa ovat keinolla millä hyvänsä hankkia aina vain enemmän rahaa ja valtaa, ja sitä samaa he uskovat muista.

tuohon kuin olisi kimmonnut jostain särkyneestä.

En minä aloitusviestissä aikonut kysyä mitään kun luotin siihen, että "suomalainen on sellainen, että vastaa silloin kun ei kysytä, ja ei vastaa jos kysytään. Ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen".