Mikä minulla mahtaa olla, tuntuu kokoajan etten jotenkin olisi olemassa (en niin voimakkaasti kuin n. puolivuotta sitten sain muutaman kerran "kohtauksen" kun en olisi ollenkaan ollut olemassa enkä tajunnut mistään mitään, kattelin vain muiden touhuja ja muutuin hiljaiseksi) ja muutenkin kaikki tuntuu niin oudolta? Pystyn tekemään asioita normaalisti, mutta heti jos minulla ei ole tekemistä tai muuten vaan välillä ajatukseni karkaavat ja mietin outoja (mitä tämä kaikki on, miksi?)... Kannattaako huolestua vai onko tämä ohimenevää (olen suht nuori, ikää 14)?
Mikä minualla on? Todellisuudentaju heikko?
juumo
7401
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kyllä sitä tulee kelailtua ihmejuttuja välillä..semmoinen on se ihmisen mieli..turhaa murehdit..toi sun "kohtaus kuulostaa vaa siltä et olit tosi uppoutunut omiin ajatuksii..
Että hakeudut lääkärin juttusille, joka ohjaa sinut sitten psykiatrille ja psykiatri ohjaa hoitoon.
ollut sama ongelma jo pidempään aikaan. Haittaa normaalia elämää jo aika pahasti! Keskustelu ihmisten kanssa hankalaa jne.. yleensäkkin mihinkään keskittyminen ei oikein tunnu onnistuvan. Koulu alkanu kusee jne.
Tätä on jatkunut nyt 2kk kun aloitin itsetutkiskelun. Aloin miettii lapsuuttani ja sen vaikutuksia. Mietin jos mulla on joku persoonllisuushäiriö tai joku ihmeen oireyhtymä kun on niin vaikeat kommunikoida ihmisten kanssa.
Joskus jään miettii sitä miten jännä maailma oikein on, ihmettelen miten aika toimii tai miten maailma on niin outo paikka.
Pyrin psykologin puheille nyt kun ei oo fiilistä puhua ystäville/kavereillekkaan. En ole enää varma mistään.. pelkään että yks läheisin ihminen maan päällä ei oikeasti pidä musta
kuulostaa tutulta
ollut sama ongelma jo pidempään aikaan. Haittaa normaalia elämää jo aika pahasti! Keskustelu ihmisten kanssa hankalaa jne.. yleensäkkin mihinkään keskittyminen ei oikein tunnu onnistuvan. Koulu alkanu kusee jne.
Tätä on jatkunut nyt 2kk kun aloitin itsetutkiskelun. Aloin miettii lapsuuttani ja sen vaikutuksia. Mietin jos mulla on joku persoonllisuushäiriö tai joku ihmeen oireyhtymä kun on niin vaikeat kommunikoida ihmisten kanssa.
Joskus jään miettii sitä miten jännä maailma oikein on, ihmettelen miten aika toimii tai miten maailma on niin outo paikka.
Pyrin psykologin puheille nyt kun ei oo fiilistä puhua ystäville/kavereillekkaan. En ole enää varma mistään.. pelkään että yks läheisin ihminen maan päällä ei oikeasti pidä musta
Onkohan tää skitsofreniaa muuten kenties? Joku alkuvaihe? isä sairasti skitsofreniaa joka vei hengen lopuksi
voit lähettää postia jos kiinnostaa jakaa ajatuksia tai jotai
Hei lapset ja pennut, muksut ja kakarat..
"Onkohan tää skitsofreniaa muuten kenties? Joku alkuvaihe? isä sairasti skitsofreniaa joka vei hengen lopuksi"
Noissa sinun jutuissasi ei ole ainakaan MINKÄÄNLAISTA viitettä skitsofrenisiin oireisiin.. Normaalin perus pennun juttuja.. Älä edes vaivaa itseäsi ajattelemalla moisia..
Samaan ajatteluun kykenevät kaikki fiksut ihmiset, joten ei hätää.
Sanotaan näin että tieto lisää tuskaa. Kun miettii asioita, joista ei pääse
ehkä koskaan perille, mieli ahdistuu.
On siis parempi hyväksyä tämä asia ja huomata muidenkin miettivän samaa.
Et ole ainoa universumissa.