Millaisia pakko ajatuksia, siis nimen omaan ajatuksia, teillä on?
Minä olen jo luojan kiitos alkanut päästä näistä irti, mutta jos alan niitä mielessäni kerrata, niin kyllähän ne muistaa! Olen vaan pakottanut itseni olemaan ajattelematta niitä ja keksinyt tilalle jotain muuta ajateltavaa ja tekemistä.
Aluksi minulle tuli n.11 vuotiaana ajtuksia, että mistä maailman ensimmäinen ihminen on tullut ja että miten MINÄ voin olla tässä! Ja että miten just Minä oon MINÄ...?! (huvittavaa..)
Tarve tietää tuo maailman ensimmäinen ihminen oli järkyttävä! Kyselin sitä toisiltakin ihan riesaksi asti...Ja kun eihän siihen tiedetä vastausta, niin se oli hirveää...
Aloin saamaan paniikkihäiriö kohtauksiakin siinä vaiheessa. Pelkäsin sitä oloani, että mikä mulla on. Kävin lääkärissäkin, mutta eihän sitä silloin tiedetty, tai minulle ei ainakaan sanottu, että se voi olla paniikkihäiriötä! (-84)
Jossain vaiheessa nuo ajatukset loppui, mutta tuli tilalle sellaisia, että jos olin ajattelemassa ihan mitä vaan tavallistakin asiaa jonkun ihmisen tullessa huoneeseen/luokseni, niin se senhetkinen ajatus jäi mieleen ja aina juuri sen ihmisen nähdessäni se sama ajatus tuli taas mieleen ja oli ajateltava. Ja taas lisää ajatuksia tai mitä puhuttiin jäi mieleen siitä ihmisestä, niin vuosien saatossa se ajatus rimpsu oli aikas pitkä, mikä piti aina käydä läpi! Ja kun se oli JOKA ihmisestä omansa(ainakin tutuista)! Se oli tosi rasittavaa, kun jatkuvasti piti pään sisässä ajatella näitä ajatus rimpsuja läpi eri ihmisten aikaan! Lopulta se kävi niin työlääksi, että muutin ajatukset numeroiksi. Siis montako eri ajatusta kävin läpi eri ihmisten aikaan ja ajattelin sitten ne numero rimpsut läpi, se oli jo helpompaa.
Lienevät ihmiset ajatelleet, että mitä se miettii koko ajan?! Yritinkin ajaatella ne sillai salaa, etten olisi herättänyt liikaa ihmetystä. Menin esim. vessaan miettimään, mutta siellä saatoin viipyä kyllä epäilyttävän kauan! =D
Kävin mielenterveys toimistossakin tämän asian takia, kun välillä tuntui, että ei tule mitään elämästä! Mutta eivät sielläkään puhuneet mitään, että tällaiseen olisi lääkkeet! Kehottivat vaan ajattelemaan/tekemään jotain muuta mielekästä! Voi kun olisin silloin tiennyt, että tällaista voi olla muillakin ja että siihen on lääkitys! Mutta onneksi sitten sain lapsia ja on työtä, niin ei kerkiä enää vätvömään päässään niitä ajatuksia!
Mutta, toisella lapsellani on ilmaantunut joitain tic-oireita, eli silmien "muljauttelua" pään nyökytystä ym. pakko oireita, joten kait tämä on perinnöllistä...
Kertokaapa te muutkin, millaisia teidän pakolliset ajatukset on/oli! Ja millä pääsitte eroon niistä?
Minä olen jo luojan kiitos alkanut päästä näistä irti, mutta jos alan niitä mielessäni kerrata, niin kyllähän ne muistaa! Olen vaan pakottanut itseni olemaan ajattelematta niitä ja keksinyt tilalle jotain muuta ajateltavaa ja tekemistä.
Aluksi minulle tuli n.11 vuotiaana ajtuksia, että mistä maailman ensimmäinen ihminen on tullut ja että miten MINÄ voin olla tässä! Ja että miten just Minä oon MINÄ...?! (huvittavaa..)
Tarve tietää tuo maailman ensimmäinen ihminen oli järkyttävä! Kyselin sitä toisiltakin ihan riesaksi asti...Ja kun eihän siihen tiedetä vastausta, niin se oli hirveää...
Aloin saamaan paniikkihäiriö kohtauksiakin siinä vaiheessa. Pelkäsin sitä oloani, että mikä mulla on. Kävin lääkärissäkin, mutta eihän sitä silloin tiedetty, tai minulle ei ainakaan sanottu, että se voi olla paniikkihäiriötä! (-84)
Jossain vaiheessa nuo ajatukset loppui, mutta tuli tilalle sellaisia, että jos olin ajattelemassa ihan mitä vaan tavallistakin asiaa jonkun ihmisen tullessa huoneeseen/luokseni, niin se senhetkinen ajatus jäi mieleen ja aina juuri sen ihmisen nähdessäni se sama ajatus tuli taas mieleen ja oli ajateltava. Ja taas lisää ajatuksia tai mitä puhuttiin jäi mieleen siitä ihmisestä, niin vuosien saatossa se ajatus rimpsu oli aikas pitkä, mikä piti aina käydä läpi! Ja kun se oli JOKA ihmisestä omansa(ainakin tutuista)! Se oli tosi rasittavaa, kun jatkuvasti piti pään sisässä ajatella näitä ajatus rimpsuja läpi eri ihmisten aikaan! Lopulta se kävi niin työlääksi, että muutin ajatukset numeroiksi. Siis montako eri ajatusta kävin läpi eri ihmisten aikaan ja ajattelin sitten ne numero rimpsut läpi, se oli jo helpompaa.
Lienevät ihmiset ajatelleet, että mitä se miettii koko ajan?! Yritinkin ajaatella ne sillai salaa, etten olisi herättänyt liikaa ihmetystä. Menin esim. vessaan miettimään, mutta siellä saatoin viipyä kyllä epäilyttävän kauan! =D
Kävin mielenterveys toimistossakin tämän asian takia, kun välillä tuntui, että ei tule mitään elämästä! Mutta eivät sielläkään puhuneet mitään, että tällaiseen olisi lääkkeet! Kehottivat vaan ajattelemaan/tekemään jotain muuta mielekästä! Voi kun olisin silloin tiennyt, että tällaista voi olla muillakin ja että siihen on lääkitys! Mutta onneksi sitten sain lapsia ja on työtä, niin ei kerkiä enää vätvömään päässään niitä ajatuksia!
Mutta, toisella lapsellani on ilmaantunut joitain tic-oireita, eli silmien "muljauttelua" pään nyökytystä ym. pakko oireita, joten kait tämä on perinnöllistä...
Kertokaapa te muutkin, millaisia teidän pakolliset ajatukset on/oli! Ja millä pääsitte eroon niistä?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hei.
Tuttua touhua minullekkin, vaikka nykyisin en juuri pakkoajattele, vaan rakentelen teorioita ihan hallitusti. Pakkoajattelu liittyy luovuuteen ja oman maailmankuvan syvenemiseen. Eli olet vaan tavallista filosofisempi, herkempi ja sielusi rakastaa tietämistä. Minulla henkinen kasvu toi elämään arvomaailman muutoksen, elämänfilosofian. Kirjoittelen psykologisia runoja, mietelauseita, satuja, lyhytproosaa Veikko Huovisen tyyliin. Käyn filosofien ryhmässä ajattelemassa kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Einstein syveni omissa ajatuksissa hyvin syvään intuition ja ajattelun oivaltamiseen. Itse pohdin myös eri filosofien maailmankuvia, vertasin niitä omiin teorioihini. Olen nyt opiskellut 4vuotta runoutta, tarkoitus lähteä avoimeen yliopistoon lukemaan psykologiaa. Paniikkihäiriöt ovat tyypillisiä herkillä taiteilijasieluilla, koska suuri tunteellisuus reakoi aistiärsykkeisiin tavallista voimakkaammin, eli tiedolla on syvä vaikutus matalan ärsykekynnyksen vuoksi. Osalla esiintyy psykosomaattisia oireita, jännitystiloja, hikoilua suurissa ihmisjoukoissa, korkeanpaikan kammoa tai jotain muuta.
Voit kysellä lisää, jos haluat tietää enemmän poikkeavasta luovuudesta, sillä se voi putkahtaa esiin myös iän myötä..
T:Runoilija
Jostain syystä sähköpostiosoite ei liity keskustelusivulle mukaan. Eli, jos haluat tietää enemmän, voit kysyä niitä osoitteesta [email protected]
Jep, onhan se perinnöllistä, mutta ei periydy välttämättä jokaiselle lapselle. Minulla 4 lasta ja 2 näyttää perineen sen minulta. Itse olen perinyt sen isäni puolelta. Tunnen myös perheitä, jossa kaikki lapset ovat tavallista luovempia, osa kuvataiteilijoita, osa säveltää, osa perehtyy kirjoittamiseen, kuten minä. Minulla se antoi viitteitä tulostaan yläasteella, mutta en ymmärtänyt, miksi kirjoitin ja ajattelin metafyysisesti jotain asiaa. Laskeminen liittyy monesti kuvioihin mukaan ja osa perehtyykin matemaattiseen filosofiaan, pyrkii ratkomaan sen ongelmia. Itse olen eniten tutkinut Tove Janssonin pakkoajatteluja ja miten hän työsti omaa sisintään muumien avulla itsenäistymisen aikaan...
aina (varsinkin kännissä)kaikenmaailman "alkupamaus" teorioita ja tutkiskeli eläinten käyttäytymis juttuja ym. Ja oli hyvä piirtämään. Isoveljenikin piirtää ja värkkäilee käsillään kaikenlaisia esim. koriste esineitä. Minä tykkään musiikista ja pimputtelen ihan vaan omaksi iloksi "korva kuulolla" kosketinsoitinta. Nuoteista en ymmärrä mitään tai en ole vaan jaksanu niihin perehtyä...
Matematiikasta tykkäsin koulussa, mutta se oli ihan vaan peruskoulu tasoa siis..
Ja onhan minulla sosiaalisten tilanteiden fobia, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, ainakin kahvikuppineuroosi on vähintään..
Mitä se Tove Jansson siis pakkoajatteli...?!
T:Aloittaja
Huomenta. Niin, törmäsin Toveen lasten katsoessa muumi ja pyrstötähti videoa. (Olin silloin aika hukassa itseni kanssa, hakemassa itseäni vielä) Se tunnuslaulu "Ei muumitaloa lukita yöksi..." kolahti vaan yhteen muumitalon kanssa, sillä tajusin Toven olevan itse muumitalo ja hahmot siinä ympärillä edustavat ihmisen eri ominaisuuksia, joissa Tove käsitteli itseään. Ja kun olen aina ollut itsekkin muita auttava, enkä kiellä apuani. Ja siinä pyrstötähti videossa vierailee se piisamirotta, jonka Tove laittoi filosofiksi ja se sanoo näin: "sillä filosofin on ajateltava alinomaa". Moni taiteilija peilaa itseään omiin teoksiin, etsii vastauksia itsestä, maailmankaikkeudesta, Jumalista, eri kulttuureista, raamatusta sun muista eri teorioista. Yleisin ikä ihmisen psykologiassa etsiä oma itsensä on noin 40 ikävuoden tienoilla, mutta erilaiset traumat tai syvenevä rakkaus aviopuolisoiden välillä toimii myös henkisenä kasvattajana.
Jep, sinun isäsi on ollut pohtija. Ja varsinkin alkoholi lisää luovuutta ja osa ikävä kyllä joutuu alkoholin orjaksi. Se on kyllä luovalle keino ajatella. Itse lopetin alkoholin käytön, haluan olla "luomu". Alkoholi myös tekee erilaisista oireista vaikeita hallittavia, masennus ohjaa ja ihmisestä voi tulla varsin narsistinen muita kohtaan.
Nykyisin filosofia on jakautunut eri alueisiin. Entinen luonnonfilosofi on nykyisin fyysikko. Itse vaan se lyyrinen filosofia tuntui omalta ja sitä tietä olen seurannut. (Runot ovat yksi filosofian muoto).
Minulla pakkoajattelu väistynyt syrjään ja tutkailen omaa intuitiota enemmän, sillä se tuntuu kehittyvän. Moni runoni syntyy intuitiolla intuitiivisesti. Myös rytmitajua yritän kehittää, vaikka runoni ovat vapaamittaista lyrikkaa. Ostin kanteleen ja sitä vahän pimputtelen, vaikka en ymmärrä nuoteista mitään. Muutamia runojani on sävelletty lauluiksi, eli niissä on myös ollut rytmiä. Pyrin jossain vaiheessa sovittamaan kanteleensoitto ryhmään menon työn rinnalle.
Olen välillä herkällä tuulella, silloin kärsin korkean paikan kammosta vähän töissä. Muuten olen omat pelkoni saanut käytyä läpi. Ainoastaan ramppikuume esiintymisessä kaipaa hiomista. Nyt kesäkuussa täällä Oulussa järjestetään runonlausuntaan ohjaava kurssi, jossa käydään läpi esillä olemisen vaikeutta. Minulta tilataan runoja ja satuja eri tilaisuuksiin, jossa joudun niitä esittämään ja siihen pitää löytää uskallus eläytyä.
Eka kirjani on myös valmis lähetettäväksi kustantajalle. Se on oma matka omaan maailmankuvaani, koostuu elämänfilosofisista mietelauseista. Jos ei kustantaja hyväksy kustannusta, teen omakustanteen. Kustantajat suhtautuu aika nuivasti filosofiaan ja runouteen yleensäkkin, koska ne eivät myyvät huonosti. Meitä "rakkaus tietämiseen" (suomennos sanasta filosofi) ihmisiä ei ole niin hirveän paljon ja kirjat jää herkästi ostamatta.
Minun tyttöni piirtävät todella upeasti. Eilen ostin murkkuikäiselle tytölleni maalaustarvikkeet kun halusi ne. Toisella tytöistäni on myös laulaminen todella rytmillistä (2 luokalla: Laulaa kaikissa koulun juhlissa sooloja, kuten viimeviikolla koulun kevätjuhlassa) Onkin tärkeää tuoda jo lapsena taidetta lapsille, joilla on taipumusta sinne suunnalle, jotta se ei tulisi sitten yllätyksenä aikuisena. Ne nuoruuden muistot ovat kullan arvoisia taiteilijalle, sillä ne antavat tukea itsenäistymiseen myöhemmällä iällä.
Kirjallisuus sisältää paljon erilaisia teoksia, joissa eri ihmiset ovat itsetutkiskelunsa kirjoittaneet ylös. Taiteilija kun käy elämänarvonsa muutokset paljon syvällisemmin läpi kuin tavallisemmat ihmiset. Ja muutenkin henkinen vahvuus kasvaa erilaisten tunneärsykkeiden takia.
Itse seurailen paljon maailman menoa, ihmisten reakointia eri tilanteissa, minän käyttöä. Ja psykologia on kyllä monen kirjailijafilosofin tukena (kuten Tovenkin). Tällä hetkellä olen pyrkinyt löytämään ymmärrystä maniohin, hypomanioihin, miten ne toimii.
T:runoilija
Hei.
Niin, noita pakko-oireita on varmasti hyvin paljon, mutta en ole niihin perehtynyt kuin ajattelun osalta enemmän. On myös pakkomielteitä esim: tuleen ja siitä syntyy pyromania. Monella kuitenkin luovuus voi syntyä siksi aikaa kun ihminen etsii itselleen totuutta, sitten se rauhoittuu. Tunnen paljon luovia, joilla jokaisella on omat käsityksensä totuudesta. Kyllä minäkin ihmettelin, miten voin olla ihminen, miksi olen tämmöinen. Näitä kysymyksiä kyllä ajattelee todella moni ei luovakaan. Osa löytää totuutensa Jumalasta, tulevat uskoon, elävät se mukanaan. Meillä runoilijoilla se on hyvin usein evoluutioteoria, lajikehitys ja ihmisen psykologia. Ja kyllähän se monelle tulee usko ja totuus siihen pulloonkin. Alkuvaikeuksien jälkeen ja haettuani apua myös lääkäriltä ja psykiatreilta, aloin ymmärtää paremmin itseäni ja ihmistä. Menin rikki erossa 5vuotta sitten ja sen jälkeen kävin oman totuuden etsimisen läpi. Harkitsen myös työpaikan vaihtoa. Moni runoilija hakeutuu myös töihin, joka koskee hoitoaloja ja kyllähän siellä psykiatrien pallilla istuu monesti syvällisiä ihmisiä, sen huomasin. Itsekkin harkitsen psykiatriksi kouluttautumista.
Kävin erilaisia terapioita läpi eroni jälkeen. Kirjoitin paljon päiväkirjaa sun muuta. Olen ystävystynyt monen luovan kanssa, touhuillaan yhdessä erilaisissa tapahtumissa ja opiskellaan toisilta. Olen oppinut sen, että herkän ihmisen ei pidä elää pelkästään arki-työ akselia, vaan tunteellinen sielu kaipaa myös elämistä sisältään. Ja kun tapaan luovia ystäviäni, me ollaan avoimia, halataan, itketään ja nauretaan, ollaan omia itseämme.
Musiikkimakuni laajeni aina popista, Epuista sun muista klassiseen, lastenlauluihin (joita itsekkin sanoitan), enkelimusiikkiin ja erilaisiin harmonisiin musiikkeihin.
..ja syvällisistä vastauksistasi! :)
Kiitos vaan kovasti;) Toivottavasti sait lisätietoa kenties kohdata itseäsi ja sitä omaa tietäsi. Luovuus on kuitenkin ihana, vaikkakin vaativa..
Terkuin. Runoilijafilosofi
olen oluut pakkoneurootikko lasesta asti,lapsena enemmän toiminnallista pakkoa,nyt pakkoajatuksia.neuroottisuuteni on selkeaästi periytynyt vanhempaan lapseeni,hänellä on myös tic-oire (silmienräpyttely).
lapseni on älykäs ja lahjakas piirtäjä.minun luovuuteni ilmenee klassisessa laulussa.
Kiitos vastauksesta.
Itselläni pakkoajatukset lieventyneet oman henkisen kasvuni helpotettua. Kyllähän ne meihin taiteilijoihin kuuluu ne erilaiset psyykkiset poikkeavuudet. Minulle evoluutioteoria, sen ja aistien metafyysinen tarkastelu toi helpotuksen. Eli löysin sen oman totuuteni. Tutkin yhä psykologiaa, lähinnä bibolaarisuuttani, joka heilutteli mieltäni aikaisemmin enemmän. Nyt kun olen opiskellut sitä itsetuntemuksen kautta, olen saanut omaa elämää hyvin haltuuni.
Minulla myös työneuroosia esiintyi nuorempana, mutta nyt pystyn hallitsemaan sitä. Se luopumisen opiskelu oli kyllä varsin vaikea asia. En enää pyri tekemään kaikkea yksin tai pyri perfektionismiin kuin yhdellä arjen alueella. Kirjoitan runoja, satuja ja filosofiaa vielä jonkin verran, mutta vähemmässä määrin.
Minulla 2 lapsistani vähintään perinyt taipumusta taiteellisuuteen. On kyllä ollut haasteellista antaa eväitä murrosikäiselle tytölleni, joka kävi omaa itsenäistymistään läpi. Hänen taipumuksensa on kuvataiteessa, maalaa paljon. Onneksi tuo esille mieltymystään. Ollaan juteltu perinnöllisyydestä, se on auttanut häntä itsensä hyväksymisessä.
Käyn ryhmässä, jossa meitä syvällisempiä ihmisiä kokoontuu ja sieltä olen saanut paljon oppia, niin itslleni, mitä kaikkea luovuuden poikkeavuuteen voi liittyä. Mutta myös lasteni kasvatukseen olen saanut tukea ryhmästä.
Tic-oireen olen kuullut myös liittyvän tähän.
Terveisin runoilijafilosofi
esim. jos luen tai katon telkkaria tai vaikka puhun, sanon/luen lauseen, sitten alan pääni sisällä toistamaan yhtä tai kahta sanaa tai jopa lausetta. se on pakko toistaa niin monta kertaa että, tunnen sen toistamisen riittävän. todella ärsyttävää.
On se kyllä joskus ärsyttävää. Monesti joutuu lukemisen aloittamaan uudestaan, kun huomaa ajattelevansa ihan muuta. Teorioiden rakentelu vaan kuuluu elämääni. Mutta joskus se ärsyttää kun haluaisi lukea ja ei pysty keskittymään lukemiseen. Tästä oli haittaa koulussa, mielikuvitus kulki jossain muualla kuin opettajan opetuksessa. Tämä onkin yleinen piirre oppilaille, jotka ovat taiteellisia. On toki paljon niitäkin, jotka omaksuvat myös opetuksen paremmin. Se henkinen kasvaminen kun tuli minulle varsin aikaisin, vaikka en lapsena sitä ymmärtänyt. Nyt kun kaikki takana, on helpompi ymmärtää omaa elämää, miksi toimin näin.
Vaikka lukeminen onkin joskus vaikeaa mielikuvituksen tehdessä oivalluksia, on myös se ollut suureksi avuksi. Omaan kyvyn tehdä 3 asiaa yhtäaikaa. Tehdä arkista työtä, ajatella filosofisesti, mutta myös matemaattinen arjen suraaminen mahtuu hetken piiriin. Töissä olen monta runoa kirjoittanut, kun säkeistöjä syntyy siinä sivussa. Se on taas antanut omille tunteille tilaa tulla esille, kehittyä lyyrisemmaksi. Arvaappa onko ollut hankala olla miehenä miesten työympäristössä, tulla runoilijaksi kaapista ulos. Se taas on antanut minuudelle mahdollisuuden kehittyä, kun on tullut kritiikkiä harrastamisestani. Mutta minkäs sitä itselleen voi muuta kuin opiskella sitä, ajatelkoot muut mitä tahansa, se on kuitenkin heidän päänsärkynsä. Itse nautin suuresti omasta sisällöstäni, saan elää itseäni sisältä päin ja se antaa myös työmotivaatiota kun en ole pelkästään koneen osa..
itse olen ollut muutaman päivän todella syvissä ajatuksissa ja tämän viestiketjun lukeminen rauhoitti vähän mieltäni,en ole yksin.(kiitos kun kirjoitatte tänne siis!!)toisaalta onko tämä meidän yhteinen laaja tajunta loppujen lopuksi yksi suuri tajunta.eli olemmeko loppujen lopuksi yksin yhtä,hui...no onhan meillä kuitenkin kaikilla eri persoonallisudet ainakin ne hallitsevat eli juuri mitkä erottavat meidät toisistamme,luojan kiitos..itsellänikin alkoi jo lapsena pohdinta miten voin tajuta olevani minä,se oli todella ahdistavaa varsinkin kun olin yksinäinen ja ainut lapsi eikä kukaan tuntunut ymmärtävän mitä tarkoitin tällä.välillä mietin jospa kuvittenkin kaiken mitä koen ja näen, siis muut ihmisetkin..."unodin" tietoisen minuuden ym ajattelemisen moniksi vuosiksi ja elämä tavallaan oli paljon helpompaa niin. kunnes nyt "erhdyin" lukemaan filosofiaa esim.minuudesta ja muistiin palautui kaikki lapsuuden ajatukset.mielenkiintoista mutta samalla todella ahdistavaa.olen myös miettinyt kuka minuudessa määrää ajatukseni tai mistä ne tulevat ja "miksi" esim.juuri nyt kirjoitan tänne.välillä mietin minuutta niin paljon että pelkään meneväni jonkinlaiseen minuuden psykoosiin,tavallaan lukkoon aivoihini eikös ne ajatukset siellä ole :).välillä ajatuskia on vaikea saada ns.normaalille "elinvoimaiselle" ja "arkiselle" tasolle muiden ihmisten kanssa.ajattelu kiehtoo mutta ahdistaa samaan aikaan.ja "kuka" minussa taas nytkin sai minut ajattelemaan näitä.miksi en sivuttanut näitä vaikka oisin voinut..olen itsekkin soittanut pianoa korvakuulolta lapsesta asti ja kärsinyt silmienäpyttelystä mutta en ole tajunnut niiden aiemmin liittyvän tähän asiaan.olen myös miettinyt miten paljon ahdistaa kun oma mieheni on todella arkinen eikä tajua(ainakaan tietoisesti,heh) mitään sielusta tms.mutta rakastan häntä ja arkisissa asioissa menee hyvin mutta tunnen näiden ajatusten "päällä"ollessa itseni todella yksinäiseksi koska en saa yhteyden tunnetta tai ymmärrystä.vaikka eihän se hänen vika ole ettei vaan ole niin "henkinen" ihminen.luulen myös että kaikki voisivat kokea minuuden jos vain syventyisivät ajattelemaan mutta miksi heidän aivonsa(??)sitten ei käske heitä ajattelemaan tai tajuamaan sitä ahaa elämystä..ehkä niin on sitten tarkoitettukin..välillä tuntuu onko tämä koko filosofinen ajattelukin ihan turhaa ajan haaskausta.ja liiasta ajattelusta levii nuppi.missä menee raja...tulipas tekstii mutta helpotti.kiitos!