Monia kesiä on jo takana, mutta kaksi viimeisintä ovat olleet vaikeita. Hieman nuorempana en kokenut sellaista ahdistusta. Ehkä se ahdistuneisuus kuuluu sairauteeni. Se on kyllä infernaalinen tuska. Jos, olisin terve, en kai kokisi sellaista ahdistusta :'(. Ja jos olisin terve, olisinhan kyennyt tavoittamaan elämääni rakkautta, kuten niin monet pystyvät.
Toivottavasti kesällä olen töissä, etten ehdi murehtia 24/7. Ehkä työt olisivat pelastus.
Miten te muut yksinäiset onnistutte ahdistumatta elämään kesänkin läpi? Minä kun tykkään olla kesällä paljon pihalla ja nauttia lyhyestä suvesta. Nauttia lämmöstä ja hiljentyvistä kesäilloista. Katsella tyyntyvää lahtea ja alas painuvaa aurinkoa. Mutta minä ahdistun kokiessani olevani liian erilainen. Siksi, että näen paljon ihmisiä yhdessä ja onnellisina. Näen lapsiperheitä ja tenavien iloa. Näen perheitä, joissa on rakkautta. Näen niissä kaikki haaveeni, jotka eivät kai toteutuneetkaan. Pariutumisiässä olin liian ujo ja nyt en ehkä enää kelpaa rakastettavaksi. Pelkään, että olen jo liian vanha nuorehkoille naisille.
Miten te muut yksinäiset vältätte ahdistuksen? Etenkin te, joilla se ahdistuneisuus ja masennus ovat olleet riesana?
Minä koen se niin, että yrität tavoittaa rakkautta ja hyväksyntää, mutta et sitä tavoita, vaan tipahdat ja koet itsesi aivan yksinäiseksi.
Tosin nyt näyttää paremmalta, sillä aamulla ottamani essitalopram-tabletti näyttää aika hyvin estävän ahdistusta. Joten ehkä se kesälläkin toimii. Ja sekin helpottaa, ettei ainakaan jää yöt unettomiksi mirtazapinin (30 mg) avulla. Lisäksi on kai pidettävä Opamox-varastot täynnä. Niitä otetaan, vasta jos säännöllisestä lääkityksestä huolimatta ahdistus lyö läpi.
Viime päivinä sosiaalinen pelokkuuteni on ollut vähäisempää. Saapuessani keskustaan, olen tsempannut itseäni pelkäämään ja kutsunut pelkoa. Ja ihmeellistä, mutta varautumiseni on ollut vähäisempää. Olen siis yrittänyt lopettaa pelkoa vastaan tappelemisen ja antanut itseni kokea olevani se pelokas, yksinäinen, perheetön, yksin jäänyt. Ehkä se pelokkuus lievittyy, kun sitä ei enää yritä kieltää ja lopettaa vastaan tappelemisen. Joskus vaan pitää antaa asioiden olla, eikä puuttua niihin. Pelko, pelko, tule ja muserra minut, en enää yritä estää!
Kesällä olisi mukava olla ulkona, mutta miten se yksinäisenä menee? Jotkut kai istuvat kesän tietsikan äärellä tai pelaten nintendoa. Mutta kun tahtoo muiden joukkoon, mutta ahdistus prkl!!! Annanko ahdistuksenkin tulla jos se on tullakseen? En sitä halua, koska se kehottaa minua tappamaan itseni. On vain luotettava hyviin antideressantteihin.
Toivottavasti kesällä olen töissä, etten ehdi murehtia 24/7. Ehkä työt olisivat pelastus.
Miten te muut yksinäiset onnistutte ahdistumatta elämään kesänkin läpi? Minä kun tykkään olla kesällä paljon pihalla ja nauttia lyhyestä suvesta. Nauttia lämmöstä ja hiljentyvistä kesäilloista. Katsella tyyntyvää lahtea ja alas painuvaa aurinkoa. Mutta minä ahdistun kokiessani olevani liian erilainen. Siksi, että näen paljon ihmisiä yhdessä ja onnellisina. Näen lapsiperheitä ja tenavien iloa. Näen perheitä, joissa on rakkautta. Näen niissä kaikki haaveeni, jotka eivät kai toteutuneetkaan. Pariutumisiässä olin liian ujo ja nyt en ehkä enää kelpaa rakastettavaksi. Pelkään, että olen jo liian vanha nuorehkoille naisille.
Miten te muut yksinäiset vältätte ahdistuksen? Etenkin te, joilla se ahdistuneisuus ja masennus ovat olleet riesana?
Minä koen se niin, että yrität tavoittaa rakkautta ja hyväksyntää, mutta et sitä tavoita, vaan tipahdat ja koet itsesi aivan yksinäiseksi.
Tosin nyt näyttää paremmalta, sillä aamulla ottamani essitalopram-tabletti näyttää aika hyvin estävän ahdistusta. Joten ehkä se kesälläkin toimii. Ja sekin helpottaa, ettei ainakaan jää yöt unettomiksi mirtazapinin (30 mg) avulla. Lisäksi on kai pidettävä Opamox-varastot täynnä. Niitä otetaan, vasta jos säännöllisestä lääkityksestä huolimatta ahdistus lyö läpi.
Viime päivinä sosiaalinen pelokkuuteni on ollut vähäisempää. Saapuessani keskustaan, olen tsempannut itseäni pelkäämään ja kutsunut pelkoa. Ja ihmeellistä, mutta varautumiseni on ollut vähäisempää. Olen siis yrittänyt lopettaa pelkoa vastaan tappelemisen ja antanut itseni kokea olevani se pelokas, yksinäinen, perheetön, yksin jäänyt. Ehkä se pelokkuus lievittyy, kun sitä ei enää yritä kieltää ja lopettaa vastaan tappelemisen. Joskus vaan pitää antaa asioiden olla, eikä puuttua niihin. Pelko, pelko, tule ja muserra minut, en enää yritä estää!
Kesällä olisi mukava olla ulkona, mutta miten se yksinäisenä menee? Jotkut kai istuvat kesän tietsikan äärellä tai pelaten nintendoa. Mutta kun tahtoo muiden joukkoon, mutta ahdistus prkl!!! Annanko ahdistuksenkin tulla jos se on tullakseen? En sitä halua, koska se kehottaa minua tappamaan itseni. On vain luotettava hyviin antideressantteihin.
Vastaukset 55
Vanhimmat
Muista että et ole omien pelkojesi tai negatiivisten tunteidesi vanki. Olet oman elämäsi herra ja teet elämästä "itsesi näköistä".
Ihminenhän on sosiaalinen eläin, meidät on tarkoitettu olemaan täällä yhdessä. Kirjoituksesi perusteella Sinusta löytyy paljon elämäniloa ja osaat nauttia kauneudesta.
Kirjoita kesällä vaikka romaani, lähde matkalle, tapaa rohkeasti uusia ihmisiä. Joku tuolla odottaa sinua. Joku jolla on samanlainen kaipuu ja ajatukset.
sisäinen kauneus on pintaa syvemällä ja kullankaivaja löytää sen aarteen.
Hyvää kevättä=)!
Heh, ehkä romaanin kirjoittavat vain siihen kykenevät...
Mukavaa päivää!
Ei mikään voita kevättä sehän on syntymisen aika. Ja kesä suoraan jatkoa siihen. Katsoppa vaikka kadulle sielläkin sen elmän odotuksen näkee. Rakastua voisi vaikka joka kevät ja kesä uudelleen. Tanssit suorataan pakottaa ihastumaan tai rakastumaan. Kevällä ei edes ikää tunne sen saa heittää pois. Ehkä olen vanha höppänä olenhan jo 60. Mutta se ei tunteita kahlitse. Ja olen huomannut samanmielisiä löytyvän vaikka miten paljon. Ei kaikki rakkaudet ole maailmaa järisyttäviä. Samoin , että maailmassa olisi ainoastaan yksi ainoa joka on oikea. Se on kyllä puppua. Aina sattuu kohdalle sellainen joka on lähellä sitä. Ihmiset rakastakaa toisianne
syksyihminen ja haluaisin syys-rakkauden. Silloin vain ihmiset eivät enää vietä aikaa ulkosalla..
Tee HAAVEESTASI TOTTA!
MENE ulos, MENE sinne ihmisten sekaan...ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ OTA ITSEESI sitä, kun lapsiperheitä rynnii sinua vastaan ja tenavat potkivat vaunuissaan...!
Katsot vaan, että "ahas, lapsiperhe, hyvää päivää"...ja että "kohta olen itse samassa tilanteessa kivan naisen kanssa".
Piti äkkiä lukaista, samalla aamupuuroa kiskoen... Niin, yritänkin ajatella positiivista kun näen vaikkapa lapsiperheitä. Iloisuus varmasti vetää ihmisiä luokseen.
Mainitsit tuossa, että nuoret naiset ei enää kiinnostu.
Tuokin voi olla este kumppanin löytymiselle,
jos etsii itseään nuorempaa seuraa.
Itse en edes tahtoisi lapsellisen oloista.
Asia on myös näin, että niinkuin ajattelet,
niin sinulle tapahtuu.
Optimisti onnellinen ja pessimisti pahoin mielin.
Tekisinkin haaveestani totta, mutta yksin se on vaikeaa. Tiedätkö mitä siitä on usein seurannut, kun olen mennyt ihmisten sekaan? No tietysti usein se on ahdistanut ja olen tuntenut itseni yhä yksinäisemmäksi. On paljon kuitenkin muitakin yksinäisiä. Muutamaa ikäihmistä olenkin jututtanut. Tosin he eivät vaikuta ahdistuneilta, vaan elämää nähneiltä ja seesteisiltä.
Ymmärrän sinua hirveän hyvin. Olen eronnut ja lapset eivät asu enää luonani eivätkä pidä yhteyttä. Olen saanut välimme menemään niin huonoiksi omaa katkeruuttani, että tilanne on tämä. Tai ei kai syy ole vain yksin minussa. Olen näköjään niin vastenmielinen ja masentunut äiti-ihminen, että lapset eivät halua "tartuntaa". Mitä silmä ei näe, sitä sydän ei tunne, sanotaan.
Jäin masennuksen vuoksi 1/5/08 eläkkeelle.Nyt päiväni kuluvat neljän seinän sisällä. Käyn vain hakee ruokaa joka toinen päivä. Joskus uskallan muutenkin kävellä aikaa tappaakseni ja liikkuakseni. Minulla oli ennen paljon (paljon ja paljon) ystäviä, mutta kaikki suhteet on kariutuneet. Siskoni asuu lähellä ja häneen pidän yhteyttä. Ainoa ihmissuhteeni likipitäen.
Samoin pelkään kesää ja kammoan katsella onnellisia pareja/perheitä/ihmisiä. Siispä makaan Tv:n ääressä tai istun tässä. Toisinaan luen jonkun kirjan. Kirjastossa käyn aika ajoin. That's all in my life.
sitten kelpaa?
Itselläni on oikeastaan sellainen ongelma elettyäni näin eristyksissä, etten enää edes erota minkä ikäisiä miehet ovat.
Kyllä minullakin taitaa olla vaikeuksia ihmisten iän arvioinnissa. En minä tiedä, minkä ikäistä tyttökaveria kaipaan. Jotenkin kai noin 25v. voisi olla sopiva, mutta hehän tahtovat olla jo vähintään avoliitossa. Ehkä moni voisi minuakin luulla onnellisesti varatuksi, mutta ei ole rakkaus kohdannut arkaa ja estynyttä. Ulkonäköni ei kuulemma sittenkään ole este kumppanin löytymiselle. Ehkä siitä opin pikku hiljaa eroon. Syy on käyttäytymisessäni, voihan perhana...
25v on ihan normaalia olla sinkku. Mutta miksi ylipäätään haluat 5v nuoremman naisen?
Olet kuin rikkinäinen levy. Kauhee itkuiita. Ei mikään estä sua istumasta jossain kahvilan terassilla hetken aikaa, tai käymästä noin muuten ulkoilemassa.
Olen älytön vuodattaja. Olet oikeassa, eihän minua estä mikään liikkumasta. Nykyään kun sitä uskallankin tehdä (ennen häpeä ja pelko olivat todellisina rajoitteina). Yksinhän minä lähes poikkeuksetta hengailen.
Jospa kertoisin itsestäni. Keski-ikää lähestyvä vanha piika, yksin jäänyt. Kesällä en koskaan ole ollut ahdistunut tai masentunut. Talven pimeillä olen masentunut ja lievästi ahdistunut mutta töissä aivan normaalisti. Kesällä minä ELÄN. Hesa on lähellä ja kesä-Hesa on ihana. On monta paikka jonne voi mennä yksin, eikä todellakaan pelota istua terassilla kahvilla ihan yksin. Iltakaljoista en välitä. Voi pyöräillä lähitienoilla vaikka pitkään iltaan (jos on kaunis sää). Lisäksi juna vie, bussi tuo. Kesällä voi käydä niillä vähillä ystävillä ja sukulaisilla kylässä joihin on vielä yhteys. Ja ulkomaanmatkoillakin käyn yksin. Ei tarvitse tapella että minne mennään ja mitä tehdään.
Ehkä se on siitä itsetunnosta kiinni. En minä ihmisenä ole vajavainen vaikka yksin olenkin. Ja lapsia en ole koskaan kaivannut.
Kuulemma yksin jäämisen tuskakin helpottuu iän karttuessa. Minä taas tunnen olevani vajavainen yksin jääneenä. Ehkä taustalla on joku häiriö kehitystehtävissä. Mutta uskon, että nykyaikaisilla psyykenlääkkeillä ahdistus ja yksinäisyys saadaan pidettyä taka-alalla.
Joku on sanonut minulle, että eikö jo pitäisi jättää masennuslääkkeet. He ovat olleetkin elämässään onnistuneita, rakkaudessa rypeviä, eli eivät he kai voi tietää, mitä yksin jäänyt ja ahdistuneisuushäiriöinen tuntee.
Antidepressantti auttaa hyvin, kun ahdistus ei juurikaan syö miestä. Mutta se tietysti aiheuttaa myös joitakin haittoja. Kyllähän se tunteita latistaa. Siksi kai kärsin nykyään vähemmän torikammosta ja muutenkin yleistynyt ahdistus on vähäisempää. Harmillista vaan, että se vasteen hakeminen on sellaista säätämistä. Lisäksi ne taitavat aiheuttaa kummaa iloisuutta. Viime päivinäkin on ollut kumman autuas ja iloinen olo, vaikka todellisuudessa elämäni on päin peetä ja olenhan tosi onneton.
Olen miettinyt masennuslääkkeitä. Ne kai estävät serotoniinin takaisin ottoa, eli ehkä ne saavat mielihyväntunteen pysymään ylempänä. Mutta mihin jää se masennus ja ahdistus? Ehkä lääkkeiden tarkoitus on saada meidät tuntemaan enemmän positiivisia tunteita. Antidepressantin avulla en liikaa murehdi vaikeuksia, vaan ne ikään kuin pakkosyöttävät tunnetta: "Mukava päivä tänään, ei aihetta ahdistukseen". Välillä mietin, näkeekö kukaan minun olevan lääkitty. Toisaalta enhän minäkään voi tietää, kuka on mielialalääkitty. Hankalimpia sivuoireita lienevät omiin ajatuksiin vaipuminen ihmisten seassa. Siinä voi montakin tuttavaa ohittaa huomaamatta kun kävelee menemään.
Sekä venlafaksiinin että nykyisen essitalopraaminen käytön myötä olen löytänyt sen hukuksissa olleen tunnetilan. Se oli se, mikä muistuttaa minua lapsuuden ajoista. Silloin jotenkin huolet eivät olleet tällaisessa mittakaavassa, eikä siis tullut ahdistusta. Tänäänkin iltalenkillä oli kuin olisin palannut takaisin lapsuuden kesään. Ehkä siinä lukion aikana aloin katsella elämää sen sumun läpi. Ja etenkin 25 ikävuoden jälkeen aloin kokea ahdistuneisuutta.
Kun sattuu olemaan niin herkäksi viritetty tunteiden suhteen, on alttius ahdistua suuri. Onneksi löysin lopulta ne psyykenlääkkeet, jotka kaiketi leikkaavat turhan herkkyyden.
Nyt on suljettava kone, kun alkoi jo mirtazapiini-lasku.
ihminen tarvitsee "rakkautta". Koko sana on aivan yököttävä. Kirjailijoiden ja markkinamiesten keksimä. Ihminen korkeintaan tuntee seksuaalista vetoa toista kohtaan. Siinä kaikki. Koko rakkautta ei ole olemassa. Ja sitten kun seksuaalinen veto katoaa, ollaan eroamassa. Tämä usein katoaa lasten myötä. Lapset toisaalta ovat vahvin "syy" vanhempien mahdolliseen yhdessäoloon. Eli toisin sanoen riitoja,tappeluja,viinaa, joita ei huomaa "noista onnellisista pariskunnista".
Ja mihin ihmeeseen ihminen tarvitsisi sitten pelkkää parisuhdetta? Seksi nyt voi olla mukavaakin,mutta ei kyllä mikään maata järisyttävä yhdessäolon syy.
Minä ainakaan en halua edes siirtää huonoja geenejäni eteenpäin. Vihaan vanhempiani, koska he minut "hankkivat", miksi kukaan ihminen oikein haluaa tuottaa moista tuskaa toiselle, että toivat minut tähän paskaan maailmaan? Itse en moiseen sadistiseen tekoon todellakaan pystyisi. Vielä kun ottaa huomioon sen, mitä pelkkä ilmastonmuutos jo 20 seuraavan vuoden aikana aiheuttaa, niin en todellakaan voisi tehdä moista sadistista tekoa.
Eli summasummarum, suosittelen täydellistä katkeroitumista. Se kuule helpottaa. Kaikilla ei ollut samanlaisia kortteja kun elämän peli alkoi. Sitten käytännön vinkkinä, aloita vain jonkin typerän addiktoivan tietokonepelin pelaaminen (esim wow), niin ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä ja sitten tietenkin voi lukea ja harrastaa jotain liikuntaa. Esim pallopelit ovat aivan loistavia.
Jos sinulla on yhtään mitään taiteellista lahjakkuutta (maalaus,musiikki,kirjoittaminen,kuvanveisto..) suosittelen myös mahdollisesti sen harjoittamista. Jääpähän mahdollisille myöhemmille sukupolville jotain ihmeteltävää. Taide on paljon parempi muistomerkki, kuin kakarat. Tämäkin tietenkin vain siinä tapauksessa, että sivilisaatio säilyy edes jotenkin nykyisessä mallissaan. Eikö elämä olekin ihanaa?
Minä en kanssa oikein ymmärrä mikä seksissä ihmisiä kiinnostaa. Se on yksi pienimmistä ongelmista maapallolla. Itseäni se ei kiinnosta. Miksi haluat saada parisuhteen ja perheen? Mihin sellaista muka tarvitaan? Haluatko todella lisäkansoittaa maapalloa ja antaa lapsillesi samanlaisen tuskan kuin mitä sinulla on? Lisääntyminen on äärimmäisen itsekästä. Halutaan kakaroita, kun "ne on niin ihania." Eikä ajatella että nekin jonain päivänä kituvat.
tulevaisuuteen, että sitä ei voi tietää millaiseksi maailma muuttuu. Ihminen on kuitenkin elämän edustaja siinä missä muutkin ötökät, ja olisi ihan ok levittäytyä avaruuteen. Vaikka yksinkertaistan..
Itse käytin, ja taidan käyttää vielä joskus nykyäänkin mutta en kovin säännöllisesti. Niistä tuntuu saavan myös lyhyeksi aikaa serotoniini-tason ylöspäin jo muutaman tunnin päästä vaikka aina sanotaan että 2vk.. Pahimmat ahdistukset tulee ehkä siinä 2-5 päivän kohdalla jos jatkaa lääkkeitä. Ootko koeillu olla ilman lääkkeitä millon viimeks? Meinaan vaan sitä että nimenomaan ne lääkkeet tekee joskus sairaaksi... Ainakin eri tavalla päästäsairaaksi kuin on ilman lääkkeitä :O
En nyt pysty tavoittamaan sinua koska olemme eri elämäntilanteissa, mutta kaipa minä voin sanoa muutaman sanan miten omaa kesääni vietän.
Lueskelen, kävelen, olen mökillä, tapaan kavereitani, hengaan kaupungilla, ehkä mahdollisesti työskentelen.
Kyllä kai se kesä menee omalla painollaan. Pelko ei ole hyvä isäntä eikä renki.
Kyllähän tämä yksinäisyys usein niin ottaa pattiin! Nyt jo työhaastattelussakin kysyttiin, "Joko se emäntä on löytynyt?". Kyllähän se kai kertoo sekin paljon. No, onhan monilla uran takia sinkkuusaika. Mutta kyllähän mielestäni rakkauden/kumppanin tavoittamattomuus taitaa kertoa vaikeuksista.
Mietin paljon vähemmän heikkouksiani kun minulla on riittävästi tekemistä, fyysistäkin työtä. Kesäksikin olisi erittäin tärkeää löytää jonkinmoinen työmaa. Ja tulevaisuudessa minun on kai täytettävä tyhjyys armottomalla työnteolla. Sitä kai harjoittavat hyvinkin monet maassamme. Ehkä monet pakenevat kovaan työntekoon, jolloin "ei ole aikaa" miettiä ongelmia.
Kun näyttää siltä, etten osaa löytää itselleni seurustelukumppania, rinnalla kulkijaa. Ehkä minä tosiaan joudun pakenemaan yksinäisyyttä ja perheettömyyttä hurjaan työmäärään.
Hyvää yötä ja miellyttäviä unia!
paeta työhön kuin pulloon. Tosin pulloon pakenijat ovat usein pariutuneita, kummallista.
Mihin ihminen muka tarvitsee kumppania? Ei mihinkään!
Sinä et ehkä tarvitse kumppania, mutta jotkut toiset tarvitsevat.
Yleensä ne eivät tarvitse, jotka saisivat kumppanin halutessaan tai joilla on jo kumppani...
Mietin ahdistuksen syitä ja miten siitä pääsisi vapaaksi. Onko ahdistus vain häiriö aivojen välittäjäaineiden toiminnassa?
Meillä kaikilla lienee omat syyt, jotka aiheuttavat sellaista älyttömää epätoivon tilaa, jota kutsun ahdistukseksi. Pystyn aika tarkasti kertomaan ne syyt, jotka saavat minut tuntemaan oloni hyvin ahdistuneeksi. Ne liittyvät siihen, että koen olevani epäonnistunut ja kelvoton ihminen. Sellainen, joka ei tavoita elämäänsä rakkautta ja hyväksyntää. Etten kykene löytämään naista, joka pitäisi minusta ja voisimme alkaa seurustella ja haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta.
Toki ahdistuksen taustalla on myös vaikeudet saada itselleen työpaikka ja kokea olevansa osa yhteiskuntaa. En halua olla työtön loppuelämääni, joka ei löydä työtä ja joutuu jopa turvautumaan toimeentulotukeen. Enkä tietenkään toivoisi joutuvani työkyvyttömyyseläkkeelle vielä näin nuorena. Unelma siis olisi löytää joku duuni, josta saisin hieman rahaa ja saisin siitä tekemistä päiviksi. Työpaikan kautta saisin myös uusia tuttavia ja voisin kokea kuuluvani johonkin, eli siis työyhteisöön.
Ehkä kaikki ongelmani johtuvat vääristyneestä minäkuvasta. En näe itseäni oikeassa valossa, vaan hyvin rakkaudettomana ja itseään häpeävänä surkimuksena.
Kuitenkin ahdistuneisuus on jo koettua tuskaa. Minä olen tosi avuton sen suhteen, että välttyisin siltä jatkossa. Onko ahdistus sittenkin merkki sairaudesta, koska sitä ei käsittääkseni kaikki koe? Kun olen löytänyt hyvät lääkkeet sen estämiseksi, on elämäni paljon helpompaa ja lähempänä ehkä normaalin ihmisen elämää. Säännöllinen antidepressantti (essitalopraami) estää melko hyvin ahdistuksen tuntemista. Jos siitä huolimatta se tunkee päätään esiin, on turvauduttava vielä harvoin rauhoittaviin.
Mietin tänään, että onko ahdistuksen taustalla sittenkään mitään syytä, joka johtuisi tyytymättömyydestä elämään. Eli että onko ahdistuksen tunteminen seurausta jostakin epäkohdasta, vaikkapa nyt siitä yksin jäämisestä tai syrjäytymisen pelosta? Vai onko todellinen syy sittenkin vain biologinen, joka voisi olla periytyvä riski sairastua masennukseen/ahdistuneisuuteen/tuskaisuuteen?
Ehkä kaikille tunne olla rakastettu ei merkitse niin paljoa. Mutta minulle sen puuttuminen on suuri vaje elämässäni. Ehkä siksi koen olevani näinkin huono ihminen.
Jos kyvyttömyys tavoittaa rakkautta saa minut ahdistumaan, jolloin joudun turvautumaan lääkehoitoon. Sehän tarkoittaa siis sitä, että minun on latistettava tavallisia tunteita. Kun en niin voimakkaasti enää koe huonoutta yksin jäämisen takia, vähentyy myös ahdistuksen tunteminen. Mutta eihän ole järkevää tehdä lääkeillä itsestään vähemmän tuntevaa.
Nostan hattua heille, jotka osaavat tavoittaa elämäänsä kumppanin ja pystyvät jakamaan ajatuksia, suunnitelmia ja haaveita. Uskoakseni tällaiset tasapainoiset ihmiset kokevat vähemmän ahdistusta ja tarvitsevat harvemmin antidepressantteja tai rauhoittavia.
Mietin päivittäin yksin olemistani. Mietin usein, onko naamani jotenkin epämiellyttävän näköinen, joka olisi suurin este tulla rakastetuksi. Mutta ei se naama ole todellisuudessa este, vaan hidaste. Naama on kohtalaisen asiallinen, joten kyllä ne syyt ovat enimmäkseen siellä pään sisällä. Häpeä, pelko ja epävarmuus ovat epätyydyttävän elämän aiheuttajia.
-Yleinen vuodattaja
Puhut aika paljon lääkkeistä. Kuinka paljon käytät mielialalääkkeitä? Oletko koskaan antanut vaan sen pahan olon tulla, itkenyt kunnolla yksinäisyyttäsi ja pettymystäsi? Eihän se toki kaikille auta mutta joskus se tavallaan puhdistaa ajatukset ja sitten on parempi olla. Ja lääkkeitä voisi vähentää. Eivätkä kaikki kuitenkaan löydä sitä sielunkumppaniaan, silti elämä jatkuu. Ja mieskin saa itkeä.
Olen käyttänyt lääkitystä pari vuotta. Ensin huonolla menestyksellä citalopramia. Olin tappaa itseni ahdistuksen vuoksi ja sain venlafaksiinia. Se alkoi auttaa ja synkistely loppui lähes kokonaan. Samoihin aikoihin sain iltalääkkeeksi väsyttävän mirtazapinin.
Keväästä saakka olen ottanut aamulla 10 mg escitalopramia ja iltaisin 30 mg mirtazapiinia. Ja harvemmin enää on tarvinnut turvautua Opamox-rauhoittaviin.
Etenkin venlafaksiinin käytön aikana sain itketyksi hyvinkin paljon. Ehkä silloin vuodatin kaikki ne kyyneleet, jotka olin kätkenyt sisälleni vuosien aikana. Enhän muistaakseni ollut lapsuuden jälkeen itkenyt ennen kun aloitin venlafaksiinin käytön. Nykyisen lääkityksen aikana ei ole itkettänyt kovin monesti, mutta kuitenkin on.
En ehkä halua luopua tunteita latistavista antidepressanteista. Se suru ja epäonnistuminen saa minut ahdistumaan ja siitä seuraa vain suunnitelmia mennä junan alle.
Turhaa sitä on kokea syyllisyyttä lääkkeiden käytöstä. Se on fakta, että monet pärjäävät ilman, mutta esim. minulle ne ovat tarpeen.
Kärsin aivan liian pitkään yksinäisyyden ja häpeän taakasta. Lopulta se johti siis lähes tuhoon. Toki ne aiheuttavat myös jonkinlaista poissaolevuuden tunnettakin. Joskus siitä on haittaa, mutta yleensä se on vain eduksi.
Alan olla sujut lääkkeiden kanssa. Olenhan ollut aina hyvin herkkä, ja ehkä juuri siksi minulla onkin taipumusta masentua ja ahdistua. Hyvin pienellä vaivalla se herkkyys saadaan poistetuksi ja minä pystyn paremmin selviämään yksin tässä elämässä. Minulla on aina ollut hyvin voimakas taipumus miettiä ja analysoida asioita. Ehkä toimivien mielialalääkkeiden ansioista se liika herkkyys on jäänyt pois.
Hieman olen harmitellutkin, miksen tajunnut alkaa käyttää lääkitystä jo lukioiässä, josta saakka olen etenkin oireillut. Turha häpeä ja herkkyys olisi jäänyt pois ja ehkä minä olisin onnistunut muodostamaan hienon uran ja menestynyt kaikin puolin.
Tänä päivänä olen kuitenkin hyvin huonosti menestynyt ja edelleen häpeävä. En minä enää sen suuremmista 'menestymisistä' haaveile. Kunhan oppisin hyväksymään itseni ja pystyisin toimimaan niiden saamieni kykyjen puitteissa. Edelleenkin olen liian herkkä, koska mietin liikaa olemustani. Ja sen takia en kykene tavoittamaan seurustelukumppania. Vain väärät naiset näyttävät uskaltavan lähestyä minua. Mutta ehkä olen oppinut kunnioittamaan enemmän itseäni, enkä anna sellaisten enää käyttää minua.
Aika moni on sanonut minulle, että minun pitäisi löytää nainen. Sitten ongelmat postuisivat. Ehkä niin? Samainen henkilö kysyi, auttavatko lääkkeet? Sellaisten lapsesta saakka seurustelleiden on mahdotonta yrittää ymmärtää tällaisten häpeäpersoonien tilannetta. En minä heille mitenkään kaunistele tilannettani. Miten menee? -kysymykseen saatan antaa ihan rehellisen vastauksen: "Jatkuvaa v....tusta on ollut. Ja tällaista lääkkeillä säätämistähän tämä on".
Onneksi monet löytävät sielunkumppanin. Eihän tämä yhteiskunta toimisi, jos kaikki olisivat henkisesti näin rikkinäisiä ja yksinäisyydessään ahdistuneita.
Päivä alkaa olla finaalissa. Mirtazapiini jo saa minut kovin väsyneeksi. Se vetää pupillit pieniksi ja nukahtaminen käy helposti.
Minäkin pidin mielialalääkkeitä hieman nuorempana hyvin kielteisinä. Muistan kuinka mietin kerran erästä tuttavaani ja sitä, että mahtaakohan hän olla lääkitty. Ja nyt minä itse olen sellainen! Olisi tietysti parasta, jos saisin näistä luopua. Mutta se ei ole ainakaan nyt ajankohtaista. Enhän pystyisi ahdistuneena rakentamaan elämääni. Onneksi monet ovat henkisesti eheitä ja kykenevät rakastamaan.
En tiedä minkä ikäinen olet mutta muutama kysymys:
ensinnäkin, olenko käsittänyt oikein että olet joku vuosi sitten päässyt ylioppilaaksi ja opiskelet edelleen? Korkeakoulutasoa vai jotakin muuta? Miten olet saanut aikaisempina kesinä töitä? Entä oletko suorittanut intin vai saanut lykkäystä vai vapautuksen kokonaan? Minkälainen suhde sinulla on vanhempiisi ja mahdollisiin sisaruksiisi? Häpeätkö itseäsi heille? Kehen vertaat itseäsi ja omaa epäonistumistasi? Ja epäonnistumista missä?
Sait minut tuntemaan voimakasta häpeää... Olen jo sellaisessa iässä, että oletettaisiin jo sijoittuneen työelämään. Intin suoritin ihan ajallaan, mutta sopivan ammatin ja työpaikan saamisessa olen epäonnistunut. Joinakin kesinä on löytynyt töitä, suhteilla tai harjoittelun kautta.
Taidat kysellä hieman vihjaten, että häpeänkö sukulaisilleni? Ei, en häpeä heille. Vertaan itseäni yleensäkin nuoriin aikuisiin. Ja ehkä vertaan onnistujiin. Siis heihin, jotka minusta vaikuttavat onnellisilta ja menestyneiltä. Yleensä heillä on puoliso.
Koen olevani hyvin epäonnistunut tähän astisessa elämässäni. Olen ikäisekseni epäonnistunut työurassa. En ole ollut mallikelpoinen veronmaksaja, joka olisi maksanut veroja korkean tuloveroprosentin mukaan. Hävettää sanoa, mutta suurin osa maksamistani veroista on otettu saamistani etuuksista. Tarkoitan, että olen ollut huonosti tuottava yksilö tälle yhteiskunnalle. Toivottavasti voin vielä muuttaa tilanteen ja pääsen jatkuviin ansiotuloihin. Kuitenkin minua pelottaa tulevaisuuskin. Saanko itselleni mitään työtä koskaan?
Minulla on hieno Curriculum Vitae, mutta ei sillä pahemmin markkinoida itseään. Suoraan sanottuna minulla on lähes olematon työhistoria ja se minua hävettää. Mitä vastaan työhaastattelussa niistä vuosista? Sanonko totuuden, että olen ollut opiskelijana, työttömänä, sairaana? Vai heitänkö olleeni Tiibetin vuorilla vaeltamassa?
Tällä iällä ja "ansioluettelollani" en siis saa töitä. Siksi minun onkin myytävä itseni haastattelussa paikan päällä. Ja sen minä näytän osaavan :). Olemukseni huokuu rehellisyyttä ja avoimuutta.
Mutta häpeä jota olen aina kokenut, on siis minussa itsessäni. Siihen ei vaikuta mitä olen tehnyt. Olen vaan lapsesta saakka kokenut voimakasta häpeää. Sen muodostumiseen ovat kai vaikuttaneet sekä ulkonäkö, että myös kasvuympäristö.
Työuran etsiminen vielä tässä iässä ja perheettömyys aiheuttavat minulle nykyään häpeää. Ehkä tämä vaimottomuus tuntuu jonkinlaisena häpeänä myös sukulaisten edessä. Mutta ehkä yksinäisyys saa minut häpeämään yleisellä tasolla. Koen että naiseton mies tässä iässä herättää kummastelua ja ihmetystä. Ehkä häpeän sinkkuuttani melkein kaikkien edessä. Itse kun kovasti kaipaisin omaa perhettä, ainakin sen vaimon aluksi :). Tietysti olen oikein pettynyt itseeni, kun en ole osannut tavoittaa elämääni naista.
Tuo utelu oli minustakin aika epäkohteliasta, mutta hyvin osasit vastata. Uskon että olet avoin ja rehellinen persoona, koska verbaalinen lahjakkuus huokuu sinusta, olet sukkela ja pärjäät elämässä sosiaalisissa taidoissa keskivertoa paremmin koska olet keskivertoa älykkäämpi yksilö. Sinun, kuten meidän kaikkien, pitää vain osata sukeltaa syvälle elämän syövereihin, koska olemme 80% ajastamme yksin.
Luulen että tuo häpeä ja nuo pelot johtuvat vain siitä että sinulla ei ole tarpeeksi mielekästä tekemistä.
Jälleen kerran olen hyvin otettu, kun sanot minua lahjakkaaksi :). Kiitos! Masennuksen myötä olen miltei unohtanut kaikki taitoni, mutta eiväthän ne taida minnekään kadota, niitä ei vaan usko olevan.
Minun on kuitenkin edelleen vaikea uskoa omiin sosiaalisiin taitoihini. Koska en pidä itseäni kovinkaan kaksisena. Ehkä minua voidaan pitää hyvänä ja rehellisenä tyyppinä, mutta ehkä aika estynyt omasta mielestäni olen.
Olet oikeassa, että minulla on ollut aivan liian vähän mielekästä tekemistä ja siksi olen kai alkanut tutkia itseäni ja löytänyt paljon vikoja, pelkoa ja häpeää.
Illalla juuri ennen nukahtamista voisi tehdä hyvää, kun oikein kehuisimme itseämme. Emme pohtisi niitä ongelmia tai puutteitamme. Kehuisimme itseämme ja miettisimme niitä hyviä hetkiä. Vaikka niitä tilanteita, kun meille on sanottu mukavasti. Minä voisin vaikkapa palauttaa mieleeni ne, kun minua on sanottu avoimeksi tai "osaat kohdata toisen", "sun kanssa on helppo keskustella".
Uskoakseni meillä kaikilla on omat hyvät puolemme. Olen melkein unohtanut ne. Ajattelin iltaisin mietiskellä ennen nukahtamista itseäni positiivisessa valossa. Yksinäisyyden murehtiminen ei tee varmaankaan hyvää. Ehkä yritän välttää sen miettimistä. Toisaalta ei sitä voi kieltääkään. Yksinäisiä on aika monta ja sitten on paljon myös heitä, jotka ovat tavoittaneet seurustelukumppanin.
Meidän pitää vain heittäytyä ajattomaan tilaan, olla vapaa kaikista maailman murheista edes hetken verran joka päivä. Yhteiskunta kuormittaa ihmistä kaikilla paineilla ja toivoisin että sinä et masentuisi koska olet ns "myöhässä". Kukaties tapaat nelikymppisenä jonkun ihanan naisen joka työskentelee kukkakaupassa( minun ihannenaiseni).
Minäkin usein kävelen ulkona pitkiä kävelylenkkejä, parhaiten se toimii pössiksessä ja hypomaniassa :)
Toivoisin jo kohtaavani aiemminkin elämäni naisen, mutta se jää nähtäväksi. Minustakin puutarhurinaiset (tai alan osaajat) ovat jotenkin puoleensavetäviä. Tässä ihan keväällä eräs herra sanoikin minulle, että sun pitää ottaa itselle puutarhaa harrastava vaimo. Enpähän kyllä panisi vastaankaan, jos sellainen tulisi elämääni ;).
Hyvä kun harrastat liikuntaa ja ulkoilua. Aiheuttaako pössis sinulle lievän nosteen? Millaista tilaa kutsut pössikseksi? Minulla ne tilat vaihtelevat. Välillä koen, että on hieman sekavuuttakin ilmassa. Ei nyt mitään humalaan verrattavissa olevaa, mutta kummallista poissaolevuuden tunnetta. Pelkään, että osa ihmisistä voi huomata sen minusta... Välillä on sellainen hyvin rauhallinen, ehkäpä väsynytkin olo. Joskus minun on sanottu näyttäneen väsyneeltä.
Joskus minäkin koen lievää hypomaniaa. Silloin olen hyvin ahkera tekemään töitä, eikä minua oikein masenna. Otan escitalopramin aamulla noin klo 7 ja tunnen lievän hypomanian nousevan puolenpäivän tuntumassa. Lisäksi minusta tuntuu, että 5-7 mukillista kahvia päivässä lisää vireystasoa.
Kuitenkin hypomaniasta on enemmän hyötyä. Sen ansioista koen vähemmän pelkoa ja häpeää. Joskus iltalenkkikin saattaa venähtää 2-3 tunnin mittaiseksi.
"Hyvä kun harrastat liikuntaa ja ulkoilua. Aiheuttaako pössis sinulle lievän nosteen? Millaista tilaa kutsut pössikseksi?"
Öisin syömäni Seronil on voimissaan, silloin en tunne ahdistusta, vaan kaikki on kutsuvaa ja värikästä. Sitten joskus kun herään aikaisin aamulla ja kävelen päivällä niin voi tulla semmoinen hypomania vaihe jossa ajatukset lentävät, vaikka usein se on voimakkaimmillaan iltaa kohden.
Oikeastaan hyvä seura tai jokin iloinen ajatus saa sen hyvän vaiheen päälle, nyt huomenna minulla on käynti terapiassa ja se on kuin tapaisi hyvää ystävää.
"Lisäksi minusta tuntuu, että 5-7 mukillista kahvia päivässä lisää vireystasoa.
Kuitenkin hypomaniasta on enemmän hyötyä. Sen ansioista koen vähemmän pelkoa ja häpeää. Joskus iltalenkkikin saattaa venähtää 2-3 tunnin mittaiseksi."
Itsekin juon kahvia jotain tota luokkaa päivässä ja kyllä se terästää ajatusta. Minä uskon että koska häpeä ja ahdistuneisuus on niin yleistä ja koska on vertaisia, niin koitan etten ajattelisi sitä huonona, koska täydellisyyttä ei ole. Koulu täyttää tämän viikkoni ehkä sitä voisi yrittää vähän vierottautua tästä nettimaailmasta xD
Kaikkein kamalinta on juuri "säpsähtää" mielikuvitusmaailmastaan kylmään arkeen. Oletko muuten käynyt apteekissa pitkään aikaan? Itse kävin viime torstaina täydentämässä "varastoani" puolen vuoden lääkeannoksella. Toiset polttavat hamppua, meillä mt-kuntoutujilla on oma "secret stashimme" :)
Kävin apteekissa viikko sitten hakemassa escitalopramia. Minulle ei kai anneta mirtazapiinia varastoon. Vain kuukauden satsi kerrallaan. Ehkä ne väärinkäytettynä voisivat aiheuttaa uneliaisuutta. Joskus etenkin eräs apteekin farmaseutti näyttää aika myrtsiltä kun haen psyykenlääkkeitä. Olen ajatellut, josko hän on diagnosoinut minut ja pitää lääkitystä turhana..?
Koeta panostaa kouluun ja vähentää netissä surffailua. Tsemppiä viikkoon!
Vetäistyäni lähes levyllisen pähkinäsuklaata ja iltakahvit, en malttanutkaan jäädä vielä asuntoon. Kello oli jo 20:30, kun lähdin jo toistamiseen iltalenkille. Reilu tunti siellä vierähtikin.
Kyllä oli mukava kävellä ja havainnoida saapunutta kesää. Ilmassa on jo ihan selvää kesäntuoksua. Rastaat jo kävivät variksen kimppuun, eli munat alkanevat olla pesässä (tulipa rivo lause...). Ja se silkkiuikkuparikin siinä näytti uiskentelevan rannan tuntumassa.
Sää oli mainio: sopivan lämpöisä ja laskeva aurinko hieman pilkahteli pilvien lomasta.
Loppumatkasta kello oli jo yli puoli kymmenen, mutta silti lenkkeilijöitä oli useitakin. Toissakesänä myöhään illalla olin lenkillä ulkomaalaisen koulukaverin kanssa. Silloinkin sää oli mitä mainioin, mutta ei siellä näkynyt oikein ketään. Kaverini oikein kysyi, että missä kaikki ihmiset ovat? Tulimme siihen tulokseen, että kotona varmaan. Ehkä monet ovat jo menneet nukkumaan aikaisen herätyksen vuoksi. Ehkä moni katsoo televisiosta kymppiuutisten loppukevennystä tai katsovat televisiosta sääennustetta. Tietysti moni tälläkin hetkellä on raksustelemassa seurustelukumppanin kanssa.
Täytyypä ottaa tavaksi tällainen myöhäisillan lenkki, mikäli on kauniita ja sateettomia iltoja tässä kesän mittaan. Ehkä se jotenkin rauhoittaa mieltä kun saa taapertaa kuunnellen hiljentyvää kaupunkia ja lintujen iltalaulantaa.
Todennäköisesti tämäniltainen hyvä pössis johtuu kuitenkin lähinnä vain antidepressanteista. Ne kun keinotekoisesti saavat käyttäjänsä tuntemaan olon autuaaksi. Kemiallisessa nostetilassa yksinäisyyskään ei yleensä aiheuta ahdistukseen asti menevää pettymystä.
Nyt on taas sellainen olo, että minusta voi sittenkin vielä olla johonkin. Mutta samalla pelkään jo niitä päiviä, jolloin kaikki on harmaata ja häpeä on voimakasta. Niinä päivinä laahustan ja tunnen ihmisten katseet pilkkaavina ja halventavina. Silloin olen hyvin arka ja hiljainen. Niinä päivinä en tunne kuuluvani minnekään.
Mikähän se siinäkin on, että on niin vaikeaa hyväksyä tämä oma fyysinen olemus? Kun eihän minua kovinkaan moni ole pian 30 vuotisen taipaleeni aikana sanonut erityisen rumaksi. Olenhan huomattavan lyhyt, mutta silti aika urheilullisen näköinen. Ehkä naaman hyväksyminen on ollut vaikeinta. Olen alkanut pitää itseäni viallisena/rumana, koska en ole tavoittanut elämääni rakkautta ja hyväksyntää.
Tunnette varmasti jokainen useita ihmisiä, jotka ovat saaneet kokea rakkautta. Ainakin minä tunnen paljon tyyppejä, jotka ovat seurustelleet monien kanssa tai saman kanssa pitkään. Joskus mietin heitä. Mietin heitä rakkaudettomina. Millaiseksi elämä olisi heidät muovannut, jos he olisivat tahtomattaan olleet yksinäisiä? Luulen, että moni olisi alkanut oireilla psyykkisesti, kuten Yv:kin.
Katsoin eilen yöllä (tänään olin vapaalla) kotimaisen elokuvan 'Kuningas, jolla ei ollut sydäntä' (1982). Siinä osattiin hyvin kuvata sitä, millaiseksi ihminen muuttuu, jos hän ei enää tunne sydämellään. Sydän poistettiin, ettei hän kokisi enää surua. Mutta samalla lähti myös kyky kokea iloa. Sydämettömästä tulee suorittaja, kova, tunteeton.
En minä tahtoisi tulla sellaiseksi, mutta ahdistusta estävät antidepressantit taitavat hieman latistaa tunteita.
Entä jos masennus ja ahdistus johtuvatkin siitä, että ihminen ei koe olevansa rakastettu? Ehkä monet ajautuvat kokeilemaan huumeitakin siksi, että eivät koe olevansa hyväksyttyjä ja rakastettuja? Ajaudutaan kokeilemaan aineita, jotka ehkä sillä hetkellä tuovat autuaan olon, kuin orgasmin seitsenkertaisena. Mutta miksi masennusta sairastavat myös monet parisuhteessa elävät, näennäisesti onnelliset?
Levollista yötä,
-Yleinen vuodattaja
Kesän valo ja kukkien tuoksu nostattaa mielialaa yhtä paljon kuin 20 mg:n nosto mielialalääkkeessä :)
Pilkahtaahan se aurinko sieltä! Ilta on valoisa, luonto on vihreä.......
Mutta kun tuossa nyt noin itseäsi podet ja säälit niin kuinka lyhyt nyt sitten olet? Ja onko naamasi sitten ruma, iho finninen, hampaat huonot, nenä vino? Vai vääristääkö oma peili?
Ja mihin sinä naista eniten kaipaisit (paitsi rakastamaan sinua): keskustelukumppaniksi, hoivaamaan sinua, tekemään kotityösi, rakasteluun vai mihin?
Ja lopuksi, eihän sitä tiedä vaikka joku yksin koiraansa kävelyttävä tyttönen eteesi vielä osuisi.
Kyllä minun pitäisi päästä pois siitä kuvittelemasta rumuudesta. Ongelma on pään sisällä! Peili vääristää.
En pysty sanomaan, mihin eniten kaipaisin naista. Se kokonaisuus. Kokisin olevani normaali, jos kykenisin seurustelemaan. Kai siinä olisi tärkeintä tavoittaa hyvä kumppani, ystävä. Puhumaan henkeviä, kävelemään yhdessä ja tietysti jossakin vaiheessa myös rakastelemaan.
Kyllähän niitä naisia tulee eteen jatkuvasti, mutta kun ei osaa toimia. Tänäänkin erään nuoren naisen katse ja hymy... Toisaalta, ei kai ne katseetkaan välttämättä merkitse mitään... Tai no, en kai voi ketään kieltääkään katselemasta hyvännäköistä ja urheilullista nuorukaista ;-).
Kannattaa käydä tällaisissa tapahtumissa kuten Kallio kukkii, Maailma kylässä, ym. ilmaisissa puistotapahtumissa joita järjestetään joka viikonloppu läpi kesän ja jonne tulee paljon mukavia ihmisiä.
Esim. viime sunnuntaina Kallio kukkii loppukonsertissa päivän aikana kännykkään tuli 3 uutta puhelinnumeroa näteiltä tytöiltä. Nyt niihin numeroihin pitäisi kai uskaltaa vielä soitellakin.
Vielä muutama sana ennen levolle vaipumista. Jos uskoisin paremmin itseeni, minä onnistuisin monissa asioissa paremmin kuin nyt. Kuka minua kieltää antamasta itselleni lupaa tulla onnelliseksi ja pidetyksi, rohkeaksi, rakastetuksi? En minä kuule kenenkään ääntä estämässä. Minä vain ajattelen, etten saa muuttua paremmaksi.
Mutta minä alan kapinoida ja annan itselleni luvan olla huipputyyppi, pidetty ja onnellinen. Koska se itseni vähättely tulee vain itseltäni. Vaikeutena on se, että ajattelen ilman rakkautta olevani huono. Sitä ajattelua on muutettava.
Tuohon täytyy sanoa että en minäkään ole seurustellut kenenkään kanssa enkä ole enää nuori. MUTTA en minä huono ole. Minä olen melko hyvä työssäni (ei kai kukaan voi sanoa olevansa täydellinen), en huippuälykäs mutta en tyhmäkään, en kaunotar mutta en rumiluskaan. Minä ole MINÄ ja uskon pärjääväni elämässä edelleen. Yksin tai kenties tulevaisuudessa yhdessä jonkun kanssa. Tiedä mitä nurkan takana odotaa.
Sinun toivosi on tosiaan sinä itse. Minulla on vuosia sitten diagnosoitu estynyt persoonallisuus ja samaistun hyvin voimakkaasti kaikkeen mitä olet kirjoittanut täällä. Jotenkin tuntuu hurjalta, että näin monen vuoden jälkeen, kun minulle on kerrottu persoonallisuushäiriöstäni, vasta ymmärrän, että todella on muitakin jotka kokevat samanlaista ahdistusta ja vaikeuksia jokapäiväisessä elämässään. Ahdistuksen ja pelon kokeminen johtuu liiallisesta herkkyydestä kaikenlaisille tunnelatauksille. Estynyt persoonallisuus on syvästi tunteva, syvästi iloa, surua, kaikkea... Myös minä olen kamppaillut jatkuvasti päälle hyökkäävien ahdistusten ja pelkojen ja masennusten vuorovirrassa, mutta yhä elelen ja opettelen hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Olen käynyt aikoinaan 4 vuotta keskusteluterapiassa jonka aikana minulla oli mieliala- ja nukahtamislääkkeet tasaamaan ahdistusta. Terapia auttoi minua hyväksymään itseäni ja luottamaan siihen, että pärjään tällaisenäkin. Olet mielestäni oivaltanut monet asiat aivan oikein pyrkiessäsi parantamaan elämäsi laatua. Tutustu itseesi siten, että hyväksyt itsesi, vaikka tuntisitkin olevasi erilainen kuin muut, meitä on monia samanlaisia. Ehkä kohtaat sinulle sopivan kumppaninkin kun jaksat toivoa. Et ole epäonnistunut, etkä epäkelpo, työttömyyskin aiheuttaa masennusta ja riittämättömyyden tunteita, sinä vain tunnet niin syvästi kaiken, että se tahtoo rikkoa sinut välillä. Toivottavasti jaksat tutustua itseesi ja uskoa että sinä olet yhtä hyvä kuin kuka tahansa.
Oma hoitava psykiatrini ei ole ehdottanut minulle persoonallisuudenhäiriöitä, vaikka niiden mahdollisuudesta kysyinkin. Olen myös miettinyt estynyttä persoonallisuushäiriötä kohdallani. Mutta kun kykenen aika hyvin hoitamaan normaalit asioinnit. Ongelmat tulevat vastaan kun kohtaamisessa on voimakkaita tunteita. Itse asiassa pahiten ne haittaavat juuri seurustelukumppanin löytämisen lähes mahdottomuutena.
Kuten olen siitä lukemattomia kertoja vuodattanutkin, aloin ajatella olevani jotenkin fyysisesti epämiellyttävä, vaikka todellinen syy on ollut estynyt ja itseäni kainosteleva olemus. Jos olisin nainen, tällainen ujous olisi aika sympaattista. Mutta miehenä koen olevani "omituinen otus" estyneisyyteni takia.
Varhaisnuoruuden ajan käperryin itseeni, enkä saanut osakseni juurikaan ihastuksia tai huomiota. Viimevuosina rohkeuden lisäännyttyä olen alkanut uskaltaa katsoa enemmän ihmisiä. Ja tosi häkellyttävää onkin ollut, kun monet naiset katsovat minua kummasti. Edelleenkin olen hyvin epävarma ulkonäöstäni, mutta siitä olisi todellakin jo aika päästä eroon. Minun on uskottava hyvin moniin saamiini positiivisiin kommentteihin. Sovitaan, että nyt heitän sen rumuuskompleksin taivaan tuuliin ja annan itseni näyttää juuri tällaiselta.
Kirjoitat tunteiden syvällisyydestä. Minulla on aina ollut myös kyky (taakka) tuntea asioita syvällisesti ja siksi kai olen jotenkin herkkä. Se tuntuu yksinäisenä ja ahdistukseen taipuvaisesta vain taakalta. Etenkin kirkon työntekijä on rohkaissut minua ja sanonut minun omaavan hienon lahjan. Kyvyn nähdä ja kokea asioita niin syvällisesti. Toivottavasti voin joskus käyttää kykyäni jotenkin auttaakseni myös muita.
En ole koskaan oikein tiennyt, millaiseen työhön minusta olisi. Aiemmat ammattini ja opinnot ovat olleet hyvin tekniikan alaan painottuneita. Hakeuduin niihin juuri siksi, että välttäisin mahdollimman paljon kohtaamasta ihmisiä. Päätin tehdä suuren muutoksen elämääni ja lähdin opiskelemaan alaa, jossa joudun kohtaamaan ihmisiä. Koen että saan näiden opintojen myötä ammatin, mutta myös uskon tämän toimivan osana terapiaa.
Olisin hyvin onnellinen mies, jos kohtaisin mukavan naisen. Harmillista on vaan se, että en uskalla näyttää kiinnostusta ja tilanteet lipuvat ohitse. Eihän sitä koskaan voi tietää, vaikka saisi sen tilanteen pysäytettyä ja uskaltautuisin tutustumaan uusiin miellyttäviin naisiin.
Naistakin tärkeämpää olisi tietenkin löytää itsensä ja oppia hyväksymään tällaisena. Koen olevani estyneisyyden takia jotenkin rajoittunut. Ehkä voisi sanoa, että olen sosiaalisesti rajoittunut.
Itsekin olen sairaalloisen herkkä ja estynyt. Miten olet päässyt im- ajatuksista eroon? Itse kamppailen niiden kanssa koska ajatteluani vallitsee ehdoton jyrkkys ja armottomuus.
Kaikki mitä kerrot tuntuu tutulta, myös se että pyrit töihin, joissa ei tarvitsisi kohdata ihmisiä. Oikeaan suuntaan olet menossa siinä, että otat härkää sarvista ja pyrit tekemään työtä, jossa ihmisten kohtaamista on. Se on juuri terapeuttista. Hyvät kohtaamiset kasvattavat itseluottamusta ja vähentävät itsekritiikkiä ajan myötä. Mielialalääkitys tuki ainakin minun kehitystäni niin, että sain paljon positiivisia kokemuksia toisten ihmisten kanssa olemisesta. Osallistuin myös vapaaehtoistyöhön jonkin aikaa ja ryhmäkeskusteluterapiaan. Vain saadakseni myönteisiä palautteita muilta ihmisiltä. Olin vuosikausia turhaan kuvitellut olevani kaiken ulkopuolella ja liian erilainen muiden joukkoon.
Syvä tunteminen aiheuttaa pelkoa ihmissuhteisiin, mutta jos itse tietää, että tuntee syvemmin kuin valtaosa ihmisistä, ei pelkääkään enää omaa itseään ja tuskaa, jota ajoittain joutuu kohtaamaan. Naiset pitävät itseasiassa syvästi tuntevista ja herkistä miehistä. Tuo rohkeasti esiin oma herkkyytesi, saatat hämmästyä. Ja koeta saada kontaktia niihin hiljaisiin, ujoihin naisiin, ehkä onnistut. Rohkeasti tutustumaan ja kokeilemaan. Estyneeseen persoonallisuuteen kuuluu yhtenä piirteenä se, että on herkkä kaikenlaiselle arvostelulle, joka itseen kohdistuu. Voi kokea arvosteluna (pahana) sanomisia ja ilmeitä, jolla toinen ei ole tarkoittanut loukata.
Kirjoittaminenkin purkaa ahdistusta, se on hyvä keino eritellä ajatuksiaan. Minäkin kykenen hoitamaan normaalit asioinnit suht hyvin ja käyn työssä (minulle sopivassa) ja olen ihmissuhteissa koko ajan, mutta silti minulla on myös todettu estynyt persoonallisuushäiriö, joka itsestä tuntuu joskus vaikealta, joskus helpommalta sietää. Tällainen häiriö ei näy päällepäin.
Monesti estynyt ihminen ajattelee olevansa jotenkin ruma ja erilainen, mutta se tunne on vain sinun sisälläsi, kukaan ei varmasti ole samaa mieltä kanssasi. Estynyt ei luota itseensä ja pelkää jatkuvasti torjutuksi tulemista. Minä olen myös kokenut olevani sosiaalisesti rajoittunut, mutta sekin pitää vain hyväksyä. Rajoituksiaan voi vähentää harjoittelemalla ihmisten kohtaamista.
Olen lukenut paljon kirjoja itseluottamuksen kasvattamisesta ja siitä miten vapauttaa itsensä olemaan juuri sellainen kun on. Yksi kirjailija, joka nyt tulee mieleen on Wayne Dyer, hänellä on paljon hyviä ajauksia itsensä vapauttamisesta.
Loppujen lopuksi ihmisillä on aina positiivinen suhtautumistapa muihin kohdatessaan uusia ihmisiä, paljon on kiinni siitä uskaltaako heittäytyä tutustumaan paremmin johonkin uuteen ihmiseen. Kun sinä olet valmis, kohtaat sen joka haluaa tutustua juuri sinuun.
Oikean lääkkeen avulla pääsin alkuun. Venlafaksiini nosti minut pois sieltä itsetuhon rajoilta. Mutta lääkitys ei kai voi olla lopullinen apu. Aloin opiskella mielenkiintoista ammattia ja ehkä se mielekäs tekeminen on ollut se elämänhalun ylläpitäjä. Itse asiassa eihän minulla ole kai koskaan ollut näin paljon tuttavia. Moikkaajia tulee tuon tuostakin vastaan :). Mutta tyytymättömyys ei hellitä, kun en koe olevani rakastettu. Tuttavat eivät korvaa minulle sitä tarvetta voida rakastaa.
Kuitenkaan en koe päässeeni itsetuhon uhasta eroon :(. En voi tietää, ajatteleeko terve, onnellinen ihminen koskaan itsemurhaa, mutta meille masennuksesta/ahdistuksesta kärsiville se on herkästi pinnassa.
Kyllä minä uskoisin, että sinunkin suisidaaliset ajatukset voisivat vähentyä kun löydät jotain uutta mielenkiintoista tekemistä. Ja minulle ne ovat siis opiskelu ja työ myöhemmin.
Kerrot ajattelevasi jyrkästi ja armottomasti. Olisi kai opittava olemaan armollisempi itseään kohtaan. Minulla ei sinänsä ole taipumusta liialliseen perfektionismiin. Mutta minä syytän itseäni, en siis osaa olla riittävän armollinen. Kuten tiedätkin, syytän itseäni kun en ole tavoittanut tärkeitä asioita elämääni. Tyytymättömyys aiheuttaa niitä epätoivoisia ajatuksia. Liekö ne tunteet estetty vain lääkityksellä, mutta kuitenkin koko ajan yritän rakentaa mieleistä elämää.
Oletko kysellyt lääkäriltä lääkkeiden koko kirjon? Voisin suositella venlafaksiinia, mutta pelkään, ettei sitä saa käyttää olantsapiinin kanssa. Minä olen ainakin päättänyt, etten ala enää kärsiä itsetuhoon ajavasta ahdistuksesta! Tarvittaessa vaadin uuden tropin jos tästä ei tunnu tulevan mitään.
Ehkä minulla on jälleen kerran elämässä sellainen vaihe, että uskon löytäväni paikan. Nyt tosin saan siihen paljon apua ja lääkkeetkin ovat tukena. Ei pitäisi olla mahdottomuus löytää joku työpaikka ja oppia hyväksymään itsensä. Ja ehkä tavoittaa mukava nainen. Taakkana on vain menneet vuodet.
Kiitos sinulle vaivannäöstäsi kun kirjoitat kokemuksiasi. Ja kirjoitat hyvin, joka kertoo syvästä ajattelemisesta.
Minulle on monesti sanottu, että syvästi tunteva mies olisi naisten mieleen. Mutta se ei paljoa lohduta kun ei estyneenä uskalla tutustua :/. Itse asiassa, moni nainen on kehunut minua keskustelukumppanina. Eli minun olisi oltava rohkeampi, jolloin pääsisin juttelemaan ja aitous pääsisi esiin.
Eräs (vapaalla ollut) psykiatri sanoi, että tekisin jonkun naisen hyvin onnelliseksi. Hän kyllä sanoi myös hyvin lohduttomasti: "Kyllä sinun masennuksesi helpottaisi jos saisit rakastavan naisen".
Mitä sinä ajattelet, voinko päästä irti estyneisyydestäni ilman, että minulle annetaan diagnoosi F.60.6? Yleensähän diagnoosit antaa lääkäri, eikä potilas. Ja olisiko siitä loppujen lopuksi etua, koska tiedän jo nyt ongelmani. Vai pitäisikö diagnoosi saada, että saisin oikeanlaista terapiaa? En voi nyt mennä yksityiseen terapiaan, ja en saa siihen myöskään Kelan tukea. Minulla on kuitenkin hoitosuhde julkisella sektorilla, jossa pystyn puhumaan kaikista peloista ja estoista. Ehkä se riittää, ja kun samaan aikaan teen kenttätyötä, eli yritän sopeuttaa itseäni muiden ihmisten joukkoon.
Minulle tuli yhtenä päivänä hyvin itsekäs ajatus: Jos minulla olisi sellainen kaveri, joka lähtisi minun tueksi sopeutumaan. Voisimme yhdessä mennä läpi kaikki pelottavat paikat :). Jäädä katselemaan ihmisiä ja huomata, että pelot ovat turhia. Joku on myös sanonut, että jokin näytelmäkerho voisi auttaa. Siinä olisikin hyvä liikeidea. "Tule sinäkin mokaamaan kanssamme"! Ainakin minua se voisi auttaa, kun saisin kokea turvallisessa ympäristössä, mitä todella tapahtuu kun saa vaikka pyörtyä pelosta. Moni saa kokea sellaista kasvua kavereiden kanssa. On mukava nähdä kun lapset ja nuoret ovat usein kaveriporukoissa. Ehkä kohdallani jättäydyin pois sellaisista porukoista ja ehkä se vain pahensi estyneisyyttäni.
En vaan tajua, miksen voi antaa itselleni lupaa olla onnistuva, hymyilevä ja avoin?! Hymyäni on kehuttu tyyliin: "Kyllä tuolla hymyllä naisia saa...". Mutta ei se aina hymyilytä kun on niin epävarma ja estynyt. Joku peikko se on minussa, joka sanoo: Älä edes yritä, häpeä ja jää yksin! Joinakin päivinä minun on helpompi olla. Tänään (to)oli sellainen hyvä päivä. Keskustassakin oli aika helppo kulkea, enkä tuntenut kovin voimakasta häpeää. Hyvinä päivinä uskallan paremmin katsoa myös toisia ja monet naiset näyttävät huomaavan minut. Huonoina päivinä taas tunnen olevani se ruma ja yksin jäänyt, epäkelpo, sosiaalisesti estynyt, rakkaudeton, ei-rakastettava rakki.
Kaikki kuvauksesi estyneestä persoonallisuushäiriöstä tuntuvat niin tutuilta. Eli kai se voi olla minullakin. Minullakin on taipumus analysoida ihmisten ilmeet.
Jos vain voisin antaa itselleni luvan olla hyvä mies. Antaisin hymyn tulla herkästi ja olisin avoimempi, silloin olisin hyvin mielenkiintoinen mies. Silloin se rakkauskin vaan tulisi melkeinpä itsestään.
Eipä kai siitä olisi mitään hyötyä, jos psykiatri pykäsee jonkun määritteen sinusta ja diagnosoi estyneen persoonallisuuden. Samoja vaivoja voi hoitaa ilman mitään diagnoosiakin. Eikä ihmistä ole hyvä karsinoida jonkun diagnoosin alle muutenkaan.
Kaikki terapia vie aikansa, pitää vain olla kärsivällinen. Itse joutuu tekemään sen rankimman työn, psykiatri vain opastaa.Nimenomaan terapian avulla voi vähentää sitä tapaa, joka aiheuttaa ahdistusta ihmisten kohtaamisessa. Sinä olet mielestäni oivaltanut oikein mihin suuntaan sinun on mentävä saadaksesi kontaktin muihin ihmisiin ja pelkojasi vähentymään.Siinäkään mielessä ei sinulla ole hätää. Kaikki vie vain aikaa. Terapia-aika on monelle sitä aikaa, että tuntuu kuin sisin revittäisiin kokonaan auki ja koottaisiin uudestaan, mutta sitten helpottaa. Voi nähdä asioita toisin silmin.
Vertaistuki on hyvä tapa saada apua ja tukea kun pyrkii uusiin käytösmalleihin. Mistähän sitä oikein saisit?
Ihmiset ovat sellaisia, että yleensäkään kukaan ei kiinnitä kovin paljon huomiota siihen, mitä teet tai sanot, tai vapisetko tai punasteletko. Ihmiset ovat yleensäkin melko itsekeskeisiä, jos joskus joku näkee jotain omituista, hetken päästä hän jo unohtaa sen mitä näki tai kuuli. Ei kannata jäädä miettimään jos joskus mielestään mokaa jotain.
Olen ajatellut sillä tavalla, koska olin liian ujo ja arkaileva, ja pelkäsin puhuakaan kenelläkään, että mitäpä siitä; en ikinä voisikaan miellyttää kaikkia. Ja mitäpä siitä mitä mokailen, tuo toinen voi joskus mokata jotain kans. Kärsin myös kahvikuppineuroosista joskus, se loppui, kun täristelin vaan julkisesti kuppeja. Kukaan ei koskaan sanonut mitään, eikä nauranut. Olen saanut heikotus/pyörrytyskohtauksia kaupan kassajonossa, ja ajattelin että nyt sitten pyörryn ja se siitä. Ajattelin etten kuitenkaan kuole siihen.
Pitää muistaa aina aamuisin peilin edessä pitää pikku rohkaisupuhe itsellensä. "Olen kaunis, olen yhtä hyvä kuin muutkin. Onnistun tänään kaikessa, koska olen ansainnut onnistua. Tänään olen rohkea.Minä olen minä." Usko itse sisälläsi, ettet ole huonompi kuin muut ja usko muuttuu todeksi ajan myötä.
Taas jaarittelin, mutta mitäpä siitä. Hyvää jatkoa sinulle kaikin tavoin.
Miten se diagnoosin saaminen liittyisi asioiden muutokseen? Se on vain koodi papereissa. Eikä se koodi takaa yhtään mitään oikeanlaisesta terapiasta yksityisellä sektorilla. Voit saada ihan oikeanlaista apua myös julkisella sektorilla ja jos oma asenteesi on oikea niin sinulla on kaikki mahdollisuudet onnistua.
Jos kuljet keskustassa kaatokännissä törmäilemässä toisiin ihmisiin niin silloin saatkin hävetä. Muuten ei ole mitään syytä hävetä.
ja voisit alkaa kirjailijaksi,jos et jo olekin sitä.Kirjeiden tai mailien kautta voisit myös ehkä helpostikin löytää naisen.
Pelko pois, ei kesässä ole mitään pelättävää.