Hei!
Olen kahden alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja. Käyn töissä ja opiskelen. Kiirettä pitää. Lapset ovat jatkuvasti minulla, isää ei kiinnosta. Ei maksa elatusta, eikä lähetä leluja/vaatteita. Olen yksin.
Tuntuu, että kohta romahdan. En jaksa enää. Haluaisin elämänkumppanin, mutta en pääse minnekään baareihin tai harrastuksiin tapaamaan ihmisiä. Viime vuonna pääsin baariin ystävien kanssa kolme kertaa. Tänä vuonna olen ollut kerran. Olen joka ilta kotona, kaikki viikonloput. Minä en voi harrastaa mitään. Omaa elämää ei ole. Olen vain äiti. Painoankin on kertynyt, mutta en voi edes lähteä juoksulenkille. Kyllä vituttaa välillä...
Viime aikoina en ole ollut hyvä äiti. Haaveilen omasta ajasta ilman lapsiani. Usein en jaksa edes kuunnella heitä. Haluan hiljaisuutta. Olen katkera. En kuitenkaan syytä heitä. Haluan olla hyvä äiti, mutta välillä tiuskin heille ihan pienistäkin asioista. Ja sitten itketään ja pyydellään anteeksi.
Yh-äidit, miten jaksatte? Mistä saatte voimia ollaksenne hyvä äiti joka päivä? Miten jaksatte päivästä toiseen laittaa lapsenne edut ensiksi ja itsenne vasta sitten? Missä iässä olette uskaltaneet jättää lapsenne kotiin yksin tunnin ajaksi? Omat lapseni ovat kesällä 5- ja 7- vuotiaat. Kilttejä kummatkin. En oikein tiedä, voiko sen ikäisiä jättää kotiin. Ei kai. Tosin vanhin lapsi menee syksyllä kouluun ja joutuu lähtemään sinne itsestään aamuisin, koska olen töissä. Olisi niin ihanaa lähteä juoksemaan, saada omaa aikaa. Ehkä jaksaisin paremmin.
Olenko itsekäs?
Olen kahden alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja. Käyn töissä ja opiskelen. Kiirettä pitää. Lapset ovat jatkuvasti minulla, isää ei kiinnosta. Ei maksa elatusta, eikä lähetä leluja/vaatteita. Olen yksin.
Tuntuu, että kohta romahdan. En jaksa enää. Haluaisin elämänkumppanin, mutta en pääse minnekään baareihin tai harrastuksiin tapaamaan ihmisiä. Viime vuonna pääsin baariin ystävien kanssa kolme kertaa. Tänä vuonna olen ollut kerran. Olen joka ilta kotona, kaikki viikonloput. Minä en voi harrastaa mitään. Omaa elämää ei ole. Olen vain äiti. Painoankin on kertynyt, mutta en voi edes lähteä juoksulenkille. Kyllä vituttaa välillä...
Viime aikoina en ole ollut hyvä äiti. Haaveilen omasta ajasta ilman lapsiani. Usein en jaksa edes kuunnella heitä. Haluan hiljaisuutta. Olen katkera. En kuitenkaan syytä heitä. Haluan olla hyvä äiti, mutta välillä tiuskin heille ihan pienistäkin asioista. Ja sitten itketään ja pyydellään anteeksi.
Yh-äidit, miten jaksatte? Mistä saatte voimia ollaksenne hyvä äiti joka päivä? Miten jaksatte päivästä toiseen laittaa lapsenne edut ensiksi ja itsenne vasta sitten? Missä iässä olette uskaltaneet jättää lapsenne kotiin yksin tunnin ajaksi? Omat lapseni ovat kesällä 5- ja 7- vuotiaat. Kilttejä kummatkin. En oikein tiedä, voiko sen ikäisiä jättää kotiin. Ei kai. Tosin vanhin lapsi menee syksyllä kouluun ja joutuu lähtemään sinne itsestään aamuisin, koska olen töissä. Olisi niin ihanaa lähteä juoksemaan, saada omaa aikaa. Ehkä jaksaisin paremmin.
Olenko itsekäs?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Etkä ole itsekäs. Sulla on oikeus omaan aikaan. Kun saat hieman hengähtää, jaksat taas olla hyvä äiti. Omasta ajasta haaveileminen ei tee susta huonoa äitiä, eikö oman ajan ottaminen. Se on ihan tervettä.
Mun lapset on 4v ja 9v, eikä isä ole ollenkaan kuvioissa. 9v voi tietysti olla yksin kotona pidemmänkin aikaa, onhan hän aamuisinkin ja koulun jälkeen. Kyllä hän jäi tunniksi jo eskari-ikäisenä, kun olin puhelimella tavoitettavissa. Pienempi ei vielä ole ollut itsekseen, ku ehkä 10min, mutta isomman kanssa kahdestaan joskus melkein tunninkin. Siis sillai päiväsaikaan, ei niitä tietysti voi kotiin jättää ja baariin lähteä, mutta lenkille pääsee.
Kymmenvuotta on yh- uraa takana, uraa, joka jatkuu edelleen. Noihin vuosiin mahtuu opiskelua, töitä yms...Isäänsä lapset tapaa säännöllisen epäsaäännöllisesti, elatusta hän kyllä maksaa.
Lapset joille on ikää kertynyt jo 10v. ja 11v. ovat reippaita ja avuliaita ja ovat äidilleen suureksi avuksi.
Yksin en vielä tuon ikäisiä lapsia jättäisi, vaikka kännykkä olisikin käden ulottuvilla, sillä kännykässä ei paljon auteta, jos jotakin sattuu. Vanhemman kanssa kyllä voisi ja pitäsikin harjoitelle, pieniä aikoja kerrallaan.
Ratkaisuja omalla kohdallani oli, että kerran viikossa hain lapset tunnin myöhemmin hoidosta, sain aikaa käydä lenkillä. Toinen oli lasten harrastukset, silloin sain aikaa käydä lenkillä ja hoitaa omia sosiaalisia suhteitani, kivoja miehiäkin olen noissa piireissä tavannut.
Niin, enkä ollut kovin vaativakaan tuon oman ajansuhteen, sillä aamulla heräsin ennen lapsia, ehdin juomaan aamukahvit rauhassa ja lapset illalla ajoissa nukkumaan, niin sai lukea ja katso telkkaa ihan itsetseen ja polkea kuntopyörää. Sen oli tilanteessani riitettevä.
Nyt sitten tuota aikaa itselle on vielä vähemmän, kuin silloin lapset oli vielä pieniä. Kaksi lasta ja kummallakin kaksi harrastusta, aina saa olla menossa harkkoihin, peleihin ja kisoihin, päivät venyvät todella pitkiksi. Toiveena olisi, että heillä urheilu olisi osana elämään vielä pitkään, niin jäisi tuo kioskeilla notkuminen vähemmälle.
Baarissa olen viimeksi käynyt, niin en muista, ehkä edellisvuonna...Omaa elämää on, se on sitä elämään, jota elän lasteni kanssa.
jos vois hakea lapsen hoidosta tuntia myöhemmin tai nousta juomaan kaamuahvit rauhassa...
Aamulla en vaan jaksa nousta tarviin sen unen. Nousen nytkin klo 5.30 herättääkseni lapsen klo 5.45, että ehditään hoitoon ajoissa ja mä töihin klo 7. Sit töistä klo 15.30 ja haen lapseni viimeisenä (no, joskus toiseksi viimeisenä) klo 16.15. Päiväkoti on kyl auki klo 16.30 asti... On tuota työmatkaa :( Mutta työ on mielekästä ja palkka ihan ok. Ja jotainhan sitä on tehtävä elääkseen.
Onneksi lapset harrastaa, mutta valitettavasti täällä syrjäkylillä se ei lisää äidin omaa aikaa. Mutta kuten sanoit... on omaa elämää, siis sitä elämää lasten kanssa.
Tiedän todellakin tunteen että joskus haluaa käydä lenkillä yms.. tässä tuli muutama ajatus mieleen, jota itse käytin aikoinaan.
Minulla on mukavat naapurit jotka mielellään katsoivat lasteni perään, jos vaikka halusin lenkillä käydä... joskus otin naapurin koiran mukaan.(ja silloin he vielä mielummin lasten perään katsoivat) Koska lapseni tuon ikäsenä leikkivät pihalla naapurin lasten kanssa...ei naapureillekaan vaivaa siitä koitunut, kunhan oli vaan paikka jonne mennä jos jotain sattuu.
Päiväkodissa tutustuin lasten kavereiden äiteihin, joiden kanssa vastavuoroisesti sovimme että lapset voivat kyläillä välillä siellä välillä taas heidän lapset meillä.
Kesäaikaan lapset tulivat lenkille pyörällä mukaan niin ei natinoita kuulunut.
Yhdessa vaiheessa tein lyhyempää työpäivää(esikoisen koulun alkaessa) niin kävin lenkillä, ennen kuin hain nuoremman päiväkodista ja vanhemman kanssa oli läksyt tehty.
Se että pääsee ulos iltaa viettämään onkin hieman haasteellisempaa, ja jos lähiympäristössä ei ole mummoja ja kummeja jotaka haluaisivat sinua auttaa, niin sitten voisi kysyä tukiperhettä sossusta tai käyttää maksullisia lastenhoitopalveluja.
Noh tälläisiä tuli minulle mieleen, ja toivottavasti apua saat, koska todellakin tiedän että hengähdystauot ovat kullan arvoisia jokaiselle ihmiselle.
Eikö sulla ole yhtään ketään, joka voisi tulla katsomaan lasten perään hetkeksi aina silloin tällöin? Entäs paikkaa (naapureita, ystäviä, tuttuja, puolituttuja) jonne lapset voisi joskus mennä?
Ei sitä omaa aikaa välttämättä ole ydinperheen äideilläkään, että älä ainakaan niille yhtään kateellinen ole.
Entäs onnistuuko lenkille lähdö yhdessä niin, että sinä olet jalkaisin ja lapset pyörillä, siinä sitä kuntoa tulee kun liikkuu lasten kanssa yhdessä. Tai pallo mukaan ja ulos kentälle juoksemaan pallon perässä yhdessä lasten kanssa.
Voin kertoa ettei sieltä baareista välttämättä mitään elämänkumppania löydy, ehkä enemminkin kannattaa vaikka netin kautta tutustua uusiin ihmisiin. Onhan niitä paljon yh-isiäkin nykyään, jotka eivät myöskään sieltä kodin ja lasten keskeltä vapaa-aikoina baareihin pääse.
Aika menee kuitenkin nopeasti, huomaat että se on ohikiitävä hetki kun lapset ovat pieniä. Kun koulumaailma alkaa, on kohta jo lapsilla omia menoja ja rientoja ja voi alkaa tuntua siltä kun aikaa kuluu, että olisivatpa ne vielä tuossa helmoissa pyörimässä. ;-)
pyytäisin tukiperhettä sosiaalitoimistosta. Itselläni oli jossain vaiheessa. Ottivat lapsen joka 4. viikonloppu, pe-ilta--su-pvä ja kesällä oli viikon.
Olin myös todella yksin lapen kanssa silloin. Eikä sossut alkaneet mua mitenkään seurailemaan, eivätkä käyneet kotona. Tuo perhe oli noin vuoden ajan. Sain sitä omaa aikaa ja löysin ystäviä.
Itse kyllä juoksin lapsi rattaissa ja 7-vuotias pärjää tunnin itsekseenkin kotona.
Kannattaa varmaan kertailla seitsenvuotiaan kanssa kaikesta, mitä voi tehdä ja mitä ei saa tehdä.
Joskus oli vaikeata käydä koiraa pissattamassa, kun lapsi ei aina olisi jaksanut lähteä mukaan. Onneksi meillä oli ulkoilumaastot ihan lähellä.
Oletko töissä? Ovatko lapset olleet päivähoidossa?
Kumppania voit koettaa etsiskellä netistäkin, moni on onnistunut siinä!
Itse olen ollut aina lapsen kanssa yksin. Hyvin harvoin pääsen yksin minnekään ilman lasta, mutta lapsen kanssa sitten käydään yhdessä uimassa, lastenleffoissa, teatterissa, shoppailemassa, keilaamassa, hampurilaisilla, missä milloinkin.
Välillä pelataan yhdessä jalkapalloa ja lenkillä käydään niin, että lapsi pyöräilee ja äiti kävelee, saadaanpa molemmat samalla liikuntaa.
Meillä on jopa harrastuksia, joissa voimme käydä yhdessä. Eli näin saa myös äiti kaipaamaansa aikuisseuraa eikä olo tunnu katkeralta.
Itse päätin aikanani, että en aio istua kotonani lapseni kanssa kuin vankilassa, vaan käymme yhdessä lapsen kanssa ihmisten ilmoilla, mahdollisuuksien mukaan ja lapsi huomioiden. Ja meillä on kivaa ja kummasti äitikin jaksaa paremmin, jopa ne lastenleffat virkistää.