Minulla on terve ja vilkas, pian 3-vuotias poika avopuolisoni kanssa. Olemme olleet yhdessä 13 vuotta ja lapsen tulo oli molemmille mieluinen asia, vaikka parisuhde ei kovin hyvin voinutkaan siinä vaiheessa. Avopuoliso on loistava isä pojalle. Käymme molemmat töissä, meillä on oma talo ja kaikki puitteet on muutenkin hyvällä mallilla. No mitä sitten ruikutan? Haluaisin neuvoa niiltä, jotka ovat kokeneet jotain saman kaltaista kuin minä nyt. Haluaisin tietää mitä olisitte tehneet toisin ja millä tavalla. Noin 3 kuukautta lapsen syntymän jälkeen parisuhteemme palasi takaisin siihen vanhaan kaavaan. Itse koen tilanteen ahdistavaksi. En tunne rakkautta tai halua miestäni kohtaan. Minua ärsyttää aivan äärimmäisesti monet hänen toimintatapansa. Jos lasta ei olisi, suhteemme olisi jo loppunut. Mukana ei ole väkivaltaa, viinaa tai muita miehiä tai naisia. Tällä hetkellä olemme 'koeajalla' kesän loppuun saakka, jolloin lopullisen päätöksen pitäisi syntyä. Yritämme siis parantaa yhteiseloa ja etsiä oikeita väyliä jatkaa yhdessä. Luulen, että jos lopulta teen sen ratkaisun, että muutan pois, tiedän sen olevan niin lopullista, etten enää haikaile takaisin entiseen. Kuinka pitkälle minun tulisi pitää ehjä perhe etusijalla? Kun toisina päivinä en kykene katsomaan miestäni silmiin, en siedä hänen kosketustaan. Pitääkö sen olla niin? Onko oikein tukahduttaa itsensä tyystin, että perhe ei hajoa? Mitäs jos päätettyämme jatkaa, olemme samassa umpikujassa taas vuoden päästä? Päädymme siis jatkuvaan yrittämiseen. Tämä tarina on nyt aika pitkä, mutta silti kovin suppea tilanteeseen nähden. Voin kertoa tarvittaessa lisää, mutta haluaisin tietää mitä on tapahtunut niille, jotka ovat tehneet omat ratkaisunsa samankaltaisessa tilanteessa.
tarvitsen kokeneiden mielipiteitä!
-L-
12687
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ehdottomasti kannattaa lähteä yhdessä käymään jonkun parisuhdeterapeutin tms. juttusilla.
Me ollaan tätäkin vaihtoehtoa mietitty, mut tuntuu jotenkin vieraalta ja vastenmieliseltä (meistä molemmista) mennä lyömään omat asiat tiskiin jonkun ventovieraan edessä. Mitä näissä terapioissa yleensä tehdään? Mistä puhutaan ja kuinka? Pelkään myös täydellisen totuuden ääneen sanomista. En haluaisi loukata miestä enempää, kuin mikä on välttämätöntä. Tuntuis siltä, et aika raju isku kasvoihin vois olla, jos kuulee, et toinen ei oo rakastanu tai halunnu enää vuosiin. Melkonen sotkuhan tämä on, mut ei kai muuta voi odottaakaan...?
jutellenhan niitä asioita selvitetään, mutta eipä siellä nyt aletaan nakuttaa faktoja pöytään vaan terapeutin johdolla käydään elämää läpi.
Aika moni solmu siellä aukeaa jos ollaan rehellisiä. Ihmettelen tässä itsekseni sitä, että kirjoitat kuink akaikki oli yht äkkiä loppu kun lapsi syntyi. Olisiko siellä se tarinan alku ja syy?
Ehdottomasti kannattaa mennä terapiaan ja käydä siellä myös se sovittu kertamäärä johon katsoo voivansa etukäteen sitoutua. Yksi ystäväni juuri kertoi niin huonot kuin hyvätkin puolet terapiasta ja tunsi itsensä kieltämättä aika sontiaiseksi. Eli siellä tuli esiin paljon asioita, joita kumpikin oli hautonut sisällään vuosia ja niitä pieniä juttuja joilla oli loukannut tietämättään ja tuhonnut suhdetta jne. Itsekin siinä heräsi siihen totuuteen taas kerran, että ei voi toinen tietää jos ei kerro ja epätietoisuus kai on kaikkein pahinta?
Ei pidä pelätä pahoittavansa toisen mieltä. Tuskin se mies innosta hyppii kun pakkaat ja lähdet? Jos aikanaan niin teet niin on ainakin asiat puitu halki ja selväksi eikä jää kaivamaan.
Tuossa muutama viikko sitten DrPhil sanoi eroa pohtivilel että sitten kun voi kävellä ovesta ulos eikä mieltä askarruta mikään asia eikä ole tarvetta jossitella on valmis lähtemään. Teillä taitaa olla paljonkin vielä asioita?
Meillä on taivalta takana reipas kaksikymmentä vuotta. Ei se mitään ruusuilla tanssimista ole ollut ja vakavakin kriisi on ollut jne, mutta tahto selvittää asioita ja pysyä yhdessä on se, mikä meillä toimii. Pelkkä odottaminen ei auta ja itsekseen miettiminen vaan se täytyy tehdä sen toisen kanssa. Joskus ei oltu puheväleissäkään kun suututti niin, mutta mies kysyi kuitenkin mukaan kun lähti reissuun ja siellä sitten istuttiin kahdestaan autossa lähes puhumatta kolmesataa kilometriä. Silti se oli hyvä niin, yhdessä oli mukavaa olla sittenkin...
Oikeastaan, kun meidän ongelmat oli olemassa jo ennen lapsen syntymää. Emme olisi enää varmaankaan kauaa yhdessä olleet ilman yhteistä lasta.
Raskausaikana kaikki oli kuitenkin ihan ok. Lapsen syntymän jälkeen mies sanoi, että lapsi ja minä olemme nyt kaikessa etusijalla. Aikaa ei kuitenkaan mennyt pari kuukautta, kun jouduin taas takaisin kynnysmatoksi ja tiskirätiksi. Harva tekemäni asia oli oikein. olin nalkuttava akka ja laiska ym. ym. Olen pyrkinyt unohtamaan kaikki ne asiat, joten en voi niitä tämän kummemmin yksilöidä.
Totuus on minun näkökulmastani seuraavanlainen: Olen kova harrastamaan. Ompelen, maalaan ja piirrän, laulan, teen käsitöitä. Leivon ja hääräilen puutarhassa paljon. Lisäksi on jotain miehekkäämpiä harrastuksia, joita mieheni ei ole koskaan hyväksynyt, koska ympäristö ja harrastuskaverit on mitä ne on ja tekeminen vaatii aina vähintään puolen vuorokauden kotoa pois olemista. Enhän tokikaan ole voinut harrastaa näitä asioita siinä laajuudessa kuin ennen lapsen syntymää, mutta aina sopivan hetken tullen jotain. Nykyään hän kuitenkin kritisoi tekemisiäni, vaikka pyrin pitämään kodin kunnossa ja vasta sen jälkeen keskittymään johonkin harrasteisiin. Olen yrittänyt saada häntäkin tekemään jotain muutakin kuin rakastamaan sohvaa ja kaukosäädintä, mutta ei hän innostu.
Olen ottanut puutarhaani aika ison projektin viime syksynä. Koska en saanut siihen mitään apua muualta, sen loppuun saattaminen on vieläkin kesken. Kun viime syksynä iltaisin sain pojan nukkumaan, menin tätä projektiani tekemään ja mies makasi sohvalla sen aikaa. Nyt hänellä on sitten aihetta nalkuttaa, kun en saa sitäkään valmiiksi... En oikein tiedä koska löytäisin niin paljon vapaata aikaa, että se valmiiksi tulisi...
Suurena saavutuksena äidiksi tulemiseni jälkeen koin kuitenkin sen, että valmistuin alkuperäisessä aikataulussa silloin kesken olleesta koulustani. Tein siis töitä koko äitiysloma-ajan sen asian suhteen, samoin kuin viimeisen vuoden jäljellä olleesta koulutusajasta. Tällöin suoritin n. 1,5 vuoden opinnot yhden lukuvuoden aikana. Tämä ei kuitenkaan tunnu riittävän.
Hän ei pidä siitä, että touhuilen. Ompelukone pitää rumaa ääntä... ilmeisesti häiritsee arvon herran keskittymistä tv:n töllöttämiseen. Jos olen pihalla iltamyöhään, hän huutelee ikkunasta tulemaan jo tupaan...tulis perkele auttamaan! Naama on norsunvitulla aina, kun lauluharrastusteni vuoksi lähden harjotuksiin, keikalle tai saatikka kuoron pikkujouluun tai ihan vaan karaokeen...
Arvaan, että se voi ja toki saakin ärsyttää, että emme ole yhdessä olleet aikoihin missään "riennoissa", mutta siihenkin löytyy useampi selitys. Ensinnä se, että kun käymme yksitellen liikkeellä, on toinen aina seuraavana aamuna skarppina hoitamassa poikaa, eikä toisen tarvitse edes yrittää krapuloissaan nousta sängystä ylös.
Kuten kerroin pidän laulamisesta. Haluan laulaa myös karaokea. Jos harrastaa intensiivisesti ja haluaa pitää yllä taitoaan, vaatii se ainakin kolme kertaa viikossa harjoitusta. En saa laulaa kotona, vaikka vehkeet onkin olemassa. Käyn siis 2-3 viikon välein baarissa laulamassa. Sekin on siis murto-osa siitä, mitä toivoisin. Aivan varmasti ärsyttää! Mutta siinähän sitten.
Viimeksi kun olimme yhdessä liikenteessä, hän haukkui minut työkavereidensa edessä. En hitto soikoon kattele enää toista kertaa sellasta!
Tässä näköjään alkaa purkautua nyt niitä kaikkia pikkusia asioita, jotka yksittäisenä ei oikeastaan edes ole mitään, mutta kun sitä tapahtuu kaiken aikaa, niin niistä kasvaa valtavia jokia ja meriä, joita ei vaan voi enää ylittää.
Välillä kun mä saan tälläsen olon, niin mulle tuntuu olevan aivan yks hailee, mitä se mun mies ajattelee jos mä lähden...!
No joka tapauksessa, itse aiheeseen takaisin... Eli koska en tunne rakastavani häntä niinkuin vaimon tulisi miestä rakastaa, en halua häntä, en kestä hänen äkkipikaisia tokaisujaan, enkä jaksa enää itkeä niitä loukkauksia, pitäiskö minun kuitenki jaksaa? Onko se sen arvoista?
Nyt kun sain pään tosiaan auki, niin tuntuu siltä että ei ole!
Jos pystyt, pistä lapsi hoitoon viikonlopuksi ja lähde lomalle. Ota etäisyyttä koko kuvioon, niin näet selvemmin mistä kiikastaa. Itsellä toimii, sitä katsoo sitten asioita tavallaan sivusta ja ymmärtää paljon enemmän kuin että yrittää miettiä asioita arjen aherruksessa.
Ettet kaipaa vaan jännitystä ja jotain uutta elämään? Mutta jos olet aivan varma, että rakkaus on kuollut ja tulisit vain olemaan onneton, on se lapsellekin parempi, että kummatkin vanhemmat ovat onnellisia, yhdessä tai erikseen.
Siinä voiskin olla ajatusta! Pelkään kuitenkin sitä, et jos tämä onkin vaan mun haihattelua ja jännityksen hakua, niin kuinka suuren vahingon voinkaan saada sillä aikaan! Siitä oon aika varma, et tunteet omaa miestä kohtaan on kuihtuneet, enkä mä tiedä voiko ne piristyä enää uudestaan. Voikohan? Ja kun sitä kuitenkin haluais tehdä tähän tilanteeseen mahdollisimman oikean ja mahdollisimman hyvän ratkaisun. Oon miettiny myös sitä, et lapsi ei saa kovin hyvää kuvaa kahden aikusen suhteestä tällä menolla...
Jos mietit eroa, niin tulet loukkaamaan miestä jokatapauksessa. Et voi sille mitään, enkä usko että tahdot elää onnettomana vain koska et tahdo loukata toista? Terapiasta en tiedä, mitä siellä tehdään, juttelette ja käytte asioita läpi, mutta se voisi olla hyvä vaihtoehto,jos olette valmiit kohtaamaan asiat niinkuin ne on. On hienoa että yleensä tahdotte taistella suhteenne puolesta. Mutta totta on, että lapsen kuva tasapainoisesta parisuhteesta vääristyy, jos jatkatte pitkään noin.
Sinuna kertoisin miehellesi, miltä sinusta tarkkaan tuntuu, että tarvitset hetken itsellesi, miettiäksesi asioita. Hän loukkaantuu, mutta luultavasti myös ymmärtää, ettei asiat ole niin yksiselitteisiä. Älä kuitenkaan tee peruuttamattomia päätöksiä ennenkuin olet niistä varma. Onhan niitä tapauksia, joissa rakkaus roihahtaa uuteen liekkiin. Vai onko ne vain tarinoita?
lomasta on tosi hyvä, kannattais lähteä vaikka pitemmäksikin aikaa, viikoksi tai jotain. Saatat jopa kaivata sinä aikana miestäsi ja tunteet voivat sitä kautta syttyä uudestaan.
Uskon siihen, että rakkauson tahdon asia. En tarkoita sitä alkuhuuman rakastamista, joka on suurimmaksi osaksi himoa vaan jo pitempää parisuhdetta, jossa arki on pääroolissa.
Oletko ihan rehelliseti miettinyt, mistä tämä inhon tunteesi tai vastenmielisyytesi mieheesi johtuu? Hänhän on se sama mies, johon rakastuit...
Jos haluaa pitää perheen ja parisuhteen kunnossa, on itse muutettava asennetta ja annettava toisen olla se mikä on, toisen muuttaminen mieleseksi ei onnistu.
Kenen tarpeet ovat sinulle tärkeimmät? Jos lähdet sille tielle, että asetat aina omat halusi ja mielihyväsi ensimmäiseksi, saat etsiä niitä aina.
Minulla on takana vuosien avioliitto, joka on ollut monta kertaa katkolla mutta ONNEKSI emme ole eronneet vaan nautimme nyt keski-ikäisen pariskunnan arjesta sekä yhdessä että erikseen ja lapset ovat tasapainoisia ja saaneet mallin, ettei kaikkea hyvää yhdessä koettua ja rakennettua kannata heittää pois sen takia, että omien korvien välissä tapahtuu myllerrys (sitä tapahtuu aika ajoin)
Kertomassasi oli jotain itua, mutta toisaalta se vielä hiukan kasvatti epätietoisuuttani.
Eli en inhoa arkea. En sitä, että asiat rullaavat samanlaisina päivästä toiseen. En jatkuvaa kiiretttä tai muuta vastaavaa. En vaadi mielestäni paljoa, mutta mietin sitä, että onko vaatimukseni kuitenkin liian suuria? Olen miettinyt sitä, että olisin ehkä yksin onnellisempi kuin mieheni kanssa, mutta lapsi tekee tästä asiasta niin todella erilaisen ja monitahoisen. En hae jatkuvaa hurmosta ja alkurakkauden huumaa, vaikka siinäkään ei mitään vikaa ole.
Kysymys siitä miksi inhoan miestä, johon olen joskus rakastunut, oli hyvä!
Itse olen analysoinut tätä tilannetta niin, että aikojen saatossa mies on tehnyt minulle päivästä toiseen, viikosta toiseen ja vuodesta toiseen samoja asioita. Siis tarkoitan niitä vääriä asioita; kommenteillaan ja sanomisillaan itkettänyt, arvostellut ja painanut maan rakoon. Ottanut vastaan kaiken, mutta itse kovin hanakasti antanut mitään. Luultavasti kaikki tämä on syönyt rakkauttani pikku hiljaa ja huomaamatta. Ongelman juuri: puhumattomuuteni taas on johtanut siihen, että mieheni ei ole ymmärtänyt, että kuinka väärin hänen koen minulle tekevän.
Joinakin hetkinä minusta tuntuu siltä, että pääni räjähtää, kun en kestä niitä kaikkia tapahtumia, koska tiedän myös sen, että niitä tulee olemaan jatkossakin.
tämä on niin vaikeaa...
Luin nuita sinun kirjoituksiasi.
Nyt taitaa olla aika mennä puhumaan
jonkun kanssa.Me kävimme myös ihan
perheen kanssa terapiassa.
Avun saimme.Siellä voi puhua halki
kaikki asiat,mitä ei kotona kahdestaan
voi puhua tai on hankala aloittaa
keskustelu.Mutta siellä se täti tai
setä kyselee ja antaa aloitteen sille
keskustelulle.Minä ja mieheni kerroimme
siellä kaikki asiat mikä painaa ja
kävimme läpi ne.Vaikka se tuntuu että
toinen voi loukkaantua.Mutta ei sitä
sillai saa ajatella,puhumalla yleensä
asia tai asiat selviää.
Miehelläsi on jokin ongelma,ainakin
minä sain sen käsityksen kirjoituksestasi.
Siellä vois miehesikin alkaa purkaa
mikä hänellä on.
Siellä kysyttiin kaikkea,mikä toisessa
on hyvää ja huonoa.
ja mitä mieltä joistakin asioista oli
kumpikin(niin mitä ajatteli vaikka
rakkaus,luottamus ym.)
Kannattaa käydä,jos miehesi ei lähde
käy yksin puhumassa.
Tsemppiä ja voimia eteenpäin!!
Toivoinkin, että joku kertoisi, miltä sellainen terapia on tuntunut. =)