Häpeän...

Sitä, että tulin joskus tänne palstalle. Häpeän myös sitä, kun luulin erästä kirjoitusta hänen kirjoittamakseen, ketä en edes koskaan ole rakastanut, vaikka niin luulin. Tulostin jopa tuon kirjoituksen - KUVITELKAA! Miten alas ihminen voi vajota? Mutta tänään tulin järkiini, nousin maanpinnalle ja aloin elämäni, oman elämäni. Sain revittyä sen tekstin, ja voitte vain kuvitella, kuinka vapauttavan tunteen sen repiminen toi. ELÄMÄ ALKAKOON ILMAN MURHEITA, SYDÄNSURUJA TAI ILMAN MUUTAKAAN PASKAA, JOTA EN KESTÄ!!!!! Voimia myös muille; Jaksakaa älkääkö vaipuko epätoivoon. Kyllä se elämä vielä hymyilee, ei ehkä tänään, mutta joskus. Hymyilee kuitenkin! Peace.

Tarkoitan, että aikaisempien viestien kirjoittaminen auttoi. Kun olin koulussa aamulla, en tiennyt, kuinka kestäisin. Olo oli taas masentunut ym. paskaa, mutta kun pääsin tänne kotiin hyppytunnilla kirjoittamaan nuo viestit lähinnä itselleni tarkoitettuna, en enää ollut niin masentunut. Pystyin jopa keskittymään oppitunnilla eikä hänenkään näkemisensä lannistanut minua. On tästä sivustosta sittenkin jotain hyötyä - omakätistä terapiaa! :) Toivottavasti auttaa muitakin kuin minua.

olen. En pysty unohtamaan häntä; en edes vaikka kuinka yritän. Hän on vain niin ihana, ja on kyllä pakko myönnettävä, että tässä on jotain enemmän; se ei ole siis itsekehittelemääni, vaikka itselleni niin yritin uskotella. Alussa se saattoi olla, mutta nyt en enää pääse irti...