Kerrotaan nyt ensin että mulla on ollut aika paljon psyykkisiä ongelmia taustalla ihan lapsesta asti. Koulukiusaamista, huonoa itsetuntoa jne.... Myöhemmin alkoholin käyttöä sekä huumeita ja rikollisuutta (olen sovittanut rikokseni ja häpeän niitä).
Mua on ahdistanut aina ja mun on ollut vaikea sopeutua jotenkin elämääni. Mä olen kokenut aika kovia asioita, äitini on narsisti, oon ollut tulipalossa ja kolarissa tietty noi rikollisuus ja huumeidenkäyttö-ajat. Mulla on ollut ja on ilmeisesti niitä pakko-ajatuksia.
-mm. hellan levyjen ja avainten tarkistelu kymmenen kertaa ennenkuin lähden kotoa
-ajan autolla vain välttämättömät matkat ja ajan niin hiljaa kuin kehtaan, muiden kyydissä en juurikaan uskalla olla
-aina kun haluaisin masturboida, ajattelen vanhempiani ja sit se homma jää siihen kun alkaa yököttämään
-pelkään kuolemaa ja sairauksia, käyn kerran viikossa lääkärissä ja jos mua sattuu johonkin paikkaan tai tulee vaikkapa vaan pieni mustelma, kysyn aina mieheltäni että voiko siihen kuolla
-mulle on tarjottu lääkkeitä siis ihan lääkärin toimesta, mut en uskalla ottaa niitä kun pelkään että kuolen niihin.
-en koskaan avaa ovea jos ovikello soi, pelkään outoja ihmisiä joilla voisi olla mulle jotain asiaa
Pahinta on tää kivun, kuoleman sekä sairauksien pelko. Viime syksynä kun mulla oli selkä kipeä, sain ilmeisesti jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja luulin että kuolen. Pulssini oli yhtäkkiä jotain 140 ja kroppani alkoi krampata. Krampeista toipuminen kesti pari päivää.
Pelkään myös milloin mitäkin, en nyt muista edes kaikkea. Joinakin päivinä on helpompaa ja ajattelen että olipas taas naurettavia ajatuksia, luulen muka et kuolen vaikka se ei järjellä ajatellen olis mahdollista. Mutta sitten kun ne ajatukset tulee niin en saa niitä pois mielestäni.
Joku puhui että tästä häiriöstä kärsivät ihmiset ovat luovia, niin olen minäkin. Mitään luovaa en oo vain saanut aikaiseksi tehtyä. Runoja kirjoittelen joskus, mutta sekin alkaa usein ahdistamaan. Maalasinkin joskus, mutta siinäkin vaaditaan pitkäjänteisyyttä jota mulla ei kuitenkaan ole. Mitään en saa aikaiseksi kun olen niin impulsiivinen, en pysty keskittymään mihinkään loppuun asti.
Olen myös alkanut käymään psykologilla, mutta se tie on vielä alussa. Käsittelemme nyt menneisyyteni asioita ja yritämme saada minut avautumaan. Olen aina tukahduttanut ja sulkenut itseeni kaikki tunteet. En ole koskaan avautunut kenellekään. Siksi olen aina vihainen kaikille ja huonolla tuulellakin usein. Puran tukahdutetun vihan muihin ihmisiin joka on väärin, tiedän sen itsekin. Häpeän myös itseäni ja tekemisiäni, nämä palstat ovat ainoita joihin olen purkanut pahaa oloani...
Mua on ahdistanut aina ja mun on ollut vaikea sopeutua jotenkin elämääni. Mä olen kokenut aika kovia asioita, äitini on narsisti, oon ollut tulipalossa ja kolarissa tietty noi rikollisuus ja huumeidenkäyttö-ajat. Mulla on ollut ja on ilmeisesti niitä pakko-ajatuksia.
-mm. hellan levyjen ja avainten tarkistelu kymmenen kertaa ennenkuin lähden kotoa
-ajan autolla vain välttämättömät matkat ja ajan niin hiljaa kuin kehtaan, muiden kyydissä en juurikaan uskalla olla
-aina kun haluaisin masturboida, ajattelen vanhempiani ja sit se homma jää siihen kun alkaa yököttämään
-pelkään kuolemaa ja sairauksia, käyn kerran viikossa lääkärissä ja jos mua sattuu johonkin paikkaan tai tulee vaikkapa vaan pieni mustelma, kysyn aina mieheltäni että voiko siihen kuolla
-mulle on tarjottu lääkkeitä siis ihan lääkärin toimesta, mut en uskalla ottaa niitä kun pelkään että kuolen niihin.
-en koskaan avaa ovea jos ovikello soi, pelkään outoja ihmisiä joilla voisi olla mulle jotain asiaa
Pahinta on tää kivun, kuoleman sekä sairauksien pelko. Viime syksynä kun mulla oli selkä kipeä, sain ilmeisesti jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja luulin että kuolen. Pulssini oli yhtäkkiä jotain 140 ja kroppani alkoi krampata. Krampeista toipuminen kesti pari päivää.
Pelkään myös milloin mitäkin, en nyt muista edes kaikkea. Joinakin päivinä on helpompaa ja ajattelen että olipas taas naurettavia ajatuksia, luulen muka et kuolen vaikka se ei järjellä ajatellen olis mahdollista. Mutta sitten kun ne ajatukset tulee niin en saa niitä pois mielestäni.
Joku puhui että tästä häiriöstä kärsivät ihmiset ovat luovia, niin olen minäkin. Mitään luovaa en oo vain saanut aikaiseksi tehtyä. Runoja kirjoittelen joskus, mutta sekin alkaa usein ahdistamaan. Maalasinkin joskus, mutta siinäkin vaaditaan pitkäjänteisyyttä jota mulla ei kuitenkaan ole. Mitään en saa aikaiseksi kun olen niin impulsiivinen, en pysty keskittymään mihinkään loppuun asti.
Olen myös alkanut käymään psykologilla, mutta se tie on vielä alussa. Käsittelemme nyt menneisyyteni asioita ja yritämme saada minut avautumaan. Olen aina tukahduttanut ja sulkenut itseeni kaikki tunteet. En ole koskaan avautunut kenellekään. Siksi olen aina vihainen kaikille ja huonolla tuulellakin usein. Puran tukahdutetun vihan muihin ihmisiin joka on väärin, tiedän sen itsekin. Häpeän myös itseäni ja tekemisiäni, nämä palstat ovat ainoita joihin olen purkanut pahaa oloani...
Vastaukset 15
Vanhimmat
Fobioita, paniikkioireita, masennusta ... Mutta mikä tässä on pakko-oireista?
Sanoisin, että käy säännöllisesti hoidossa ja kehotan menemään myös lääkärille. Luulen, että kun saat oikeat lääkkeet, ihmettelet myöhemmin, mikset aikaisemmin hankkinut lääkitystä.
Ei lääkäri koskaan määrää lääkkeitä, joihin kuolee. Kipin kapin nyt ensin lääkärille, tarvitset luult. tukilääkityksen sen psykologin lisäksi.
luulisin.
kun tekee jonkun asian 10-100 kertaa ennen kuin lähtee töihin. Esim.tarkistaa onko hella pois päältä. Jotkut jopa myöhästyy töistä tai pahimmillaan ei pääse töihin lähtemään olleenkaan.
kyllä...just näin.
Pakkooireisuus alkoi lapsena....se on varmistamisen,varmistamisen varmistamista jne.
Myöhästyin usein koulusta kun olin esim.tokaluokalla.
Laittaessani koti-oven kiinni jälkeeni,korjailin kynnysmattoa ja pyyhin nimikilpeä noin kolmesti,sen jälkeen menin ulko-ovelle,palasin takaisin ja tein tämän saman ja taas,ja taas.....niin kauan kunnes oli todella pakko lähteä kouluun ja myöhästyä aamuhartaudesta,lähes aina.
Kukaan ei puuttunut asiaan.
Tämä on vain yksi esimerkki,hellanlevyt ja muut vempeleet oli tarkastettava aina lähes tuhannesti...nuorena ja aikuisena.
Kunnes vihdoin varttuneempana itse tajusin lähteä terapiaan..ja sitä on käyty,..
Myöntää täytyy,että melkoinen apu tuli kun tunteen tasolla kohtasin asian;palakoot,syttykööt tuleen,olen syytön! Tiesin järjellä,syyyllisyyden tunteesta huolimatta ,jätän aina nykyisin kaikki vetkutukseni,kerran katosttuani onko asia kunnossa.
Pamautan oven kiinni:Palakoon talo!
Lienee tervehtymistä.Pakko-oire voi aina siirtyä milloin mihinkin tarkistamisiin..taistelua on siitä selvitä,mutta ei mahdotonta!
Joskus vieläkin jumiudun.Järjetön tunne,-järki sanoo,tunne pakottaa.
Minä kärsin myös pakkoajatuksista. Mielestäni nämä sinun ajatuksesi on myös pakkoajatuksia. Eli olen aivan samoilla linjoilla diagnoosistasi kuin sinäkin.
Sinun kannattaa ehdottomasti aloittaa lääkitys. Mitä lääkkeitä lääkäri on sinulle ehdottanut. Minä syön Sertralia 200 mg päivässä. En pärjää ilman lääkettä, näin minun ja perheeni elämä on paljon helpompaa. Kun minulla ei ole lääkitystä vaadin miestäni liikaa keskustelemaan kanssani ongelmistani, olen ärtynyt lapsiini, herään aamuyöllä enkä saa ahdistukseni takia enään unta...Vaikuttaako sinulla tämä perhe-elämääsi? Jutteletko sinä paljon miehellesi näistä asioista? Jaksaako hän keskustella? Minun mieheni jaksaa onneksi todella usein kuunnella minua. Toivon kaikkea hyvää Sinulle!
Lääkäri ei sanonut tarkkaan mitä lääkettä mun kannattais syödä, kunhan totesi että jokin lääkitys vois olla paikallaan. Kauhistuttaa toisaalta, joutuisinko syömään lääkkeitä lopun ikääni? Ja jos aloittaa lääkityksen niin millä sitä joskus pääsee eroon, mahtaa olla kovat vierotusoireet?
Juttelen näistä miehelleni nykyään jotain, vaikea on edelleenkin kertoa kaikkea kun olen oppinut tukahduttaan kaikki asiat. Mut hän kyllä ymmärtää.... Mut hävettää silti kertoa, tunnen itseni niin huonoksi.
Voimia myös teille kaikille muillekin samojen ongelmien kanssa painiville!
kyllä aloittamaan lääkityksen jonka lääkäri on kirjoittanut. Oireet jotka kuvasit eivät ole sellaisia minkä kanssa kukaan haluaa elää lopun elämäänsä!
Ihan selkeästi kyseessä on neuroottinen käytös kun monta kertaa tarkistat onko hellan levyt pois päältä ja avaimet taskussa. Ei se niin harvinaista. Sun naapuri ja osa työkavereista tekee samaa. Yleisiä pakko-oireita on myös esim. poikkeuksellinen huolellinen käsien pesu tai vaikkapa astioiden huuhtelu ennen käyttöä kun ne ottaa puhtaina kaapista. Kannattaa aloittaa lääkkeiden syönti. Ilman syytä lekuri ei niitä sulle ole määrännyt. Usko pois ne auttaa kyllä.
Ei ne lääkkeet mitään ratkaise! Terapia on ainoo oikee vaihtoehto jos haluaa selvittää ongelmien alkuperän, eikä vaan peitellä oireita! Voin sanoa omasta kokemuksesta vuosien lääkkeiden käytön jälkeen, et kiinnostipa hirveesti alkaa kaivelee jotain ongelmien syitä, kun lääkkeet vei kaikki tunteet pois, ihan sama oli sillon mistä ne oireet johtu, mikää ei tuntunu miltää, eikä kiinnostanu paskan vertaa selvittää asioita. Terapiaan siitä, hus! :) Kyllä ne ongelmat alkaa selvitä kun pääset tutkimaan sisintäs ja avautumaan, niinku itekin sanoit. Tsemppiä!
PS: En kiellä etteikö lääkkeistä vois olla apua jollekin, mut se teidän kaikkien on pakko myöntää, että ei ne niitä ongelmia oikeesti ratkaise.
Tuo on ihan koettua.
Minulla oli aluksi molempia,sitten vuoroin joko terapia tai tabut.
Mutta niin vain on,että olen hyväksynyt tabujen syömisen,koska terapiaa kävin monia,monia vuosia ja käytiin läpi muutkin "vammat".Silti on tabujen paikka.
Ei ole paha ottaa yhtä tabua päivisin,jos sen avulla elämä on kirkkaampaa ja voi nauttia pienistäkin hetkistä ja ennen kaikkea elää!
Moni muukin tarvitsee kipuihinsa lääkkeet.
(Jos ei muuta tabut minulle,niin turvana taskussa.)
Ja huom.meitä on tuhansia,hävetä ei tarvitse.
Voimaa ja iloa,huumori,kun sen löytää on parasta tähän!
lääkkeistä että sit sitä on aivan turta eikä ajattele mitään, ei ole surua eikä iloakaan. En kyllä halua sellasta, sillä mulla on kaikesta huolimatta joitakin iloisiakin asioita elämässäni. Vieroitusoireetkin pelottaa.
Tähänkin asti oon pärjännyt ilman lääkkeitä, niin luulen että pärjään jatkossakin vaikka paha onkin olla.
Toivotaan että se terapia auttaa, tottakai ymmärrän sen olevan pitkällinen prosessi eikä tuota yhtäkkiä tulosta. Lääkkeet voi auttaa jotakuta, mut luulen ettei mua.
Kyllä tuo ihan selvä OCD on tällä kertaa. Voihan sinulla jotain muutakin olla, mutta en mene sanomaan, kun en sinua tunne.
Hei
Minulla on diagnosoitu pakko-oireinen häiriö, jonka koin erittäin ahdistavana. Kärsin ahdistavista,omaan seksuaalisuuteen liittyvistä pakko-ajatuksista ja peloista. Saatoin mm. ihan kauhuissani miettiä, että mitä jos herään seuraavana aamuna ja minusta onkin tullut esim. pedofiili tai joku muu perverssi. Kävin terapiassa, mutta en kokenut sen auttavan juuri yhtään. Onneksi sain avun lääkkeistä (optibar 20 mg, 1 kerta päivässä). Lääkkeiden syönnin jälkeen en ole kärsinyt pakkoajatuksista. Suosittelisin niitä sinullekin, jos pakko-oireet käyvät liian ahdistavaksi. Itselläni oli pahimpaan aikaan itsemurha-ajatuksia ja muuta. en olisi ikinä voinutkaan kuvitella, että ongelma hoituu näin hyvin lääkkeillä. Mitään sivuvaikutuksia lääkkeistä ei ole tullut. Ihan vain tiedoksi, että elämänlaatusi on parannettavissa!!
mahtavaa,että olet päässyt pakkoajatuksista!kauanko kesti lääkityksen aloittamisesta,että vapauduit niistä?
oonx vähän kade!
Moi !
Itselläni on myös jo 7 vuotta kestänyt jokapäiväinen kuolemanpelko.
Kun täytin 25 tämä pelkotila alkoi entisten
pelkojen lisäksi vaivata. Mietin lähes poikkeuksetta päivittäin kuinka kauan mahdan elää,mihin kuolen,kuinka joudun arkkuun mätänemään (olenkin toivonut polttokautausta vaikka olen vasta 32v.)sekä mihin tautiin kuolen jne.
Jokapäiväinen ahdistus haittaa elämää ja välillä itken iltaisin tai öisin että tulisi se kuolema niin ei tarvis enää ainakaan odottaa ...
se just on kauheeta odottaa sitä kuolemaa.
Itsekin kuvittelin kuolemanpelon alkavan vaivata vasta joskus eläke-iässä eikä 25 vuotiaana.
Kuolemanpelko alkoi vuonna 2001 kun hoksasin täyttäväni 25v. eli olin lähempänä kolmea kuin
kahtakymppiä. Aluksi laitoin sen 30 kriisin piikkiin, mutta kun huomasin sen olevan koko ajan mielessäni -joka päivä ja joka yö tiesin siitä tulleen taas uuden pakko-oireen - kaikista pahimman. En pysty elämään ja nauttimaan yhdestäkään päivästä ilman, että pelko tulee ajatuksiini. Loppukin elämäniloni tuntuu vähitellen sammuvan vaikka en haluaisi kuolla vaan elää ikuisesti ! Ennen 25v. päivääni kuvittelinkin eläväni ikuisesti ...FOREVER YOUNG
Pelko siis lähti siitä kun tajusin oman kuolevaisuuteni. Kaikkein ahdistavimpina hetkinäni olen rukoillut apua Jumalalta jotta Hän ottaisi ahdistuksen pois ja voisin taas alkaa elää !
PS. Käypä osoitteessa www.adhd-liitto.fi/
tai www.adhd-center.com/
jos sieltä löytyisi apua sullekin.
Mielestäni oireesi voisivat viitata ADHD:een
jota itsekin vahvasti epäilen sairastavani.
JK. Minäkin olen taiteellinen persoona.
Jos haluat kirjoitella, laita vastaus otsikon ADHD/Pakko-oireet alle.
T. vm.-76
Mitä vuosimallia itse olet ?