Olen melko varma, että ainut mahdollisuuteni on hakeutua hoitoon. Aamuisin tuntuu siltä, että päivä ei voi tarjota minulle mitään. Herään puhelimen sointiin, kun vuokratyöfirmasta tarjotaan taas jotain keikkaa, joka alkaisi tyyliin kahden tunnin päästä. Hyvin harvoin kykenen vastaamaan, saati sitten suostumaan, koska asiakaspalvelutyö ahdistaa minua suunnattomasti.
Varmaan mikä tahansa muukin työ. Pelkään vastuuta, koska en halua tuottaa pettymystä. Pelkään epäonnistumista, jota tapahtuu joka kerta asiakaspalvelutyössä, joka on minulle vielä uutta.
Tahtoisin irtisanoutua ja elää kesän ajan toimeentulotuella, mutta äiti suurinpiirtein kuristi minut puhelimen välityksellä, kun mainitsin asiasta vaivihkaa. Itseeni en luota, koska käsitykseni voi olla vääristynyt, ja nyt olen ihan ymmälläni. Mikä riski siinä olisi?
Pelkään torjutuksi tulemista niin paljon, että elämäni todellakin kärsii siitä. En kykene pitämään yhteyttä tuttuihin, sillä ikinä ei tunnu olevan hyvä hetki tai tarpeeksi tärkeää asiaa. En halua häiritä tai tungetella tai kerjätä huomiota omille asioilleni. En pysty tekemään aloitteita, joten en ole koskaan seurustellut. (Koska minullehan niitä aloitteita ei luonnollisestikaan ole tehty.)
Uusiin ihmisiin tutustuminen on väsyttävää ja ahdistavaa ja tyssää aina siihen vaiheeseen, kun minun pitäisi teoillani ilmaista, että haluan pitää kiinni tuttavuudesta. Koska en taaskaan halua tunkeilla, enkä ole varma, haluaako hän tuhlata aikaansa minuun. Eikä minulla edes ole seuralaisena mitään sen kummempaa tarjottavaa.
En saa mitään hyödyllistä aikaiseksi elämässäni, koska vaivan näkemiselle ei ole mitään vastinetta. En jaksa soittaa kitaraa, koska en tulisi ikinä löytämään bändiä, enkä voisi etsiä jäseniä ilmoituksilla, koska ilmoitukseen vastannut joutuisi pettymään minut tavatessaan. Tämä on hyvä esimerkki.
En jaksa opiskella, koska opiskelu johtaa työntekoon, ja työelämä on hirveä käsite.
Tunnen itseni rumaksi ja liikakiloiseksi ja yritän jatkuvasti keksiä, mikä minussa on vikana, kun minusta ei kertakaikkiaan olla kiinnostuneita. Paljon mahdollista on, että vaikutan tarkoituksettomasti ylimieliseltä ja kylmältä.
Paikkaan elämäni puutteita muilla asioilla. Harrastukseni kokevat jatkuvaa muutosta suuntaan jos toiseenkin, koska mikään ei sitten korvaakaan sitä, mitä alitajuisesti haen, eli sosiaalisuutta, rakkautta, huumoria, läheisyyttä ja hyväksyntää.
Näin on kulunut jo ihan liian monta vuotta. Olen 18-vuotias, enkä valehtele ollenkaan, kun sanon, että en ole elänyt nuoruuttani. Esimerkiksi äidin neuvot omien ajatusten muuttamiseksi eivät toimi, ovat vain etäistä selitystä, koska tämä on minun todellisuuteni.
Onko minulla syytä hakeutua terapiaan? Kuinka teen sen? Olen juuri muuttanut Tampereelle, jos se tieto jotain auttaa.
Varmaan mikä tahansa muukin työ. Pelkään vastuuta, koska en halua tuottaa pettymystä. Pelkään epäonnistumista, jota tapahtuu joka kerta asiakaspalvelutyössä, joka on minulle vielä uutta.
Tahtoisin irtisanoutua ja elää kesän ajan toimeentulotuella, mutta äiti suurinpiirtein kuristi minut puhelimen välityksellä, kun mainitsin asiasta vaivihkaa. Itseeni en luota, koska käsitykseni voi olla vääristynyt, ja nyt olen ihan ymmälläni. Mikä riski siinä olisi?
Pelkään torjutuksi tulemista niin paljon, että elämäni todellakin kärsii siitä. En kykene pitämään yhteyttä tuttuihin, sillä ikinä ei tunnu olevan hyvä hetki tai tarpeeksi tärkeää asiaa. En halua häiritä tai tungetella tai kerjätä huomiota omille asioilleni. En pysty tekemään aloitteita, joten en ole koskaan seurustellut. (Koska minullehan niitä aloitteita ei luonnollisestikaan ole tehty.)
Uusiin ihmisiin tutustuminen on väsyttävää ja ahdistavaa ja tyssää aina siihen vaiheeseen, kun minun pitäisi teoillani ilmaista, että haluan pitää kiinni tuttavuudesta. Koska en taaskaan halua tunkeilla, enkä ole varma, haluaako hän tuhlata aikaansa minuun. Eikä minulla edes ole seuralaisena mitään sen kummempaa tarjottavaa.
En saa mitään hyödyllistä aikaiseksi elämässäni, koska vaivan näkemiselle ei ole mitään vastinetta. En jaksa soittaa kitaraa, koska en tulisi ikinä löytämään bändiä, enkä voisi etsiä jäseniä ilmoituksilla, koska ilmoitukseen vastannut joutuisi pettymään minut tavatessaan. Tämä on hyvä esimerkki.
En jaksa opiskella, koska opiskelu johtaa työntekoon, ja työelämä on hirveä käsite.
Tunnen itseni rumaksi ja liikakiloiseksi ja yritän jatkuvasti keksiä, mikä minussa on vikana, kun minusta ei kertakaikkiaan olla kiinnostuneita. Paljon mahdollista on, että vaikutan tarkoituksettomasti ylimieliseltä ja kylmältä.
Paikkaan elämäni puutteita muilla asioilla. Harrastukseni kokevat jatkuvaa muutosta suuntaan jos toiseenkin, koska mikään ei sitten korvaakaan sitä, mitä alitajuisesti haen, eli sosiaalisuutta, rakkautta, huumoria, läheisyyttä ja hyväksyntää.
Näin on kulunut jo ihan liian monta vuotta. Olen 18-vuotias, enkä valehtele ollenkaan, kun sanon, että en ole elänyt nuoruuttani. Esimerkiksi äidin neuvot omien ajatusten muuttamiseksi eivät toimi, ovat vain etäistä selitystä, koska tämä on minun todellisuuteni.
Onko minulla syytä hakeutua terapiaan? Kuinka teen sen? Olen juuri muuttanut Tampereelle, jos se tieto jotain auttaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
miksei me voitas perustaa bändiä???? millasesta musiikista olet kiinnostunut
Vaikka olisit kuinka hukassa ja tuntisit olevasi kuinka merkityksetön tahansa, ei ole syytä vaipua epätoivoon. Eläminen on kasvun paikka kaikille, toisille vähän enemmän kuin muille. Kun on käpertynyt sykkyrälle itsensä ympärille, on vaikea huomata, että kyllä sitä muillekin sattuu ja tapahtuu.
Voi kuulostaa kornilta, mutta luin teepussista (Princess tea, jos sattuu kiinnostamaan ja haluat etsiä itsekin viisauksia), että ne, jotka eivät tee koskaan virheitä, eivät usein tee mitään muutakaan.
Itsensä täytyy haastaa, jotkut löytävät rajansa, kun kiipeävät mt. Everestille, toisille riittää se, että pystyvät kohtaamaan arjen vastoinkäymisiä, puristamaan ne palloksi ja heittämään pois.
Jonkun huumorintajuisen ihmisen seura voisi myös olla tarpeen.
18-vuotta ei ole ikä eikä mikään. Hae kouluun, jossa tehdään jotain käsillä - tai hanki harrastus, jonka puitteissa ei tarvitse kyyhöttää sisällä ja miettiä omia tekemisiäsi - kukaan muu niitä todennäköisesti ei nimittäin mieti. Tee jotain sellaista, ettet jaksa iltaisin morkata itseäsi.
Ehkä terapia on tarpeen, ehkä ei - mutta se on varmaa, että loppuviimeksi vain sinä voit auttaa itseäsi. Ei ole olemassa mitään lääkettä, ei sellaista ihmistä, ei sellaisia ohjeita, joilla voisi oppia elämään.
kauniisti ja hyvin vastattu kyseiseen aiheeseen.. ei muuta lisättävää..
Se täytyy ainakin alkuun tunnustaa, että kirjoitat todella selkeästi ja kypsästi ikääsi nähden. En itsekään ole kuin parinkymmenen.
Otsikkosi on ehkä totta. Pahalta alkaa näyttää. Mitä minä näen kirjoituksestasi, niin syvää epävarmuutta. Et pidä itseäsi arvossa, et ehkä rakasta itseäsi..? Olet hyväntahtoinen, et halua loukata muita.
On surullista lukea tekstiäsi. En voi muuta, kuin sanoa, että olet arvokas. Se on klisee, mutta fakta. Olet omana itsenäsi suunnattoman arvokas ihminen. Kukaan ei täytä paikkaasi.
Jos terapiaa mietit, niin voisit sitä ehkä kokeilla. En tiedä kuinka helposti pääsee tuettuun terapiaan, mutta ota ihmeessä selvää.
Haluaisin vaihtaa ajatuksia sinun kanssasi sähköpostitse. Mikäli tuumit samoin, niin laita viestiä osoitteeseeni: [email protected]
Samanlaisia fiiliksiä oli 2vuotta sitten. Olin sulkeutunut tietokoneen ääreen. Sit uskoltauduin
ihmisten ilmoille ja päätin että kaivan itseni ulos tästä paskasta! Aluks olin niin epävarma ja pelokas että halvaaantuin iihan kun joku puhui mulle jotain.
Mut harrastusten avulla pääsin kosketuksiin ihmisten kanssa ja siitä se matka alkoi
Silti kärsin hylätyksi tulemisen peloista ja joskus sosiaalisista peloista. On silti yhä äärrimmäisen vaikeata olla "vapautunut" missään porukassa että tässä on vielä pitkä matka. Nykyään kärsin myös teeskentelystä... teen asiat paljolti toisten ehdoilla(että tulisin hyväksytyksi)
Pelkään myös olevani Narsisti luonteeltani sekä Skitsofreenikko(isä oli). Ja nää jutut ei sit kyl auta yhtään tossa hyväksytyksi tulemisen tavoittelussa :/ En tiedä miten pystyisin olemaan oma itseni niin rennosti kuin muita ei olisikaan :/ Se olis mahtavaa
Viimeaikoina olen ollut aivan hajalla kaiken aikaa(tän itsetutkistelun takia).. koulu on jäänyt, yleensä ei huvita puhua kenenkään kanssa ja tunnen taas tosi usein olevani täysin yksin.
Täytyy nyt kyllä ottaa yhteyttä koulupsykologille koska hajoan muuten.
Voisi tehdä hyvää, että saisit tukea kadotetun itseluottamuksen etsinnässä. Siksi luulen,että voisit varata ajan terveyskeskuslääkärille ja kertoa hänelle omista ahdistuksen tunteistasi, hän ohjaa sinut lähetteellä oikeaan paikkaan,keskusteluterapia voi sysätä sinua nopeastikin oikeaan suuntaan. Tarvitset aikaa itseesi tutustumiseen, luota omiin päätöksiisi, älä äidin. Kysymys on sinun elämästäsi. Älä anna masennuksen jatkua pitkään, tartu sitä niskasta ja toimi. Ajattele, että ansaitset paremman tulevaisuuden ja hyvän elämän. Masentuneena jää helposti sinne sohvan pohjalle lojumaan, koska on niin kyvytön toimimaan, mutta tee se nykäisy nyt. Älä anna muiden määräillä ja määrätä itseäsi.