tyttäreni on ollut jo muutaman vuoden ihan liian laiha.se aloitti laihdutuksen ollessaan lukiossa ja hieman ylipainoon taipuva,kuten meidän suvussa on taipumusta ja nyt sitä ei tunnista edes,että kyseessä on oma lapsi
olen vieressä seurannut,kuinka hän kulkee liian isoissa vaatteissa,ei puhu minulle enää,katsoo vaan johonkin kauas ja mä olenn yrittäny sanoa sille siitä,niin ihan kuin hän itse tietäisi kuolevansa,kun hokee vaan,et älä huolehdi.kaikki on kohta hyvin.ja mä mietin,että mitä se kohta tarkoittaa.aikooko se oikeesti antaa itsensä kuolla vaikka asiaa on yritetty hoitaa.yleensä sairaalassaolojen jälkeen tuntuu,että tyttö kuihtuu aina vain lisää ja pahempaan kuntoon..
pelkään,että menetän hänet tälle sairaudelle ihan milloin tahansa ja siitä aiheesta ollaan käyty keskusteluja ja ennuste on että elinaikaa ei voi kukaan tietää ja sitten se itse on niin kuin se haluaisi oikein kuolla.mietin,että missä ja mitä oon tehnyt väärin,että oma lapsi haluaa kuolla pois.
en tiedä,miten hän elää muuten,enkä mitä hän syö,kun aavistelen,että hän ei edes syö.koko hoitohenkilökuntakin tietää,mutta ne ei tee asialle mitään.onko kaikki muut muka niin sokeita?
kahdesti on jo sydän pysähtyny ja aina sen jälkeen ollaan oltu pitkään sairaalassa,mutta aina itkee,ihan kuin ei haluais,että onkin vielä elossa.yksikin kerta se vietiin johonkin ja se melkein kuoli,elimistö ei enää jaksanu ja kun menin sairaalassa käymään,niin se itki,kun ei saanu tehdä itelleen,mitä halusi ja oli kuulema pyytäny jotain kaveriaan ottamaan sen mahaan menevän letkun irti,johon se kaveri ei onneksi kyllä koskenut.
koska en tiedä,mitä sitten olis tapahtunut.toiseksi tyttäreni on jo täysikäinen,vaikka näyttääkin aivan kuihtuvan pienuudessaan käsiin ja siksi se aina lähteekin itse jossain vaiheessa pois niistä hoidoista.
itse odotan joka päivä tietoa,että nyt on taas kerran käynyt jotain ja joka kerta,kun menen häntä katsomaan,toivon,että hän vielä saisi uuden tilaisuuden,että minä saisin uuden tilaisuuden olla äiti,jota en ole ilmeisesti ollut,koska tyttäreni halu kuolla on niin paljon voimakkaampi,kuin hänen läheistensä hätä hänen tilastaan.
löysin menneellä viikolla yhden vihkon,johon hän oli kirjoittanut,että kukaan ei näe sitä,mitä hän näkee,eikä kukaan koskaan tule ymmärtämään,miksi?
omituinen lause,johon en ole saanut selitystä.
en sairaalasta,en häneltä itseltään,en hänen ystäviltään.kärsin hänen rinnallaan ja voin vain toivoa,että tämä helvetti päättyisi ja saisin oman tyttäreni takaisin.elävänä.entisenä iloisena itsenään.
olen tukiryhmissä puhunut tilanteesta ja tavannut samassa tilanteissa olevia vanhempia ja heidän tukensa on ollut erittäin tärkeää,mutta sekään ei riitä pelastamaan lastani,joka on päättänyt luovuttaa jo ajat sitten.julmasti.tietäen tarkkaan,miten toimia.
tuntuu,että tämän sairauden myötä koko perheemme on sairastunut jollain tasoilla,sillä jokainen tietää,mitä on odotettavissa,ehkä vielä sittenkin,kun hän on saanut kiloja ja haluaa taas elää.kylmä totuus on,että on vain ajan kysymys,milloin hänen elintoimintonsa pysähtyvät kokonaan ja sen me kaikki tiedämme ja siksi tämä asia onkin erittäin vaikea aihe käsitellä.
olen vieressä seurannut,kuinka hän kulkee liian isoissa vaatteissa,ei puhu minulle enää,katsoo vaan johonkin kauas ja mä olenn yrittäny sanoa sille siitä,niin ihan kuin hän itse tietäisi kuolevansa,kun hokee vaan,et älä huolehdi.kaikki on kohta hyvin.ja mä mietin,että mitä se kohta tarkoittaa.aikooko se oikeesti antaa itsensä kuolla vaikka asiaa on yritetty hoitaa.yleensä sairaalassaolojen jälkeen tuntuu,että tyttö kuihtuu aina vain lisää ja pahempaan kuntoon..
pelkään,että menetän hänet tälle sairaudelle ihan milloin tahansa ja siitä aiheesta ollaan käyty keskusteluja ja ennuste on että elinaikaa ei voi kukaan tietää ja sitten se itse on niin kuin se haluaisi oikein kuolla.mietin,että missä ja mitä oon tehnyt väärin,että oma lapsi haluaa kuolla pois.
en tiedä,miten hän elää muuten,enkä mitä hän syö,kun aavistelen,että hän ei edes syö.koko hoitohenkilökuntakin tietää,mutta ne ei tee asialle mitään.onko kaikki muut muka niin sokeita?
kahdesti on jo sydän pysähtyny ja aina sen jälkeen ollaan oltu pitkään sairaalassa,mutta aina itkee,ihan kuin ei haluais,että onkin vielä elossa.yksikin kerta se vietiin johonkin ja se melkein kuoli,elimistö ei enää jaksanu ja kun menin sairaalassa käymään,niin se itki,kun ei saanu tehdä itelleen,mitä halusi ja oli kuulema pyytäny jotain kaveriaan ottamaan sen mahaan menevän letkun irti,johon se kaveri ei onneksi kyllä koskenut.
koska en tiedä,mitä sitten olis tapahtunut.toiseksi tyttäreni on jo täysikäinen,vaikka näyttääkin aivan kuihtuvan pienuudessaan käsiin ja siksi se aina lähteekin itse jossain vaiheessa pois niistä hoidoista.
itse odotan joka päivä tietoa,että nyt on taas kerran käynyt jotain ja joka kerta,kun menen häntä katsomaan,toivon,että hän vielä saisi uuden tilaisuuden,että minä saisin uuden tilaisuuden olla äiti,jota en ole ilmeisesti ollut,koska tyttäreni halu kuolla on niin paljon voimakkaampi,kuin hänen läheistensä hätä hänen tilastaan.
löysin menneellä viikolla yhden vihkon,johon hän oli kirjoittanut,että kukaan ei näe sitä,mitä hän näkee,eikä kukaan koskaan tule ymmärtämään,miksi?
omituinen lause,johon en ole saanut selitystä.
en sairaalasta,en häneltä itseltään,en hänen ystäviltään.kärsin hänen rinnallaan ja voin vain toivoa,että tämä helvetti päättyisi ja saisin oman tyttäreni takaisin.elävänä.entisenä iloisena itsenään.
olen tukiryhmissä puhunut tilanteesta ja tavannut samassa tilanteissa olevia vanhempia ja heidän tukensa on ollut erittäin tärkeää,mutta sekään ei riitä pelastamaan lastani,joka on päättänyt luovuttaa jo ajat sitten.julmasti.tietäen tarkkaan,miten toimia.
tuntuu,että tämän sairauden myötä koko perheemme on sairastunut jollain tasoilla,sillä jokainen tietää,mitä on odotettavissa,ehkä vielä sittenkin,kun hän on saanut kiloja ja haluaa taas elää.kylmä totuus on,että on vain ajan kysymys,milloin hänen elintoimintonsa pysähtyvät kokonaan ja sen me kaikki tiedämme ja siksi tämä asia onkin erittäin vaikea aihe käsitellä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Melkein aloin itkeä kun luin juttusi. Mieleen muistui oma kamppailuni josta en varmaankaan koskaan tule lopullisesti paranemaan. Sairastin anoreksiaa monen monta helvetillistä vuotta ja olin valmis kuihduttamaan itseni niin äärimmilleen että kuolema alkoi jopa tuntua hyvältä. mieluummin olisin kuollut laihana kuin jatkanut elämääni "läskinä". anoreksiaan ei todellakaan auta lauseet "syö nyt jo jotain" tai "et sä mikään läski oo koskaan ollutkaan" voisin sanoa että ne jopa pahentavat asiaa. Itsekin jouduin käymään terapiassa monta vuotta (ja käyn vieläkin) sekä jouduin myös sairaalaan monta kertaa. Anoreksiaa ei voi parantaa millään terapialla tai sairaalalla, ellei sairastuneella itsellään ole lujaa tahtoa parantua. itselläni tämän tahdon saamiseen meinasi kestää liiankin kauan, olin jo lähellä kuolla kunnes rakastuin. tajusin ettei poikaystäväni rakastanut painoani vaan minua sellaisena kuin olen ja aloin miettimään olisiko elämäni sittenkään niin kauheaa jos olisin normaalipainoinen. tajusin myös että elämäni ennen anoreksiaa oli miljoona kertaa parempaa ja onnellisempaa. Silloin myös tajusin että tämän miehen kanssa haluan olla loppuelämäni ja saada lapsia hänen kanssaan. tajusin että minulle tärkeämpää on olla onnellinen ja hyvä tyttöystävä ja maailman paras äiti jota en pystyisi olemaan jos miettisin kokoajan vain ruokaa.
Pitkä prosessi se olikin se parantuminen mutta nyt voin hyvin ja suunnittelemme perheen perustamista.
Toivon tyttärellesi paljon onnea ja tahtoa parantua. ja sinulle toivon paljon paljon jaksamista. tiedän että vaikeinta olla anorektikon äiti on että tietää ettei mitenkään pysty auttamaan lastaan jos tällä itsellään ei ole halua parantua.Hyvää kesää sinulle!
toivon todella,että nämä sinun kertomasi asiat voisivat tulla myös tyttäreni elämään ja sain lohtua lukiessani kirjoitustasi,koska oli,kuin olisin kuunnellut oman tyttäreni sanomattomia sanoja.
toivon todella,että hän haluaa elää ja jos et pahastu,veisin mielelläni tämän sinun tarinasi hänelle luettavaksi tai luen sen hänelle.olen valmis tekemään melkein kaiken saadakseni myös tyttäreni,kuten monet muut sairastaneet ymmärtämään,että elämä on elämisen arvoista.kiitos sinulle,että kerroit oman tilanteesi.tuntuu,että ymmärrän mistä on kyse ja toivottavasti se auttaa minua jatkamaan tätä taistelua tyttäreni rinnalla.
tottakai voit näyttää tarinani tyttärellesi! toivon kovasti että siitä olisi jotain apua hänelle kuin myös kaikille muille sairastuneille! :D
tehnyt mitään väärin, anoreksia on sairaus joka syövyttää aivot.