Olen tuollaiset reilut viisi vuotta yrittänyt kohentaa elämäntapojani vaihtelevalla menestyksellä, kuitenkaan mitään kestävämpää saavuttamatta. Viime aikoina olen alkanut miettiä, mahtaisiko syynä epäonnistumiselleni olla kuitenkin jonkinasteinen mielenterveyden häiriö, vai onko kuitenkin niin, että "minä vain olen tällainen". Olisin hyvin kiitollinen asiallisista kommenteista tilanteeseeni. Yritän kuvata asioideni tilan lyhyesti. Olen alle 30-vuotias mies.
Ilmeisimmät ongelmat:
- ylensyönti ja lihominen; minun on vaikea olla ostamatta herkkuja, joskin nykyään onnistun jättämään osan syömättä (heitän roskiin, mikä hävettää)
- yleinen saamattomuus; en esim. saa roskia vietyä ja kotia siivottua, ja silloin harvoin kun vieraita käy, siivoan viimeisen tunnin ajan vimmattuna
- yksinäisyys; tosin nykyisellään tilanne on parantunut
Elämäntilanne:
- en koe mielialani olevan erityisen synkkä, joskaan en koe myöskään erityistä mielihyvää, ja epäilen hieman turtuneeni
- viihtyisä työpaikka, josta saan positiivista palautetta, vaikka en osaakaan työtäni erityisen hyvin
- en viihdy asuinpaikkakunnallani, vaan haluaisin muuttaa, jos työtilanne sen sallisi
- harrastan ns. sosiaalista elämää eli kavereiden kanssa ajan viettämistä 1-2 kertaa kuukaudessa
- käyn ulkona (oluella tai elokuvissa lähinnä) pari-kolme kertaa viikossa, aina yksin
- seksuaalista halua koen ainoastaan suhteessa pornografiaan, eli kiihotun kunnolla ainoastaan pornosta
- masturboin aikaisemmin n. 5 kertaa päivässä, ja koin sen vievän liikaa aikaa; nyttemmin kuitenkin pornoharrastus on hiipumassa, ehkä työn vaativuudestakin johtuen, opiskelijana kun saattoi runkkailla pitkin päivää
- käytän liikaa aikaa netissä, lähinnä haahuillen ilman päämäärää (aikaisemmin päämäärä oli yleensä runkkaaminen)
- en ole kokenut rakastumisen tai ihastumisen tunnetta viiteentoista vuoteen, eli viimeksi ihastuin yläasteikäisenä
- en ihmeemmin koe empatiaa mistään, minua häiritsee hieman se, että mikään tragedia ei kosketa minua
-itsemurha-ajatukset eivät vaivaa, mutta ajoittain kuitenkin ajattelen itsemurhaa useita kertoja päivässä, itsemurha on pitkään ollut ajatuksissani sellainen tapa vapautua, jota voi käyttää sitten, jos jokin edessä oleva asia tai ongelma ei järjesty
- alkoholin kanssa ei ongelmaa, viinat eivät kaapista kulu, joskin pari kaljaa juon kolmena-neljänä iltana viikossa
Taustaa:
- koulussa kiusattiin aika tavalla, ja paha olo oli päivittäistä lukioon pääsyyn asti
- lukioiästä n. 25-vuotiaaksi asti koin ahdistusoireita: posketonta hikoilua lähes kaikissa ihmiskontakteissa, nyttemmin ei onneksi enää
- opiskelijaksi lähdettyäni eristäydyin ihmiskammoni takia lähes kokonaan pariksi vuodeksi; minulla ei ollut yhtään ystävää
- myös opintoni tyssäsivät kahdeksi vuodeksi lähes täysin
Listasta tuli aika pitkä, toivottavasti joku jaksaa kommentoida. Osaisiko joku arvioida, millaisen vastaanoton saisin, jos antaisin tämän kirjoituksen lääkärin luettavaksi? En tosiaan mihinkään työterveyshuoltoon menisi, mutta harkitsen yksityisellä käymistä. Jotenkin kuitenkin epäilyttää, että jos menen lääkäriin tämän kanssa, niin onko se sitten vähän niinkuin mummoilla, jotka menevät lääkäriin silkkaa yksinäisyyttään? Toisaalta tulee mieleen, että yksinäisyys on myös seuraus eikä vain syy, sillä olen mielestäni oikeasti yrittänyt parantaa tilannettani. Nykyään en tosin enää oikein tiedä, haluanko edes ihmisiä ympärilleni nykyistä enempää, mutta kuitenkin tiedän, että aktiivinen sosiaalinen elämä estäisi minua turmelemasta terveyttäni.
Olisi hirveän helppo väittää, että ongelmieni syynä on lievä, joskin kroonistunut masennus, mutta se kuulostaa kyllä naistenlehtihömpältä.
Ilmeisimmät ongelmat:
- ylensyönti ja lihominen; minun on vaikea olla ostamatta herkkuja, joskin nykyään onnistun jättämään osan syömättä (heitän roskiin, mikä hävettää)
- yleinen saamattomuus; en esim. saa roskia vietyä ja kotia siivottua, ja silloin harvoin kun vieraita käy, siivoan viimeisen tunnin ajan vimmattuna
- yksinäisyys; tosin nykyisellään tilanne on parantunut
Elämäntilanne:
- en koe mielialani olevan erityisen synkkä, joskaan en koe myöskään erityistä mielihyvää, ja epäilen hieman turtuneeni
- viihtyisä työpaikka, josta saan positiivista palautetta, vaikka en osaakaan työtäni erityisen hyvin
- en viihdy asuinpaikkakunnallani, vaan haluaisin muuttaa, jos työtilanne sen sallisi
- harrastan ns. sosiaalista elämää eli kavereiden kanssa ajan viettämistä 1-2 kertaa kuukaudessa
- käyn ulkona (oluella tai elokuvissa lähinnä) pari-kolme kertaa viikossa, aina yksin
- seksuaalista halua koen ainoastaan suhteessa pornografiaan, eli kiihotun kunnolla ainoastaan pornosta
- masturboin aikaisemmin n. 5 kertaa päivässä, ja koin sen vievän liikaa aikaa; nyttemmin kuitenkin pornoharrastus on hiipumassa, ehkä työn vaativuudestakin johtuen, opiskelijana kun saattoi runkkailla pitkin päivää
- käytän liikaa aikaa netissä, lähinnä haahuillen ilman päämäärää (aikaisemmin päämäärä oli yleensä runkkaaminen)
- en ole kokenut rakastumisen tai ihastumisen tunnetta viiteentoista vuoteen, eli viimeksi ihastuin yläasteikäisenä
- en ihmeemmin koe empatiaa mistään, minua häiritsee hieman se, että mikään tragedia ei kosketa minua
-itsemurha-ajatukset eivät vaivaa, mutta ajoittain kuitenkin ajattelen itsemurhaa useita kertoja päivässä, itsemurha on pitkään ollut ajatuksissani sellainen tapa vapautua, jota voi käyttää sitten, jos jokin edessä oleva asia tai ongelma ei järjesty
- alkoholin kanssa ei ongelmaa, viinat eivät kaapista kulu, joskin pari kaljaa juon kolmena-neljänä iltana viikossa
Taustaa:
- koulussa kiusattiin aika tavalla, ja paha olo oli päivittäistä lukioon pääsyyn asti
- lukioiästä n. 25-vuotiaaksi asti koin ahdistusoireita: posketonta hikoilua lähes kaikissa ihmiskontakteissa, nyttemmin ei onneksi enää
- opiskelijaksi lähdettyäni eristäydyin ihmiskammoni takia lähes kokonaan pariksi vuodeksi; minulla ei ollut yhtään ystävää
- myös opintoni tyssäsivät kahdeksi vuodeksi lähes täysin
Listasta tuli aika pitkä, toivottavasti joku jaksaa kommentoida. Osaisiko joku arvioida, millaisen vastaanoton saisin, jos antaisin tämän kirjoituksen lääkärin luettavaksi? En tosiaan mihinkään työterveyshuoltoon menisi, mutta harkitsen yksityisellä käymistä. Jotenkin kuitenkin epäilyttää, että jos menen lääkäriin tämän kanssa, niin onko se sitten vähän niinkuin mummoilla, jotka menevät lääkäriin silkkaa yksinäisyyttään? Toisaalta tulee mieleen, että yksinäisyys on myös seuraus eikä vain syy, sillä olen mielestäni oikeasti yrittänyt parantaa tilannettani. Nykyään en tosin enää oikein tiedä, haluanko edes ihmisiä ympärilleni nykyistä enempää, mutta kuitenkin tiedän, että aktiivinen sosiaalinen elämä estäisi minua turmelemasta terveyttäni.
Olisi hirveän helppo väittää, että ongelmieni syynä on lievä, joskin kroonistunut masennus, mutta se kuulostaa kyllä naistenlehtihömpältä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Luin viestisi pariin otteeseen. Ensimmäisen mielenkiinnosta ja toisen sen takia, että jos tarttuisi silmiin jotain erikoista, joka voisi ehkä auttaa sinua.
"Olisi hirveän helppo väittää, että ongelmieni syynä on lievä, joskin kroonistunut masennus, mutta se kuulostaa kyllä naistenlehtihömpältä."
- Oletko tehnyt niitä masennustestejä? Esimerkiksi Tukiasema.net:ssä voit tehdä Masennustestin (http://www.tukiasema.net/gallup/default.asp?gallupID=19).
Mielestäni sinun kannattaa käydä lääkärissä, ammattiavun hakeminen EI ole huono juttu. Se on hienoa, että olet harkinnut käyväsi yksityisellä. Syy, siihen ettet saa tosiaan tehtyä voi olla krooninen masennus, mutta entä mitkä asiat ovat siihen johtaneet? Masennus ei tule tuosta vain. Koulukiusaaminen ja yksinäisyys kovasti lisäävät masennuksen riskiä.
Pystyt kuvaamaan tilannettasi ja mieltäsi melko hyvin. Auttoiko jotain edes, kun sait tämän kirjoitettua?
Mitä haluaisit elämältäsi?
Olen ylpeä puolestasi, että olet edes osan herkuista pystynyt jättämään pois ja sitten vaikka heittämään ne roskiin. Elämäntapamuutoksia on TODELLA vaikea tehdä, vielä vaikeampaa jos ei ole tukea lähellä.
Mikä on suhteesi vanhempiisi ja muuhun perheeseen? Luulisin, että olet siinä iässä, että he ovat vielä elossa. Asuvatko he samalla paikkakunnalla? Jos eivät, pidättekö yhteyttä?
Kun käyt ulkona leffassa tai terasilla, kaipaatko sinne seuraa? Minkälaista on se niin sanomasi sosiaalinen elämä kavereiden kanssa on?
"-itsemurha-ajatukset eivät vaivaa, mutta ajoittain kuitenkin ajattelen itsemurhaa useita kertoja päivässä, itsemurha on pitkään ollut ajatuksissani sellainen tapa vapautua, jota voi käyttää sitten, jos jokin edessä oleva asia tai ongelma ei järjesty"
-Itsemurha-ajatukset ovat vakava merkki masennuksen oireista. Tiedän kyllä itse, minkälaista se on miettiä (ja ehkä välillä toivookin) kuolemaa. Olen itse aikaisemmin yrittänyt itsemurhaa. Takana oli vuosien koulukiusaaminen.
Sanot, että olet viimeksi ihastunut yläasteella. Oletko kokenut huonoja kokemuksia näissä ihastuksissasi, jotka olisivat voineet "kylmettää" sinut niin, ettei sinua kiinnosta.
Olet myös vähentänyt masturbointia ja se on hyvä asia. Ehkä viisi kertaa päivässä on liikaa. Kiihoitutko enää niistä samoista pornoleffoista, kuni silloin aikaisemmin vai pitääkö aina olla jotain "uutta"?.
Toivottavasti tästä nyt oli hiukan edes jotain apua. Suosittelen siellä lääkärissä käymistä. He ovat sitä varten, jotta voivat auttaa. Lääkäri todennäköisesti suosittelee terapiaa, ihan noiden ahdistuskohtauksien ja koulukiusaamisen takia. Kynnys varaamaan lääkäriaika on iso, mutta olisiko sinulla joku kaveri, jolle voisit uskoutua näistä asioista? Sekin voisi jo helpottaa.
Olen syvästi pahoillani väärästä otsikosta! Se tuli vahingossa, oikeasti piti pistää hmm...
Olen vielä kerran pahoillani.
Kiitos asiallisesta vastauksesta, eikä tuo otsikko ole haitaksi, korkeintaan vähän hämmentävä. Kuten tuossa vähän ounastelitkin, niin jo sinänsä asiasta kirjoittaminen tuntui aavistuksen vapauttavalta. Olen joskus aiemminkin yrittänyt kirjoittaa tätä auki, mutta on alkanut hävettää.
Olen toki joskus tehnyt masennustestejä, ja kuten tuo Tukiaseman testikin, ne indikoivat aina lievää masennusta. Noissa testeissä on kuitenkin se ongelma, että kun etukäteen epäilee olevansa masentunut, se helposti ohjailee vastauksia. Tulokseni ovat sikäli parantuneet, että muutama vuosi sitten sain noista vastaukseksi jotain vakavaa masennusta. Se on varmasti totta, että minulla menee paremmin, ja syynä on varmasti osin työnteon tuoma säännöllisyys. Edistystä kieltämättä, mutta kun ongelmia on ollut jo toistakymmentä vuotta, tämä tuntuu hieman hitaalta.
En oikein tiedä, mitä haluaisin elämältäni, paitsi maisemanvaihdosta. Epäröin tätä kuitenkin hieman, koska muutin nykyiseen asuinpaikkaani ihan samanlaisen muuttamishalun takia. Väkisin pistää miettimään, että jos muutan, olenko parin vuoden päästä taas samassa tilanteessa. Kun ikää tulee lisää, sosiaalisen verkoston rakentaminen kuulemma vielä vaikeutuukin.
Vanhempiini välit ovat ihan OK, ja näen heitä useamman kerran vuodessa. En puhu heille omista asioistani, koska minua häiritsee se, että äitini on huolestunut minusta. Hän on totaalisen väärillä jäljillä asioideni suhteen, ja koska hänellä on taipumusta intoilla vaihtoehtoisista hoitomuodoista, en koe mitään rakentavaa keskustelua mahdolliseksi.
En oikeastaan nykyään enää kaipaa seuraa ulkona käydessäni. Aikaisemmin oli toisin, mutta nykyään minua ei nolostuta liikkua kaikkialla yksin. Aika ajoin toki vieläkin sattuu, että karkaan jostain tilanteesta ahdistuksen takia, mutta aika hyvi se on hallussa. Kotona ollessani yksinäisyys joskus ahdistaa. Kavereiden kanssa en touhuile mitään erikoista, kunhan istutaan iltaa silloin kun nähdään.
En ole oikeastaan kokenut mitään traagista ihastumista koskaan, joskin ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) oikeaa ihastumista kesti kokonaista kaksi vuotta. Se oli aika vakavaa. Muistaakseni luulin aluksi olevani sairas, kun rinnassa puristi. Kerran diskossa sen tytön kanssa tanssinkin, ja se oli kyllä naurettavaa, kun koko illan tanssin kaikkien muiden tyttöjen kanssa paitsi sen ihastukseni. Aika tavallinen tarina 12-vuotiaalle siis. Enkä tosiaan sitten sen parin vuoden jälkeen ole tuota asiaa enemmälti muistellut, jotenkin vaan mitään tuntemuksia ei koskaan herää.
En pornoharrastajana ole ollut mikään erikoisuuden tavoittelija, vaikka kieltämättä aina uutta etsinkin. On mielenkiintoista tietysti miettiä tuota seksuaalisuuden ja tunne-elämän suhdetta. Se on ihan totta, että tuollainen kolme-neljä tuntia koneen ääressä runkkaamista päivässä on melko kohtuutonta, kun samaan aikaan oikeat ihmiset eivät kiinnosta. Toki vilkuilen joskus salaa oikeidenkin naisten peppuja, ja ikäänkuin mekaanisesti olen kiinnostunut. Neitsytpoikana tietysti haluaisin jotain kokeakin, mutta kun ei vain sytytä, ja en tietysti ole naisten suosiossa itsekään. Tämä kiinnostus on vähenemään päin (mikä on kai miehillä iän myötä ihan luonnollista kehitystä). Siitä en siis ole huolestunut, ja kai tunteettomuudenkin kanssa voi elää.
Joskus lukioikäisenä olin innokas väittelijä, ja luulen että se oli jonkinlaista korvike-intohimoa. Tilaisuuden tullen väittelin mielelläni tyttöjenkin kanssa, ja se toi väriläiskiä elämään. Kun tytöt toisaalta kiinnostivat, mutta tuo kiinnostus ei kuitenkaan kanavoitunut mitenkään rakentavasti tykästymiseksi, koin hurjimmat hetkeni väittelemällä heidän kanssaan jumalan olemassaolosta.
Yksi itseäni häiritsevä asia jäi tuosta ensimmäisestä viestistä pois: En koskaan katso peiliin. Peilin ohi kulkiessani katson toisaalle. Tukkani kampaan kurkistamalla peilin sivulta niin, että näen juuri ja juuri hiukseni enkä muuta. Tämä kuulostaa näin kirjoitettuna vähän oudolta, mutta ajatus silmien avaamisesta peilin edessä tuntuu masokistiselta. Varmaan tekisi hyvää katsoa peiliin näin monen vuoden jälkeen, mutta en saa aikaiseksi tsempata itseäni siihen ponnistukseen.
Kiitos vastauksesta vielä, ja harkitsen toki vakavasti lääkärin kanssa keskustelua. En oikein luota kavereihini niin paljon, että heille uskaltaisin avautua.