Vain Hulluimmat Selviytyvät

Koko tarina kirjoitti:

1 ( 10)
VAIN HULLUIMMAT SELVIYTYVÄT
Suomen AA syntyi olosuhteissa, joissa sodan käyneet miehet olivat palanneet yhteiskuntaelämään. Toisilta
tämä oli onnistunut vaivattomasti, toisilta vaivalloisemmin, tai vain osittain. Suuri osa sodasta palanneista oli
ajautunut hoitamaan henkisiä arpiaan menetelmällä, jolle tunnusomaista oli sotamuistojen vatvominen viinan
voimalla.
Taisteluja kerrattiin metsissä kokoontuvissa korttiringeissä ja hämärien tupien pöytien ääressä.
Sotasankareitakin oli joka joukossa, kunniamerkein palkittuja sotureita, jotka olivat pelastaneet aseveljiään.
Heidän juopotteluaan sävytti sama reipas tekemisen meininki, mikä oli heistä sankareita tehnyt. Heidän
maineensa kasvoi kasvamistaan sodan jälkeenkin. Heistä tuli juoppoporukoiden mielipidejohtajia ja
roolimalleja.
Kuten kaikissa ihmisryhmissä, oli näissä juomariryhmissä myös sellaisia, jotka eivät olleet saaneet
elämässään mitään mainittavaa aikaan. Sankaritarinoiden hohde oli heidän ulottumattomissaan, ainakin,
mikäli katsottiin tiukasti heidän tosiasiallisiin suorituksiinsa. Sankareiden liepeillä he kuitenkin saivat kokea
ihailun ilmapiirin, vaikkei tämä ihailu heihin itseensä kohdistunutkaan.
Kuningas Alkoholi vapauttaa luovuuden ja mielikuvituksen. Sotasankareiden ympärillä viihtyvät miehet
oppivat sankaritarinoiden perusmallin: mitä niihin tulee sisältyä; miten ne pitää kertoa; miten ilmeillä,
tauoilla ja painotuksilla luoda tunnelmaa. Harjoittelun tuloksena alkoi syntyä uusia tarinoita ja upouusia
sotasankareita. Kerronnan perinne istui hyvin suomalaiseen luonteeseen, ja hyviä juttuja kuunneltiin
mielellään, puuttumatta isommalti niiden luotettavuuteen. Ilmapiiri oli loppujen lopuksi tärkeämpi kuin
kertomusten tarkka yhtäpitävyys tosiseikkojen kanssa. Jaaritteleva puheentörinä ja juopottelu muokkasivat
hyvää pohjaa tulevaa vertaistukitoimintaa varten.
Kun viesti AA-yhteisöstä saapui valtameren takaa, oli Suomessa valmiutta aloittaa ryhmätoiminnan kokeilut.
Miesjoukossa istuskelu oli jo muodostunut elämäntavaksi. Joillakin yksittäisillä sotasankareilla oli syntynyt
myös orastavaa halua lähteä tekemään jotain aivan omaa. Alkoholin kanssa taistelleille tuli halua
rauhanneuvotteluihin. Tarvittiin, kuten niin usein suomalaisten keskuudessa, joku taho esittämään toiminnan
alkusanat. Tällaiseksi tahoksi löytyikin raitis, uskovainen aviopari, joka otti juoppojen asian hoitaakseen.
Ensimmäinen AA-kerho käynnistyi heidän kotonaan.
Aivan aluksi AA-kerhotoiminta oli pariskunnan myötävaikutuksella hyvinkin kristillissävyistä. Varsin
nopeasti alkoholistit oivalsivat, että heidän oli mahdollista perustaa uusia, mieleisiään ryhmiä. Sellaisia
perustettiinkin, ja niiden kokouksista hengenmiehet toivotettiin kirosanojen saattelemana ulos sitä mukaa kun
heitä ilmaantui. Jotkut ulos ohjatuista perustivat myös uusia ryhmiä.
Näin alkoi suomalainen AA lisääntyä jakautumalla. Varsin pian todettiin, että oli tarpeen tuottaa sellainen
AA-kulttuuri, joka ei olisi ulkopuolisten virtausten pilattavissa. Yhtenäisyyden takaamiseksi päätettiin
ryhmätoiminnassa keskittyä pelkästään alkoholiongelmaan, ja ennen kaikkea juomatarinoiden kertomiseen.
Juoduksihan toki oli tullut, yksin ja joukolla, ja ennen kaikkea paljon. Lisäksi osattiin puhua ja istua
käsivarsia polviin nojaillen tupakansavuisissa kellareissa, joihin ryhmät hakeutuivat. Olosuhteet toivat
mieleen korsuissa vallinneen kohdunomaisen olotilan. Kellareita opittiinkin nopeasti pitämään kodikkaina
kokoustiloina raittiutta tavoitteleville.
2 ( 10)
Syntyneessä AA-kulttuurissa riitti raittiuden tavoitteluun se, että ei ottanut ensimmäistä ryyppyä. Muuten voi
kukin jatkaa tutuksi tullutta elämäntapaansa. AA oli näin ollen erinomainen asia. Toiminta oli viinattomuutta
lukuun ottamatta tuttua ja turvallista. Ryhmissä pelattiin korttia ja kerrottiin sotajuttuja selvin päin, ainakin
enimmäkseen. Kokouksissa ei aina oltu edes pienistä tuoksahteluista huolissaan, ja joidenkin viinalta
tuoksumattomienkin outo käytös meni joukon jatkona, osana AA:ta.
Sodan melskeissä oli näet käytetty myös pervitiiniä (aine tunnettiin myöhemmin nimellä amfetamiini) ja
morfiinia. Narkomaaneja oli AA-ryhmissä alusta alkaen, lahjakkaita puhujia hekin. Toiset olivat hikoilevia,
ylivilkkaita ja valmiita tarttumaan kaikkeen, toiset hitaasti jutustelevia, nuokkuvia ja unisia, miksei tyyniäkin,
jäseniä. Näiden esikuvien mukaista AA-käyttäytymistä esiintyi ryhmätoiminnassa vielä vuosikymmeniä
myöhemminkin.
Kun AA:n ”sanoman saattamisen” idea kantautui Suomenmaahan, syntyi mahdollisuuksia sankaritekoihin.
Ryyppykavereita alettiin noutaa urakalla viinamäen risukoista AA-ryhmiin ja kerhoihin. Henkisesti
tapahtuma vastasi auttajan asemassa olevalle juopolle vakavasti haavoittuneen aseveljen kantamista
joukkosidontapaikoille ensiapua saamaan, vaikkei tätä täysin tiedostettukaan. Toipumisen sanomaa tarjottiin
äärimmäisen varovasti, jottei varsinainen asia, alkoholistien aseveljeys, olisi hämärtynyt. Tällöinkin se
muistettiin tehdä karskisti ja ankaran kiroilun saattamana.
Juoma-aikojen muisteluun keskittyvät AA-tarinat jatkoivat notkeasti sodan sankaritarinoiden perinnettä.
Jälleen oli mahdollista käyttää mielikuvitusta todellisissa tapahtumissa esiintyvien aukkopaikkojen tilkkeeksi
ja lujittaa yhteisyyden tunnetta.
AA-miehet olivat myös tottuneet torjumaan ulkopuolisia uhkatekijöitä. Hyvin harvat AA-jäsenet olivat
yhteydessä muiden maiden alkoholisteihin ja 12 askeleen ohjelmaan perustuvaan AA-kulttuuriin. He
kohtasivat sitkeää vastarintaa, kun he esittivät ryhmissä ajatuksen toipumisohjelman käyttöönotosta muun
maailman tapaan. Ohjelman läpimurto otti aikaa. Viivyttämään, puolustamaan ja hyökkäämään tottuneiden
jermujen rintama totesi, että AA:ta ei saa muuttaa, ja he antoivat periksi vasta todettuaan ilman ohjelmaa
syntyvät miehistötappiot liian suuriksi. Lopulta siis toipumisohjelmaa alettiin käyttää, mutta sitä kuitenkin
tutkittiin, tulkittiin ja selitettiin Suomen oloihin sopivaan muotoon. Luotiin myös iskulauseita, joiden
ajateltiin houkuttelevan hengeltään oikeanlaisia miehiä mukaan suomalaiseen AA-toimintaan. "Vain
hulluimmat selviytyvät!" "Persettä penkkiin!"
Toipumisohjelman kahdestatoista askeleesta muodostui suosituimmaksi ensimmäinen. Se tarjosi
mahdollisuuden jatkaa palavereita entiseen tapaan. Muitakin askeleita käsiteltiin, mutta uudelle tulokkaalle ja
juuri juomasta palanneelle jäsenelle luettiin aina ensimmäinen askel. Joissain tapauksissa luettiin
ensimmäistä askelta saman jäsenen kunniaksi uudelleen ja uudelleen, palaverista toiseen. Jos juomasta
palannut jäsen esitti muita toivomuksia, hänet palautettiin ruotuun karjaisulla: "Ensimmäinen askel!". Harvat
jäsenet olivat kuitenkaan vilpittömän iloisia "kestotulokkaista", ja palaverien ilmapiiri sävyttyi kyllästyneellä
ja painokkaalla äänellä puhuttujen juomatarinoiden myötä sellaiseksi, että uudelleen juomaan lähtemisestä
tuli houkutteleva vaihtoehto.
Kun toipumisohjelman tulolle annettiin periksi, saatiin pieneen yhteisöön kuitenkin aikaiseksi pitkä rauhan
tila. Juoksuhaudat Suomen AA:ssa kunnostettiin seuraavan kerran vasta silloin tosissaan, kun pieni
vähemmistö – jälleen! – alkoi puhua 12 perinteen hyödyllisyydestä ryhmätoiminnalle. Uhkaa pidettiin
jälleen vuosikausia loitolla menestyksellisesti taistellen ja raskaita tappioita kärsien. Uusille tulokkaille
opittiin heti heidän ensimmäisistä palavereistaan alkaen teroittamaan sitä, että alkoholistien omaan yhteisöön
on jatkuvasti pyrkimässä ulkomaisia vaikutteita. Sellaiset ovat suureksi vaaraksi yhtenäisyydelle. Jälleen
kaikuivat palavereissa tunteikkaat vetoomukset. ”AA:ta ei saa muuttaa!” ”Suomalaisen AA:n perintö tulee
sellaisenaan siirtää jälkipolville!”
3 ( 10)
Myös henkilöpalvontaa pyrittiin torjumaan muistuttamalla siitä, että AA:n perustajajäsen Bill W. ei ollut sen
kummempi kuin kukaan muukaan alkoholisti. Kun hänet oli saatu pudotettua jalustalta, hänen tilalleen ja
edelleen nostettiin voimakkaita suomalaisia AA-hahmoja. Heidän nimeään lausuttaessa oli asianmukaista
alleviivata äänenpainoilla, että mainittiin huomionarvoisa henkilö, joka kuitenkin oli "yksi meistä",
merkittävyydestään huolimatta aivan samalla tasolla kuin kaikki muut.
Tärkeäksi koettiin alusta asti korostaa uusille tulokkaille, että AA:han ei kannata tulla ennen aikojaan.
Yhdeksän kymmenestä hävisikin ensimmäisen palaverinsa jälkeen vuosiksi takaisin viinamäkeen. Ne, jotka
vielä tulivat takaisin, olivat helppoja ja pelokkaita tapauksia. Kukaanhan ei voinut milloinkaan varmasti
tietää juoneensa juuri sopivasti ollakseen sovelias AA-toimintaan, eikä kellään myöskään ollut etukäteen
tietoa niistä merkeistä, joiden perusteella liikaa juoneet puolestaan voitaisiin ohjata takaisin ulkomaailmaan.
Useimmilla AA:n pitkäaikaisista jäsenistä oli kokemusta ulos joutumisesta, ja he käsittelivät kokemaansa
turhaumaa siirtämällä perinnettä (ei AA-laista sellaista vaan vakiintunutta käytäntöä) eteenpäin.
AA-toiminnan ilmapiiri muodostui sellaiseksi, että siihen oli vähitellen helppo kotiutua myös muista
taustoista kuin sodan olosuhteista peräisin olevien alkoholistien. Rangaistuslaitoksissa suoritetut
sanomansaattokäynnit olivat erityisen tuloksellisia. Ne vakuuttivat vankeja siitä, ettei elämässä välttämättä
tarvitse paljoa muuttua. Juomisen lopettaminen toimi sisäänpääsynä toveriseuraan, jossa jokainen voi päästä
”kongin kingiksi” ja pätemään, ainakin tulokasvaiheesta menestyksekkäästi selvittyään. Liikkeeseen alkoi
tulla sujuvasanaisia, palavasilmäisiä puhujia, jotka esittivät asiansa kiihkeästi, kuuluvalla äänellä ja kiroillen,
r-kirjainta puheessaan voimakkaasti korostaen. Heillä oli myös käsi jatkuvasti ojossa valmiina kuittaamaan
vastaväitteitä. Heidän pääsemisensä liikkeen eturiveihin oli helppoa.
Uudemmille tulokkaille alettiin opettaa myös, että mitä tahansa sai tehdä, kunhan teki sen raittiina. Tästä
opetuksesta – johon aivan kaikki eivät kuitenkaan tarttuneet – seurasi, että AA-laisten keskuudessa
harrastettiin erityisesti sota-ajalta tuttuja uhkapelejä. Näissä velkaannuttiin joskus niin, että aineksia kertyi
joskus itsemurhaksi asti ("Mutta teki sen selvin päin!"). Menneisyyden tilejä tasattiin monenkirjavilla
liiketoimilla ja vähintäänkin puolipimeillä hankkeilla; tätä opittiin pitämään omavaraisuusperiaatteen
mukaisena, ihailtavana toimintana. Rahaa ansaittiin myös myymällä viinaa vielä kärsiville alkoholisteille –
heiltä kun puuttui AA-jäsenyyden edellyttämä halu lopettaa juominen. Nopeasti ansaitulla rahalla
mahdollistui kultaketjujen ilmestyminen raittiiden kaulojen ja ranteiden ympärille, arvostusta ja vetovoimaa
herättämään.
Ryhmätoiminta suuntautui vain viinasta kuivilla pysymiseen, ja muita riippuvuuksia ei pidetty paheena.
Jäsenet löysivät kukin omat tapansa aika ajoin esiintyvien epämääräisten olotilojensa käsittelyyn. Jotkut
söivät liikaa, todella paljon liikaa. Mahtava ulkoinen olemus toimi kuitenkin ryhmissä tärkeänä
uskottavuustekijänä – patruunoiden ja ökyisäntien ajasta kun ei vielä ollut kulunut vuosikymmeniä.
Jotkut jäsenistä tekivät lapsia naispuolisten tulokkaiden kanssa, tai ainakin sinnikkäästi yrittivät niitä tehdä.
Useimmiten tämä tapahtui tulokkaan suostumuksella, mutta joskus myös "ei" tulkittiin suostumukseksi.
"Ihmisenistutuspuikolla kummittamisesta" kiinni jääneet otettiin kuitenkin yleensä vanhemmista jäsenistä
kootun neuvoston puhutteluun. Tämä teki heistä sopivan nöyriä muihinkin palvelutehtäviin.
AA-jäsenistä alkoi tulla monikertaisia "napalankoja" keskenään. Tämän ilmiön tuottamat taloudelliset,
henkiset ym. laskut kasaantuivat pääasiassa hyväksi (tai pahaksi) käytettyjen naispuolisten tulokkaiden
maksettaviksi ja johtivat usein tulokkaan poistumiseen AA:n piiristä, yhteiskunnan piiristä ja koko elämästä.
4 ( 10)
Tapahtui silti joskus niinkin, että tällainen naispuolinen jäsen odotti sopivaa juhlatilaisuutta, jossa hän kertoi
suurelle kuulijakunnalle kaiken seikkailuistaan vanhempien AA-laisten parissa, näiden itsensä ollessa
puolisoineen saapuvilla. Tällöin hajosi useita avioliittoja ja retkahduksia tapahtui ”valtiomiehiksi”
kutsutuillekin. Useimmat AA-laiset alkoivatkin suhtautua karheasti avopalavereihin, ja erityisesti
alkoholistien vaimoihin. Säilyneissäkin perhesuhteissa tapahtui viilenemistä. Kavereille ei ainakaan sopinut
näyttää, että oli puheväleissä vaimon kanssa.
Jotkut jäsenet vieraantuivat vaimoistaan niin, että he alkoivat käydä säännöllisesti ulkomaanmatkoilla ja
maksullisissa naisissa saaden näin lisää aineksia viidennen askeleen palaveripuheenvuoroihinsa. Silmät
kiiluen kerrottuja tarinoita kuunneltiin, ja kuuntelijoiden keskuudessa syntyi päätöksiä: ulkomaille on
päästävä. Sukupuolitaudit alkoivat niittää kohtuullista satoa raittiiden alkoholistien keskuudessa. Niistä tuli
joskus kirjaimellisestikin "yhteistä omaisuutta", jota miesvoittoisissa palavereissa erityisesti käsiteltiin,
yksityiskohtien kera.
AA:n hengelliseen sisältöön suhtauduttiin varoen. Sisäiseen kasvuun panostettiin vain pakon edessä, jos
siihen jäi muulta touhuamiselta aikaa. Vanhempien jäsenten aseman lujittamiseksi tehtiin työtä. Tuota
asemaa ei yritettykään perustaa niin epävarmoille tekijöille kuin vaikeasti määriteltävään toipuneisuutta tai
sisäistä rauhaa kuvastavaan vetovoimaan. Luotettiin mieluummin ulkonaisiin vaurauden yms.
tunnusmerkkeihin ja vähitellen vakiintuviin AA-laisiin sanankäänteisiin. Näin luotiin koodijärjestelmä, jonka
avulla voitiin erottaa kokeneet jäsenet uusista tulokkaista.
Hyvään AA-puheenvuoroon sisältyivät ainakin seuraavat sanonnat: "kun nuo ovet avasin", "näitten pöytien
ääressä", "minun kohdallani", "omasta kokemuksestani", "tänä päivänä" ja "menettää kurjuutensa". Kun
uusi jäsen oppi käyttämään näitä sanontoja ja viittaamaan lisäksi puheenvuoroissaan vanhempiin AA-laisiin,
hänen tulokasaikansa voitiin epävirallisesti katsoa päättyneeksi. Merkiksi tästä alettiin hänen
puheenvuorojaan säestää hyväksyvin urahteluin ja nyökytyksin. Linjasta poikkeavien puheenvuorojen aikana
kierrätettiin tai laskettiin äänekkäästi rahalipasta, käytiin vessassa ja pidettiin puoliääneen "nokkapalavereita"
vierustoverien kanssa.
Palaveripuheenvuorojen pituutta tai sisältöä ei katsottu tarpeelliseksi rajoittaa, päinvastoin. Erityisesti
odotettiin vanhempien jäsenten suunvuoroja, joiden odotettiin sisältävän heidän juomisen tarinansa,
kokoavan katsauksen kaikesta samassa palaverissa aiemmin sanotusta, lainauksia AA-kirjallisuudesta,
selostuksen päivän tapahtumista, viittaukset muiden vanhempien jäsenten puheenvuoroihin sekä lentäviä
lauseita tai mieleen jääneitä tokaisuja muiden jäsenten, elävien ja jo kuolleiden, suusta. Oikein hyvä
vanhemman jäsenen puheenvuoro sisälsi lisäksi pohdiskelua seitsemän kuolemansynnin sekä itsesäilytys-,
sosiaali- ja sukuvietin suhteista ja niihin liittyvästä erityisen voimattomuuden näkökulmasta.
Kiireetön ilmapiiri ja tunnin-parin mittaiset puheenvuorot loivat turvallisuutta. Kulttuurin lujittamista
palvelivat nyrkkisäännöt: "Palaveri täytyy istua alusta loppuun", "Jos ei ole kellon mukaan juonut, ei voi
kellon mukaan puhuakaan" ja "Palaverissa täytyy puhua, ettei joudu juomaan".
Juomaan joutumisella peloteltiin kaikkia sellaisia jäseniä, jotka eivät ymmärtäneet turvallisuuden ja
yhdenmukaisuuden merkitystä, ja jotka koettivat kyseenalaistaa koeteltuja toimintamuotoja. Yleensä nämä
veneenkeikuttajiksi mielletyt kyselijät olivat tulleet AA-toimintaan muualta kuin sotaveteraani- tai
vankilakulttuurista. Heidän sisäänajonsa oli vaikeaa. Kulttuuri oli heille liian erilaista. Parhaiten
ryhmätoimintaan jäivät metsissä ja laitoksissa aikaansa viettäneet henkilöt, jotka pystyivät saattamaan AAsanomaa
kaltaisilleen. "AA-sanomaksi" tiivistyikin usein toteamus: "Kun ei ota ensimmäistä ryyppyä, ei tule
juovuksiin". Tämän sanoman oivalluttaminen tavoitti vaivattomasti ihmisen, joka ei ollut koulun penkillä
oppinut ajattelemaan monimutkaisesti.
5 ( 10)
Suomen AA:n päästyä rippikouluikään alkoi ryhmiin löytää tiensä myös sellaisia jäseniä, jotka olivat
hankkineet kokemusta ihmistenvälisestä yhteistyöstä politiikan ja ammattiyhdistystoiminnan piirissä. Nämä
tulokkaat opettivat varsin pian muille, miten asioita joukossa hoidetaan. Ryhmissä alettiin, "Amerikan
malliin", pitää asiapalavereita, joissa enemmistöpäätöksiä, muotoseikkojen toteutumista ja kokoustekniikkaa
nuijan paukutuksineen pidettiin arvossaan.
Ryhmäkurin idea löysi tiensä asiapalavereihin. Myös tavalliset kokoukset saivat väriä ja dramaattisia
käänteitä, kun järjestötoiminnan pyörteissä kastuneet ja kuivuneet veteraanit alkoivat rutiinilla niissäkin
valvoa saavutettuja etuja. Epäillyistä 12 perinteestäkin saatiin lopulta enemmän irti, kun ne joukolla
valjastettiin muutoksentorjuntatyöhön. Näin saatiin siis lisää AA:n periaatteita toimivalle tasolle.
Suomen AA saatiin myös vähitellen sellaiseen kuntoon, että ryhmätoiminta oli houkuttelevaa riittävän
monista erilaisista taustoista tuleville uusille jäsenille. Palaverien ilmapiiri oli veljellisen tai isällisen
yhdenmukaistava ja herkkä reagoimaan voimakkaasti kaikkeen poikkeukselliseen. Suiden tukkimiseen löytyi
riittävästi voimia. Sekä fyysistä että henkistä massaa oli jäsenistössä valmiina toimimaan uhkatilanteissa.
Oudot ja uudet ajatukset pystyttiin pitämään poissa palaveritoimintaa sekoittamasta.
Huolellisen varovaiset kannanotot saattoivat kuitenkin vähä vähältä vaikuttaa yhteisössä. Esimerkiksi
hengellisten painotusten tuonti Suomen AA:han onnistui muutamilta sitkeiltä yksilöiltä, jotka pystyivät
hiljaisella ja vaatimattomalla esitystavalla ja kansankielellä käsittelemään asiaa niin, että jotkut alkoivat heitä
kuunnella. Yhteistyössä heidän kanssaan saatiin tuotetuksi paikallisiin oloihin sopivat pehmennykset tai
laimennukset kullekin hengelliselle periaatteelle, ja sanomaa voitiin saattaa hieman vapautuneemmin.
Toipumisen, palvelun ja yhtenäisyyden perusta oli saatu tuotettua omin, kotimaisin voimin.
Tehtyjen linjausten ylläpitämiseksi pidettiin aika ajoin alueellisia ja valtakunnallisia tilaisuuksia, joihin
kokoonnuttiin pohtimaan ja vaalimaan saavutettua yhtenäisyyttä. Vakiintui myös käytännöksi pitää enemmän
ja vähemmän virallisia aluekokouksia. Niissä itsensä osaaviksi tuntevat ryhmien jäsenet päättivät asioista,
jotka liittyivät suomalaisen AA:n kehitykseen. Näistä tilaisuuksista tuli yleensä tunnepitoisia ja meluisia, ja
niihin hakeutuivat vain sellaiset jäsenet, jotka olivat kiihkeässä ilmapiirissä omimmillaan. Kaikkein
kovaäänisimmät saivat yleensä sanoa viimeisen sanan, ja yhteisiä asioita päätettäessä harjoitettiinkin
äänijänteitä tosissaan. Kotimatkat tapahtuivat miellyttävän kiihtyneisyyden vallassa.
Yhteisössä pystyttiin menestyksellisesti torjumaan äkkikäännökset, mutta vähittäisiä muutosprosesseja
suvaittiin – ainakin siihen asti, kunnes joku "vanhemmista valtiomiehistä" löi nyrkin pöytään ja vaati paluuta
perusasioihin. Suomen AA oli leppoisan hitaasti kääntyilevä laiva, ja sitä pidettiin jäsenistön omassa
keskuudessa niin esimerkillisenä yhteisönä, että sitä voitiin muissa maailman AA-maissa vain ihastella.
Erityisesti mainittiinkin jonkun amerikkalaisen vierailijan kehuneen Suomen AA:ta maailman parhaaksi
sellaiseksi.
Jäsenmäärä kasvoi tasaisen varmasti, ja ryhmätoimintaan jääneet kokivat yhteisön lämmön aina uudelleen
tulokaspalavereissa, joissa vanhemmat jäsenet mielihyvin muistelivat omia juomisiaan ja AA:han pääsyään.
Puheenvuoroissa korostettiin sitä toveruutta, välittämistä ja lämpöä, jota nämä vanhemmat jäsenet olivat
saaneet.
Tällaisia muisteloita ei juuri ollut tapana vesittää niin, että olisi tarjottu toveruutta, välittämistä ja lämpöä
kaikille uusille jäsenkokelaille. Uusista tulokkaista hyväksyttiin vaivattomasti vain harvoja ja valittuja.
Joukkoon kelpuutettujen kykyä ottaa ohjausta vastaan mitattiin tarjoamalla näille palvelutehtäviä muutaman
ryhmässä vietetyn viikon jälkeen. Kahvinkeitto oli sopiva harjoitustehtävä, jolla voitiin mitata arkojen
tulokkaiden kelpoisuus vaativampiin AA-tehtäviin. Jos he suostuivat vanhempien komenneltaviksi, heitä
saatettiin alkaa kasvattaa kovaan peliin AA:n rakenteessa ja arvostetummissa palvelutehtävissä.
6 ( 10)
Yleensä kahvinkeittoa arvostetumpiin palvelutehtäviin valittiin koulutettaviksi vain taattuja "aatteen miehiä",
joilla oli kokemusta yhteisöissä toimimisesta. Vankiloista, kunnallispolitiikasta ja ammattiyhdistysliikkeistä
tulleet jäsenet olivat taustojensa vuoksi arvokasta kaaderijoukkoa. He toteuttivat AA:ssakin kaikissa
toimissaan niitä periaatteita, joita he olivat aiemmassa elämässään tottuneet noudattamaan. Heidän
vuorovaikutustaitonsa ja tyylinsä olivat niin vastaansanomattomia, että kahvinkeittovuoroa ei heille
uskaltanut tarjotakaan.
Vakiintui tapoja, joilla varmistuttiin uuden tulokkaan halukkuudesta ottaa vastaan mitä tahansa. Tulokkaan
piti esim. jo ryhmätoimintaan tullessaan olla varma, että hän oli alkoholisti. Hänellä ei myöskään saanut olla
muiden päihteiden tai lääkkeiden käyttöhistoriaa. Perinteissä kerrottu jäseneksi pääsyn vaatimus "halu
lopettaa juominen" viittasi selvästi vain puhtaisiin alkoholisteihin, ei sekakäyttäjiin, jotka olivat nauttineet
päihteensä suun kautta syöden tai suonensisäisesti. Tällaiset heitettiin armotta ovien ulkopuolelle.
Vaikka AA:n torjuva käsi oli aina tarjolla, tässä työssä epäonnistuttiin joskus. Näin kävi sitkeimpien
yhteisöön hakeutuvien sekakäyttäjien kohdalla. He olivat usein amfetamiiniin, morfiiniin tai
psyykenlääkkeisiin vihkiytyneitä entisiä ja myös nykyisiä mielenterveyspotilaita. He ottivat paikkansa
AA:ssa sellaisella vimmalla, ettei kellään ollut siihen vastaan sanomista, eikä heidän toimintaansa yhteisössä
sen jälkeenkään. "Vanhojen valtiomiesten" riveihin he pääsivät ajallaan, joskus jopa huomattavan nopeasti.
Heidän temperamenttinsa teki vaikutuksen kaikissa heidän toimintaympäristöissään. Sopivasti hyötykäyttöön
valjastettuna se palveli monin tavoin yhteistä etua. Syntyi jälleen uutta AA-kulttuuria ja lisää kriteerejä
oikeanlaiseen AA-laisuuteen.
Vallitsevan järjestelmän ylläpitämistä palvelevaa kummitoimintaa harrastettiin vilkkaasti. Hyvän kummin
tärkeimpinä avuina toimivat rävähtämätön katse, pidäteltyä vimmaa uhkuva tupakasta käreä äänensävy, taito
löytää silmänräpäyksessä tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva irrallinen lause AA-kirjallisuudesta sekä alati
täydentyvä kokoelma lausahduksia asioista, jotka voivat johtaa juomiseen. "Kummisetä" ja muut
mafiaelokuvat muokkasivat myös aikanaan suomalaisen AA-kummin prototyyppiä ja ryhmien,
aluekokousten ja vuosikokousten ilmapiiriä.
Suomen AA:ssa vallitsi myös hehkuvan isänmaalliseen kansallistuntoon verrattava tunne, jota ylläpidettiin
monin tavoin. Erityisesti tämä henki tiivistyi "neuvottelupäivillä" ja vuosipäivien yhteydessä. Näitä
tilaisuuksia käytettiin muistuttamaan siitä, että huolella ja yhteisin ponnistuksin luotu suomalaiskansallinen
AA-pääoma oli alituisesti uhattuna.
Kun AA-tulokkaita alkoi tulla etupäässä muualta kuin puistojen ja lepikoiden kätköistä, tuli yhtenäisyyden
varjelemisesta ylivoimaisen vaikeaa. Tulokasaines alkoi yhä enemmän koostua ihmisistä, jotka eivät olleet
juoneet itseään riittävän nöyriksi asettumaan vanhojen jäsenten ohjaukseen tai lähtemään takaisin
viinamäkeen. Vaikka jäsenistön vanhimmat tekivät kaikkensa, tuli esim. työelämästä hoitoon ohjattuja
ihmisiä ryhmiin. Monella tällaisella "pihtisynnytetyllä" oli tapana alkaa kritisoida ryhmissä vallitsevia
käytäntöjä niiden käsitysten perusteella, joita hän oli saanut luettuaan AA-kirjallisuutta. Tulokkaille yritettiin
kyllä korostaa, että lukeminen ei ollut kuin haitaksi, mutta tämä opetus tavoitti huonosti sellaiset, jotka olivat
silkkaa omapäisyyttään tottuneet ottamaan asioista laajemmin selvää.
Vanhemmat AA-laiset pyrkivät huolissaan korostamaan, että tulokkaista jäi ryhmiin häviävän pieni osa.
Tämä johtui siitä, että tulokasaines oli oleellisesti huonontunut niistä ajoista, kun ryhmiin tultiin
roskapöntöistä ja rangaistuslaitoksista. Vaikka tulokkaita tuolloinkin oli palannut takaisin juomakierteeseen,
oli näiden ympärillä häärineillä mahdollisuus korostaa, että he itse olivat pysyneet aktiivisuutensa ansiosta
raittiina. Kun tällaista aktiivisuutta ei enää selvästikään arvostettu kaikkien tulokkaiden piirissä, pyrittiin
"ohjaukseen" suostumattomat ohjaamaan ulos ryhmistä - mikä ei tietenkään tuottanut sen parempaa tulosta
kuin muukaan vanhemman jäsenen tarjoama opastus.
7 ( 10)
Matkailu ja tiedonvälityksen tehostuminen osoittautuivat voimakkaiksi uhkatekijöiksi suomalaiselle AA:lle.
Jäsenistössä oli siellä täällä yksittäisiä epäilijöitä, jotka eivät tyytyneet vain siihen AA-perintöön, mitä heille
tarjottiin. Tämä omapäisyys ilmeni muun muassa tutustumisena vieraskieliseen AA-kirjallisuuteen ja AAtoimintaan
Suomen rajojen ulkopuolella. Kirjallisuuden käännöstyötä alettiin kritisoida, jopa 12 askeleen ja
12 perinteen suomennoksista löydettiin puutteellisuuksia, epätäsmällisyyksiä ja asiavirheitä.
Joskus yltyi pieni AA-vähemmistö niin äänekkääseen kirjallisuuskäännösten kritisointiin, että enemmistön
oli annettava periksi. Se nimesi omasta keskuudestaan työryhmiä tutkimaan tehtyjä käännöksiä, ja ajoittain
tällainen työryhmä joutui tekemään enemmänkin kuin vain ilmoittamaan käännösten olevan erinomaisen
tasokkaita – tällainen lausunto oli kuitenkin yleisin toimikunnan työn lopputulema.
Muutospaineiden noustessa kestämättömiksi jouduttiin joskus tekemään uutta käännöstyötä. Jottei
kirjallisuuden sanoma ratkaisevasti muuttuisi, käytettiin tässä työssä tiukan paikan tullen äänestysmenettelyä,
lause kerrallaan. Viime kädessä yksittäisratkaisuja tekivät "vanhojen AA-laisten" ryhmään lukeutuvat,
yleensä kielitaidottomat, jäsenet sen jälkeen, kun työryhmien työn ja äänestyspäätösten tulokset saapuivat
heidän käsiinsä. Tämä viimeinen oikoluku tapahtui hyvissä ajoin ennen käsikirjoitusten menoa painoon.
Käännösten asiasisällöt säilyttivät jatkuvuutensa.
Ulkomaisista vaikutteista syntyi runsaasti ärtynyttä keskustelua myös silloin, kun 1960-luvulla ensi kertaa
tuotiin käsittelyyn valtameren takana vallitseva ajatus, jonka mukaan raha ja henki kannattaisi pyrkiä
pitämään erossa toisistaan. Tällaisia ajatuksia esittävä "Palvelukäsikirja" oli ehditty suomentaa, ja sitä
tutkittiin tarkoin. Kirja tuntui sisältävän ideoita siitä, että AA olisi demokraattinen yhteisö, jossa
"vanhainvaltaa" ei tunnettaisi. Asioista päättäminen tapahtuisi sellaisessa AA-rakenteessa, jossa ryhmät
keskuudestaan valitsisivat uskotut palvelijat, ja luovuttaisivat yhteiset asiat näiden hoidettaviksi. Amerikassa
ja muualla maailmassa näytettiin toimittavan tähän tapaan.
Suomen oloihin nämä ajatukset eivät soveltuneet. Valtakunnallisilla neuvottelupäivillä oltiin "alusta alkaen"
totuttu päättämään yhteisistä asioista yhdessä, torikokouksen tai punakaartin tapaan, kovaäänisesti ja vähän
riidellenkin. Jäsenmäärän ja ryhmien määrän kasvua ei katsottu riittäväksi perusteeksi suurille muutoksille –
mahtuuhan torikokouksiinkin väkeä. Paineiden kasvaessa nimettiin kuitenkin työryhmä, joka loi suomalaisen
palvelurakennemallin. Tämä malli perustui kuitenkin edelleen vakiintuneeseen "koko porukalla" päättämisen
käytäntöön, ja joka ryhmällä oli oikeus lähettää tai olla lähettämättä edustajiaan kokouksiin.
Palvelutehtävien vaihtovuoroisuusperiaatteesta saatiin myös aikaiseksi suomalainen malli. Kun yksittäinen
jäsen oli edennyt esim. kahvinkeitosta alkaen, mahdollisesti alue-edustajan tehtävienkin kautta
valtakunnantasoisiin palvelutehtäviin, hänen virallinen palvelu-uransa oli lakipisteessä. Poikkeuksen
muodosti maailmanpalveluvaltuutetun tehtävä. Tähän toimeen valitun tärkein tehtävä oli saada ulkomaiset
kollegansa vakuuttuneiksi siitä, että Suomessa AA:n toiminta on vähintäänkin esimerkillistä.
Maailmanpalveluvaltuutetut joutuivat tässä tehtävässään kovan paineen alle, ja jotkut heistä alkoivat juoda
heti toimikautensa päätyttyä.
Kunnialla palvelukautensa hoitaneet jäsenet siirtyivät täysinpalvelleiden, taka-alalla pysyttelevien AAj
äsenten joukkoon. Useimmat mielsivät taka-alalle siirtymisen tarkoittavan AA:n kulisseihin kätkeytymistä ja
toiminnan määrätietoista koordinointia ”takapiruporukoissa” tai eri tarkoituksiin perustetuissa toimikunnissa.
Päättämisen lumoihin päässeille löytyi tehtäviä yllin kyllin. Harva väistyvä jäsen tyytyi myhäileväksi
rivimieheksi palaamiseen.
8 ( 10)
Talouden ja hengen erottamiseksi tehtiin työnjaollisia päätöksiä. Ryhmien sisäistämän
omavaraisuusperinteen, kirjallisuuden ja muiden myyntituotteiden kautta saadut varat ohjattiin sitä varten
perustetulle AA-kustannukselle. Tämä elin sai myös kirjallisuuden kustannusoikeudet. Näin saatiin raha ja
periaate erotettua toisistaan – AA-kustannuksen perustaminen oli siis arvokas asia. AA-palvelu hoiti muut
asiat – mm. AA-kustannuksen toiminnan valvonnan, täytyihän rahankäytön jo periaatteiden vuoksi olla
jäsenistön kontrollissa. AA-palvelu kokoontui omassa keskuudessaan päättämään yhteisistä asioista, mutta
tuoden työnsä tulokset kuitenkin yhteiseen pöytään talvipäivien vuosikokouksiin.
Vuosikokouksessa voitiin vaivattomasti yhdessä käsitellä uudelleen ne asiat, joita AA-palvelun uskotut
palvelijat olivat keskuudessaan vuoden aikana käsitelleet saamansa toimeksiannon mukaan. Usein tämän
työn tuloksiin oltiin tyytymättömiä, ja vuosikokous päätti asiat uudelleen ja toisin. Näitä kokouksia ohjasivat
puheenjohtajien takana tai heidän ohitseen ”takapirujäsenet".
Vuosikokousten valmisteluun kuului, että vanhojen AA- ja ay-miesten valmentamat junttamiehet kiersivät
maakuntien ryhmissä takomassa yhtenäisyyttä. Sitten valitsivat ryhmät edustajiaan vuosikokouksiin.
Kaikkien ryhmien ääni tuli kuuluviin muun muassa siten, että suurten ryhmien arvostetut kokouskonkarit
saivat valtakirjoja muistakin ryhmistä kuin omastaan. He saapuivat kokousten alussa tapahtuvaan ryhmien
luettelointiin jopa usean kymmenen eri ryhmän valtakirjat kainalossaan. Näin säilyi ryhmien ote asioista, ja
perinteissäkin mainittu "ryhmien jäsenten omatunto" saatiin pysymään koossa ja hallinnassa.
Yhtenäisyyden nimissä jouduttiin toisinaan aluetasolla erottamaan liian itsenäisesti ajattelevia AA-palveluun
valittuja jäseniä tehtävistään. Tämä herätti kaunan tunnetta, jolla oli taipumusta elää omaa elämäänsä ja
kroonistua niin, että se ei enää ollut tilapäistä ylellisyyttä. Kehitys johti jälleen kirjallisuuden tutkisteluun,
erimielisyyksiin ja rivien rakoiluun.
Lopulta nähtiin sellainenkin päivä, että joukko yksittäisiä AA-jäseniä joutui, "ryhmien valtuuttamina",
turvautumaan vuosikokouksessa voimakeinoihin ja erottamaan kokonaisen AA-palvelun tehtävistään.
Silloinen AA-palvelu oli toimintakautensa aikana todennut, että Suomen hyväksi koettu palvelurakenne
kaipasi remonttia. AA-palvelun edustajat puhuivat omien alueidensa jäsenistölle USA:ssa vuodesta 1955
alkaen käytetyn valtuustorakenteen eduista.
Tämä ei kaikkia vanhoja AA-laisia miellyttänyt. Syksyn ja talven mittaan koottiin ryhmien nimissä
lähetetyillä kiertokirjeillä joukko, joka valmistautui erityistehtäväänsä tulevassa vuosikokouksessa. Etupäässä
tämä joukko muodostui liikkeen piirissä toimivista poliitikoista ja tatuoiduista AA-veteraaneista. Kaikki oli
valmista, kun aika koitti.
Vielä suuren vuosikokouspäivän aamuna oli virallisten palveluedustajien tavoitteena tuoda mietintänsä
tulokset vuosikokouksen hyväksyttäväksi. Kokouksen avauksen yhteydessä tapahtumat muuttuivat
meluisiksi, ja palveluedustajat poistettiin kokoussalista ennen kuin he ehtivät asiaansa esittää. Samat miehet,
jotka ohjasivat palveluedustajat ulos, poistivat myös kokouksen käynnistäneet palvelijat pöytiensä takaa.
Sitten puhdistuksen suorittaneet AA-jäsenet asettuivat itse mikrofonien ääreen, ja kokous vietiin läpi heidän
luomassaan hengessä.
Kokouksen kulusta raportoitiin kentälle, että oli ollut suunnitteilla vallankaappaus, joka saatiin AA-ryhmien
väliintulolla torjutuksi. Kokouspaikalla olleet ryhmien edustajat pysyivät enimmäkseen vaitonaisina tämän
selityksen takana. Ryhmät olivat saamansa selvityksen perusteella vuosikokouksen toimintaan tyytyväisiä.
Tyytyväisiä oltiin myös vuosikokouksessa pikaisesti perustettuun uuteen AA-palveluun, johon kelpasi lähes
kuka tahansa halukas.
9 ( 10)
Vuosikokouksen johtajisto kielsi myös palvelurakenneasioista puhumisen kahdeksi vuodeksi. Tämä linjaus
oli uusi jopa suomalaisessa AA:ssa. Aiemmin oli korostettu, että AA:ssa pitää pystyä puhumaan aivan
kaikesta. Sen verran paljon syntyikin AA-kentällä hämmennystä – jatkuvaa puhelinliikennettä ja kiusallisia
kyselyitä – että seuraavassa vuosikokouksessa päätettiin koota vanhoista, koetelluista AA-jäsenistä
muodostuva toimikunta tutkimaan käytössä olevaa rakennetta.
Toimikunta kokoontui usein, ja sen jäseniä vaihdettiin tarpeen mukaan yhtenäisyyden nimissä – mm. sellaiset
jäsenet korvattiin välittömästi uusilla, jotka eivät sitoutuneet alusta alkaen olemaan asioista yhtä mieltä jo
etukäteen.
Toimikunnan työn tuloksena syntyi lopulta, melkein yllättäen, suositus rakenteen muuttamisesta, joskin
kevyesti: AA-Palvelun edustajien määrää vähennettiin. Vuosikokoukset ja asioista päättämisen tapa jäivät
ennalleen. Valta pysyi siellä missä se oli kauan ollutkin: vuosikokousten ja palvelukokousten kulisseissa,
jotka ulottuivat etelän auringossa ja muuten vain ulkomailla asusteleviin vanhoihin AA-jäseniin saakka.
Erotettu AA-palvelukaan ei tyytynyt nurisematta vallitsevaan asiaintilaan. Sen jäsenet organisoituivat myös
toimikunnaksi, kutsuivat palvelurakennemuutoksesta kiinnostuneet AA-ryhmät koolle, hankkivat
toimistotilat ja ottivat pienemmällä joukolla käyttöön "valtuustorakenteeksi" kutsumansa yhteisistä asioista
päättämisen mallin. Vähimmän mahdollisen organisaation periaatetta noudattaen toimikunta lykkäsi
oikeustoimikelpoisen rekisteröidyn yhdistyksen perustamista viimeiseen saakka. Lopulta oli kuitenkin
rekisteröintiin taivuttava.
Rekisteröinti ei sujunut ongelmitta. Suomen AA:n enemmän ja vähemmän näkyvät keulahahmot olivat olleet
sen verran kaukaa viisaita, että he olivat ehtineet rekisteröidä kaikki mahdolliset AA-alkuiset nimet ja AA:n
tunnusmerkit itselleen – AA-ryhmille kerrottiin, että toivomus rekisteröimisestä oli tullut suoraan USA:sta.
Ryhmien hatuista, pytyistä ja lippaista saatua rahaa rekisteröintitoimiin kului lähes 100.000 markkaa. Summa
oli niin suuri, että se herätti kyselyä rivijäsenten keskuudessa. Nämä tyytyivät epäviralliseen selitykseen,
jonka mukaan ”hajoittajat” olivat pistäneet rahat taskuunsa erotessaan AA:sta.
”Hajoittajien” valtuustorakennemallin ylin palveluelin, palveluneuvosto, joutui etsimään itselleen nimeä
kauan. Anonyymit Alkoholistit -nimeäkään neuvosto ei voinut rekisteröidä käyttöönsä, mutta he katsoivat
voivansa kuitenkin ottaa tuon kaikkien AA-ryhmien yhteistä omaisuutta olevan nimen epäviralliseen
käyttöön. Perustajajäsen Bill:in nimeä ei kukaan ollut rekisteröinyt, ja vasta perustettu palveluneuvosto käytti
tämän huolimattomuuden edukseen.
Suomen AA:n vastaisku viipyi aikansa, mutta tuli kuitenkin. Valtuustorakenteeseen kuuluviin ryhmiin
lukeutuvia alettiin veljellisen rakkauden hengessä kutsua AA-huoriksi, ruumiinryöstäjiksi ym. ja heidät
heitettiin "ulos AA:sta". Tämä tapahtui siten, että heidän ryhmänsä poistettiin valtakunnallisesta AA:n
ryhmäluettelosta. Kun viesti tästä kulki New Yorkissa toimivaan AA:n keskuspalvelutoimistoon, tuli
ilmeiseksi, että siellä ei hyväksyttykään ryhmien erottamista. Niinpä kerrottiin Amerikkaan nopeasti, että
joitakin ryhmiä oli erehdyksessä pudonnut pois ryhmäluettelosta. New Yorkissa tyydyttiin selitykseen ja
myönnettiin AA-Kustannukselle kymmenen vuoden kustannusoikeus liikkeen suomenkieliseen
kirjallisuuteen.
Kumarrukseksi New Yorkin suuntaan kerrottiin Suomen AA:n sisäisessä tiedotuslehdessä tapahtuneesta
vahingosta, jonka seurauksena ryhmiä oli jäänyt ryhmäluettelon ulkopuolelle. Tähän reagoitiin AA-kentällä
paikoittain voimakkaasti. Olihan julkisesti tiedossa, että Suomen AA-Kustannuksesta ja näin ollen Suomen
AA:sta irtautuneet ryhmät eivät enää olleet AA:ta ensinkään. Ryhmissä kaikuivat samat sanat, joita
Keskuspalvelutoimiston johtaja George oli toistellut vuonna 1997 Mäkelänrinteen koulun vuosikokouksen
äkkikäänteiden jälkeen: "Tämä ei ole AA:ta!" Nyt nämä sanat valjastettiin tarkoittamaan AApalveluvaltuustorakennetta
tukevia ryhmiä.
10 ( 10)
Vuoden 1918 tapahtumat alkoivat elää suomalaisessa AA-kentässä. Punaisten ja valkoisten parhaat perinteet
– epäily, kyräily ja ilkityöt – saivat liikkeelle paljon alkoholistista energiaa. Palaverien kulku keskittyi yhä
useammin uhkakuvien kuin toipumisohjelman ja perinteiden käsittelyyn. Jäsenten "vanhemmisto" keskittyi
luomaan strategioita, joilla oma AA-toiminnan edellytyksiä voitaisiin vahvistaa ja vastapuolen toimintaa
vaikeuttaa. Uusien tulokkaiden kohtaloon liittyvät kysymykset jätettiin "AA:n perusarvovallan" huomaan,
joka katsoikin hyväksi pudottaa yksivuotiaiden määrän murto-osaan entisestään ja palauttaa sadoittain
vanhoja jäseniä takaisin juomaan. Yhteisön piirissä hyväksyttiin jälleen se tosiseikka, että taistelu vaatii
uhrinsa.
Yön pimeydessä käytiin sotaa ruuvaamalla "AA-ryhmä" -tekstillä varustettuja kilpiä irti väärien profeettojen
kokoushuoneistojen ovista ja soveltamalla nuorisolta lainattua tuhrimistekniikkaa vastapuolen
keskustoimiston oveen. Ryhmiin toimitettiin tietoa vihollisleirin väärinkäytöksistä, joihin kuuluviksi
katsottiin mm. ulkopuoliselle tutkijalle ulkopuolisen tahon toimesta myönnetty apuraha, joka oli suunnattu
juuri suomalaisen AA:n hajaannusta koskevaan tutkimukseen.
Kun yhteisöllistä halua asettua yhteiseen neuvottelupöytään ja palata perusasioihin ajoittain esiintyi,
tiivistettiin tiedottamista, ja puhelinoperaattorit takoivat rahaa AA-laisten paimenpuheluilla. Ryhmät saivat
kirjeitä erilaisilta AA-ryhmien nimissä muodostetuilta toimikunnilta ja aluekokouksissa jaettiin materiaalia
kädestä käteen. Hyväksyttävänä tuloksena suomalaisen AA:n hajaannuksen hoitamiseksi voitiin pitää vain
sellaista yhtenäisyyttä, joka on mahdollista pystyttää poltetun maan neitseelliselle kamaralle. Muutosta
vastustaneiden ja sitä puolustaneiden harvenneet rivit tekivät vuosikokouksissa kunniaa sellaisille, jotka
olivat raittiina siirtyneet Suureen Palaveriin.
Niille tuhansille, jotka vuosittain hävisivät taistelussa alkoholismia vastaan, osoitettiin kunnioitusta vielä
astetta hillitymmin... vain yksittäisten jäsenten ajatuksissa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä