Näin murrosvaiheessa aikuisuuden ja lapsuuden välillä sen saattaa huomata, kuinka olo tuntuu joskus ¨kävelevältä tietosanakirjalta,¨ eikä juuri aina vastavuoroiselta ihmiseltä. Vaikka välillä kuinka haluaisi osata kommunikoida kuin muut, on vuorovaikuttaminen ihmisten kanssa kuin nopeaa mekaanista arviointia ja niiden mukaan toimimista. Aisteja eleillä kommunikoimiseen saati ilmeiden muodostamiseen ei juuri ole, jolloin täytyy tilanteesta selvitä älyllisen tilannepäättelyn pohjalta. Vaikka yleinen kohteliaisuus sekä tietämys yleisimmistä nuorison arvoista saattaakin olla hallinnassa, voi tilannetta perinteisen samanikäisen kanssa verrata ¨tunteikkaan suorapuheisen tietosanakirjan¨ ja ¨räväkän elehtijän ja leikkijän¨ kohtaamiseen.
AS-henkilön ja tietosanakirjan erottaa vain se, että ¨kävelevällä versiolla¨ on oma temperamentti, tunnemaailma sekä muille ominainen tarve olla ihmisten kanssa. Hän on kuin ihminen, jonka aivolohkosta on puraistu kontekstitaju ja monimutkainen elehdintä pois. Niinpä kaikki sellainen, minkä muut oppivat luonnostaan, on opeteltava älyllisesti. Mutta voidaanko taata, että kaikille diagnosoimattomillekin autismin kirjolaisille pystyttäisiin suomaan tämä mahdollisuus. No, eipä tietenkään, koska tätä ainutlaatuista vähemmistöä poljetaan kurittomien koululaisten myötävaikutuksella, tietoisilla sosiaaliturvan leikkauksella sekä vastuuttomalla, yleisellä ihmisiä robotisoitavalla tasapäistämisellä.
Mitäpä voi nuori ¨tietosanakirjamaisena¨ aikuiseksi kasvava opiskelija sitten tehdä? Joko hänen mielessään pyörii epätoivoinen, toistuva hakeutuminen nuorisoryhmiin, vertaistukiryhmän perustaminen, vallankumous tai syvän toivottomuuden kohdatessa jopa itsemurha. Jollei löydy ketään, jonka kanssa nuori pääsisi turvalliseen ja mielekkääseen vuorovaikutukseen, voi olla tarpeen suuntautua emotionaalisesti myös omiin tavaroihin, saadakseen jotain jota suojella tai jopa helliä.
Hmm. Annanpa muutaman esimerkin.
1. Muistan vielä elävästi erään avaimenperälamppuni surullisen kohtalon. Olin unohtanut sen farkkujeni taskuun, jotka päätyivät lopulta epähuomiossa pesukoneeseen. Siellä pesuprosessin aikana lediä käyttävä lamppu loisti kuin apua huutaen, kärsien pahoja vaurioita. Minä tyhmyri olin kerran huomannut etsittyäni lamppua etsittyäni liian myöhään, että olin unohtanut sen pestävien housujeni taskuun. Löydettyäni lampun lopulta pestyjen housujen taskusta oli jo liian myöhäistä. Se oli kostunut käyttökelvottomaan kuntoon, enkä saanut sitä edes sammutettua pienen kytkimen kautta. Lamppu loisti heikosti mutta kuitenkin näkyvästi, kuin kituen kytkimeen päässeestä kosteusvauriosta. En kestänyt katsoa sen kärsimystä, joten minun oli syytä tuhota se lopullisesti. Hajotin muovikuoren sekä kytkimeen käytetyt komponentit. Olin ehtinyt tyhmyyttäni tuottaa sille jo niin paljon vahinkoa, ettei korjaus olisi käynyt päinsä, joten luulen tehneeni oikein saattaessani tuon uskollisen ystäväni kuoleman jälkeiseen elämään.
2. Tätä tekstiä olen kirjoittanut kohta 10 vuotta täyttävällä kannettavalla tietokoneella, jonka elämää olen jo jatkanut kahdella kiintolevyn vaihdolla. Vaikka laite on isältä peritty eikä siinä akkukaan toimi, on sillä liian paljon tunnearvoa, jotta voisin sitä noin vain heittää kaatopaikalle. Uskollisesti se on palvellut minua jo runsaat 3 vuotta ja jatkaa työtään edelleen. Sen avulla olen rekisteröitynyt tänne, laittanut ensimmäiset netissä toimivat musiikkiprojektini käyntiin sekä tehnyt tähän asti suurimman osan koko sävellystuotannostani, tämän 3 vuoden aikana. Lisäksi kone on simpukkamaiselta muotoilultaan sekä turkoosiväritykseltään niin söpö, että sen elämää haluaisi varmasti jatkaa huippuharrastajakin. Niin monesti se on jo uhannut lähteä luotani, kun sen laittaminen jälleen käyttökelpoiseen kuntoon on maksanut minulle suuria summia. On mahdotonta sanoa, kestäisinkö, jos vielä joskus joutuisin eroamaan siitä. Haluan sen aina olevan kanssani kasvavan laitteistoni joukossa, vaikka se kuolisikin. Voi, mahdankohan koskaan unohtaa tätä hetkeä, jolloin kirjoitin sen näppäimistöllä tätä tekstiä. Nyt se on elänyt kohta vuoden uudella kiintolevyllä sekä vaihdetulla näppäimistöllä. Voin luvata, että jos minulla joskus vielä on perhe ja lapsia, laitan koneen sellaisen kuntoon että myös tulevat sukupolvet voivat iloita siitä. Tämän koneen ulkonäkömuoti on voittamaton, enkä missään nimessä anna kertakäyttökulttuurin hävittää sitä. Koneen näytön ja keskusyksikön välissä on kahva, jonka ansiosta sitä voi kuljettaa kuten laukkua, eikä tätä mahdollsuutta ole missään uusimmassa mallissa.
Olenko siis mökkihöperö tai hullu? Kyllä vain, on hullua suuntautua emotionaalisesti johonkin sellaiseen, joka ei vaadi sinulta minkäänlaista roolia sekä kehonkielen ja abstraktien käsitteiden ymmärtämistä. Assille se on vain helpompaa, ja ehkä tulevaisuudessa myös ainut vaihtoehto ihmissuhdemarkkinoilla. On paljon helpompaa rakastaa tietokonetta ja modeemia, joita ilman eläisit täysin väärinymmärrettynä, kuin ihmistä, joka on tyhmyyttään syrjimässä tietoisesti sosiaalisesti tahtomattaan taitamattomia. :)
AS-henkilön ja tietosanakirjan erottaa vain se, että ¨kävelevällä versiolla¨ on oma temperamentti, tunnemaailma sekä muille ominainen tarve olla ihmisten kanssa. Hän on kuin ihminen, jonka aivolohkosta on puraistu kontekstitaju ja monimutkainen elehdintä pois. Niinpä kaikki sellainen, minkä muut oppivat luonnostaan, on opeteltava älyllisesti. Mutta voidaanko taata, että kaikille diagnosoimattomillekin autismin kirjolaisille pystyttäisiin suomaan tämä mahdollisuus. No, eipä tietenkään, koska tätä ainutlaatuista vähemmistöä poljetaan kurittomien koululaisten myötävaikutuksella, tietoisilla sosiaaliturvan leikkauksella sekä vastuuttomalla, yleisellä ihmisiä robotisoitavalla tasapäistämisellä.
Mitäpä voi nuori ¨tietosanakirjamaisena¨ aikuiseksi kasvava opiskelija sitten tehdä? Joko hänen mielessään pyörii epätoivoinen, toistuva hakeutuminen nuorisoryhmiin, vertaistukiryhmän perustaminen, vallankumous tai syvän toivottomuuden kohdatessa jopa itsemurha. Jollei löydy ketään, jonka kanssa nuori pääsisi turvalliseen ja mielekkääseen vuorovaikutukseen, voi olla tarpeen suuntautua emotionaalisesti myös omiin tavaroihin, saadakseen jotain jota suojella tai jopa helliä.
Hmm. Annanpa muutaman esimerkin.
1. Muistan vielä elävästi erään avaimenperälamppuni surullisen kohtalon. Olin unohtanut sen farkkujeni taskuun, jotka päätyivät lopulta epähuomiossa pesukoneeseen. Siellä pesuprosessin aikana lediä käyttävä lamppu loisti kuin apua huutaen, kärsien pahoja vaurioita. Minä tyhmyri olin kerran huomannut etsittyäni lamppua etsittyäni liian myöhään, että olin unohtanut sen pestävien housujeni taskuun. Löydettyäni lampun lopulta pestyjen housujen taskusta oli jo liian myöhäistä. Se oli kostunut käyttökelvottomaan kuntoon, enkä saanut sitä edes sammutettua pienen kytkimen kautta. Lamppu loisti heikosti mutta kuitenkin näkyvästi, kuin kituen kytkimeen päässeestä kosteusvauriosta. En kestänyt katsoa sen kärsimystä, joten minun oli syytä tuhota se lopullisesti. Hajotin muovikuoren sekä kytkimeen käytetyt komponentit. Olin ehtinyt tyhmyyttäni tuottaa sille jo niin paljon vahinkoa, ettei korjaus olisi käynyt päinsä, joten luulen tehneeni oikein saattaessani tuon uskollisen ystäväni kuoleman jälkeiseen elämään.
2. Tätä tekstiä olen kirjoittanut kohta 10 vuotta täyttävällä kannettavalla tietokoneella, jonka elämää olen jo jatkanut kahdella kiintolevyn vaihdolla. Vaikka laite on isältä peritty eikä siinä akkukaan toimi, on sillä liian paljon tunnearvoa, jotta voisin sitä noin vain heittää kaatopaikalle. Uskollisesti se on palvellut minua jo runsaat 3 vuotta ja jatkaa työtään edelleen. Sen avulla olen rekisteröitynyt tänne, laittanut ensimmäiset netissä toimivat musiikkiprojektini käyntiin sekä tehnyt tähän asti suurimman osan koko sävellystuotannostani, tämän 3 vuoden aikana. Lisäksi kone on simpukkamaiselta muotoilultaan sekä turkoosiväritykseltään niin söpö, että sen elämää haluaisi varmasti jatkaa huippuharrastajakin. Niin monesti se on jo uhannut lähteä luotani, kun sen laittaminen jälleen käyttökelpoiseen kuntoon on maksanut minulle suuria summia. On mahdotonta sanoa, kestäisinkö, jos vielä joskus joutuisin eroamaan siitä. Haluan sen aina olevan kanssani kasvavan laitteistoni joukossa, vaikka se kuolisikin. Voi, mahdankohan koskaan unohtaa tätä hetkeä, jolloin kirjoitin sen näppäimistöllä tätä tekstiä. Nyt se on elänyt kohta vuoden uudella kiintolevyllä sekä vaihdetulla näppäimistöllä. Voin luvata, että jos minulla joskus vielä on perhe ja lapsia, laitan koneen sellaisen kuntoon että myös tulevat sukupolvet voivat iloita siitä. Tämän koneen ulkonäkömuoti on voittamaton, enkä missään nimessä anna kertakäyttökulttuurin hävittää sitä. Koneen näytön ja keskusyksikön välissä on kahva, jonka ansiosta sitä voi kuljettaa kuten laukkua, eikä tätä mahdollsuutta ole missään uusimmassa mallissa.
Olenko siis mökkihöperö tai hullu? Kyllä vain, on hullua suuntautua emotionaalisesti johonkin sellaiseen, joka ei vaadi sinulta minkäänlaista roolia sekä kehonkielen ja abstraktien käsitteiden ymmärtämistä. Assille se on vain helpompaa, ja ehkä tulevaisuudessa myös ainut vaihtoehto ihmissuhdemarkkinoilla. On paljon helpompaa rakastaa tietokonetta ja modeemia, joita ilman eläisit täysin väärinymmärrettynä, kuin ihmistä, joka on tyhmyyttään syrjimässä tietoisesti sosiaalisesti tahtomattaan taitamattomia. :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
tietyllä tavalla. Mutta kyllähän sä varmaan löydät jonkun kuitenkin jos haluat. Eikä sillä ole niin väliä, että "tekee kaiken väärin". Sullahan on diagnoosi, joten tiedät mistä se johtuu, joten miksei sitä vaan voi hyväksyä?
Sitäpaitsi olit nyt sitten nainen tai mies, ei saa oikein selvää, niin taiteilijat ja säveltäjäthän saa olla muutenkin vähän outoja, joten ennen pitkää luulisin että ei tarvi olla ainakaan täysin yksinäinen.
Minäkin kiinnyn helposti esineisiin ja kun niiden kanssa viettää aikaa tarpeeksi, niin alkaahan niissä huomata persoonallisia piirteitä, jotka puolestaan lisäävät kiintymystä. Mielestäni kiintymys henkilökohtaisesti tärkeisiin esineisiin on hieno ja arvokas piirre. Itse asiassa kerskakulutteisen ja merkkituote-suuntautuneen kiintymyksen vastakohta.
Ei tämän taipumuksen syyksi kai tarvitse olettaa mitään emotionaalista ongelmaa? Muodin ehdoilla eläminen vaikuttaa paljon häiriintyneemmältä ja lyhytnäköisemmältä!
Esineiden "elollistaminen" on hyve aasialaisessa kulttuurissa; esimerkkinä vaikkapa satoja vuosia vanhat bonsaipuut tai zen-tyyliset kivi- ja hiekkapuutarhat.
Niin olemme omituisine ajattelu ja ilmaisutapoinemme vähemmistö. Useimmat meistä opettelevat valtakulttuurin kielen aivan kuin pienet maat EU:ssa opettelevat Englantia. Englantilaiset ihmettelevät, miksi kaikki eivät puhu samaa kieltä heidän kanssaan.
Yhtälailla NT:t ihmettelevät assin kielen karvautta. Eivät halua oppia karvasta kieltä, vaan vaativat asseja ilmaisemaan asiansa vieraalla yli-imelällä kielellään.
On se nt:n kieli ihan pakkoruotsin veroista - haluammeko oppia sen? Kukaan ei kyseenalaista Englantia - mutta pakko NT:tä emme halua oppia!