Yritän niin kovasti varsinkin töissä olla jutusteleva, mukava, rento, hauskakin. Mutta sisäisesti ajattelen KOKO AJAN miltä näytän ja mitä eleitä teen. Jännitän helposti suutani ja hymyileminen on vaikeaa, alkaa helposti huulet väpättämään. Ja muutenkin alan pahimmassa tapauksessa tärisemään. Huomaakohan sitä, en tiedä. En usein keksi sanottavaa, ja kun sanon, usein ääneni on niin hiljainen ja värisevä, että kiroan sitten hiljaa itsekseni kun taas piti niin nololla äänellä sanoa. Kun ei osaa puhua reippaasti ja kuuluvasti. Kun ei tiedä yhtään, mitä muut minusta ajattelevat! Aikaisemmin olen ainoastaan saanut kuulla hiljaisuudestani ja huomaan ihmisten joskus olevan kiusaantuneita seurassani. En sitten tiedä, onko tilanne mennyt parempaan päin vai ei. Olisi kiva kuulla, jos minusta puhuttaisiin tyyliin "on se niin mukava ja reipas tyttö", eikä "niin hiljainen..puhuukohan se sillekään mitään" -niinkuin sain kerran pari vuotta sitten työharjoittelussa kuulla. Tuon edellämainitun jälkeen olin itku kurkussa loppupäivän kun ei ole kiva kuulla että ihmiset tuolla lailla juoruavat selän takana. Ja kun on aina kärsinyt siitä, että on ujo ja hiljainen. Toivon todella, että olen kehittynyt... En halua, että ihmiset kiusaantuvat seurassani!
Jännitän ja tärisen
Hissuttelen....
51197
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
..saman kokeneena. Ajattele omaa hyvinvointiasi, miten sulla on hyvä olla. Ole oma itsesi, ja tärkein älä välitä sitten yhtään mitä muut susta ajattelee. Elä omaa elämääsi, älä tuhlaa kallisarvoista aikaa miettimällä mitä muut susta aattelee. Jos oireet on pahat, niin hae lääkkeellistä apua, sillä sitä on. Lopulta huomaat, että itseluottamuksen lissääntyessä, et enää niitäkään tarvi. Elä elämää itseäsi varten, niin ne muutkin tekee. Tsemppiä.
Siis mulla on ihan samat ongelmat tosin en ole ollu töissä ainakaan pariin vuoteen enään ja ihmisten ilmoilla käveleminen on lähes mahdotonta..yleensä helvetillistä. Uloskin on niin vaikea mennä. viimeksi kävin ulkona pe viemässä roskat ja kaupassa saunassa. joo tiedän kuulostaa älyttömältä ja sitähän se onkin, yksin ei vaan kykene-ilman apua. Nyt on onneks aika polille. Toivottavast osaavat auttaa muullakin tavoin ku lääkkeillä. Masennuslääkkeet auttavat jaksamaan erakon elämää! T. 23mies
Toi sun teksti oli aivan kuin mun kirjoittama=) on tosi ikävä kuulla sun tilanteesta,mutta toisaalta ihanan helpottavaa että muillakin on samanlaisia ongelmia. Olen vasta viimeaikoina tajunnut että kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta siis ihan diagnostisesti,kävin työterveys lääkärillä johtuen siitä että olen palveluammatissa ja nyt kun ikää 26 en enää jaksa jatkuvaa hermoilua ja viime aikoina on alkanut masentaa jo toi homma!sain ajan psykologille ja suositteli psykoterapiaa ja paniikkihäiriöön olenkin syönyt lääkkeitä jo monta vuotta.tiedän miltä tuo tuntuu,ihmiset eivät tajua sitä miten ahdistunut ja levoton noissa tilanteissa voi olla kun pelottaa että nolaa ittensä jotenkin..luulin tosi pitkään,että noi oireet oli vaan osa mun persoonallisuutta mutta nyt olen tajunnut että ne voi olla mahdollista saada kuriin!!kun noi asiat ei näy päällepäin,monesti kuulee ihmisten sanovan että sullahan on oma asunto,kiva työ,olet tosi nätti jne, että lopeta valittaminen mutta vain sellainen joka tietää mitä tämä on niin ymmärtää!ihmiset hämmentyvät kun eivät tajua miksi sanat juuttuvat kurkkuun jne.mulle itelleni ruokailutilanteet on ylivoimasen vaikeita, ja niistä olen kokenut älytöntä kammoa.kouluruokalan tyyppiseen paikkaan ei minua saisi kirveelläkään..!mutta toivon tosiaan että terapia auttaa,ei kannata jäädä ahdistumaan vaan hakea apua ja puhua asiasta.sekin helpottaa jo paljon=)
Sama täällä!! Ahdistaa ihan kauheasti jos joutuu jäämään samaan pöytään kahdestaan jonkun kanssa koska en keksi mitään juteltavaa toiselle. Sitten tuijottelen vain lehteä mutta en pysty lukemaaan mitään ajatuksella kun pelkään että toinen sanoo jotain, mihin pitäisi osata vastata viisaasti.
Minua on aina kiusattu äänestä. Piipitän, olen hiljainen, enkä saa voimaa ääneeni. (paitsi kotona kun karjun miehelleni pahaa oloani, jota hän ei ymmärrä, kun on itse niin ulospäinsuuntautunut)Kaikki sanominen pitää ensin miettiä etukäteen, ettei siihen vain sisälly mitään tyhmää, ja sitten joku muu ehtiikin snaoa saman asian. No olen sitten vain hiljaa ja nauran muiden hauskoille jutuille. Saan kyllä kuulla että olen nätti ja nauravainen mutta paljonpa se lohduttaa kun itse tunnen olevani täysi taukki. Vanhojen lapsuuden kavereiden seurassa minun ei tarvitse miettiä sanomisiani ja voin rentoutua heidän seurassaan mutta töissä pelkään kaikkia.
Ja minuakaan ei saa mihinkään ruokalaan/kahvioon. Pelkään niin ihmisten tuijottavan minua, ruoka ja juoma menevät väärään kurkkuun, tiputan jotain syliini tms. Töissäkin odotan että suurinosa on ehtinyt käydä syömässä ja saan syödä sitten yksin rauhassa. Ruokailutilamme on ahdistava. Avoinna olevat sälekaihtimet ympärillä eikä mitään radiota tai taustahälyä. Porkkanan pureskelu tuntuu kuuluvan kymmenen metrin päähän ja ahdistaa ihan kamalasti. Jos joku vielä istuu tkanani olevaan pöytään on minun pakko lopettaa syöminen koska tunnen hänen silmät selässäni. Mitä se tuijottaa?? Koulussakin minun oli aina pakko saada istua luokan takimmaisiin penkkeihin koska en halunnut että selkäni takana istuu joku. Halusin itse olla se, joka katsoo muita mutta minua ei kukaan.
Kuten miehenikin on sanonut,olen ulkoisesti normaali ja täydellinen mutta pään sisäisesti olen sekaisin ja outo. Minkäs teen??
..mielialalääkkeillä oma oloni on erittäin hyvä, esi. ssri sertralin. Uskoisin selviäväni jo ilman niitäkin, sillä koen olevani