Mitä ihmeen kaksoiselämää minä elän? Kun astun asunnostani ulos, yritän vaikuttaa hyväntuuliselta ja tasapainoiselta nuorelta naiselta, mutta yksin asunnossani olen kuin rikkinäinen lasi. Elämä vilahtaa ohitse. Haluan kokea, mutten yksin! Olisipa joku, joka kuuntelisi minua ja voisin todella kertoa kaikesta hänelle.
Dingokin laulaa: "Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii. Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin."
Ujous on kuitenkin vahva osa persoonaani. Olen ollut aina ujo, ehkä jollakin tapaa yksinäinenkin. En ole koskaan kertonut todellisista tunteista tai pystynyt purkamaan sydäntäni kenellekään, vaikka minulla on ollut muutama hyvä ystäväkin. Kätken lähes kaiken sisääni, ja analysoin itseäni paljon pääni sisällä. Monet asiat harmittavat jälkeenpäin, ja välillä tuntuu, että minulla on hevosen muisti, kun mieleen tulee juuri niitä "mokia" menneisyydestä.
Minua häiritsee se, miten ujot joutuvat aina niin huonoon valoon - tosi-tv:ssäkin toistuu usein se, että ujoutta pidetään melko isona haittana. Milloin ujoutta olisikaan ylistetty? Haluaisin näyttää todellisen herkkyyteni, ehkä joku vielä voisi jopa arvostaa sitä nykyajan maailmassa. Olen myös hyvin kiltti ja empaattinen unelmoija ja asetan yleensä muut itseni edelle - en halua satuttaa toisia. Jotkut näkevät minusta arkuuden (tai tuppisuumaisuuden) ja suhtautuvat minuun erityisen varoen. Sinänsä arvostan tätä varovaista otetta, mutta ehkä kaikkein parasta olisi, että minulle tultaisiin vain puhumaan, koska en itse juuri aloita keskustelua. Ja vaikken vastaisikaan juuri mitenkään, minulle pitäisi vain jaksaa puhella ja minua pitäisi innostaa juttuihin, vaikka epäröisin.
Kärsivällisyys onkin ujon kanssa tärkeää. Jos minulta kysytään jotain, toki vastaan, mutta vastaus voi olla melko lyhyt ja muutenkin väkinäinen. Minuun ei ole rakennettu sellaista ominaisuutta, että saisin tehtyä asiaa vaikka tikusta. En ole mikään spontaani keskustelija ja näin välillä tulee tunne, että olisi pakko sanoa jotain. Ja kun ei osaa kunnolla vastata, tuntee itsensä jollakin lailla huonoksi ja joka kerta pettyy itseensä. Saatankin analysoida myöhemmin, mitä sanoin ja miten sen esitin. Joka päivä on tietynlaista sisäistä taistelua. Voinko sanoa tai tehdä näin? Sanoinko jotain väärin? Teinkö virheen? En kai nolannut itseäni tai jotain toista? Kannattaako nyt puhua? Miten kommentoisin!? Tarkkailen siis liikaa itseäni sekä muiden reaktioita.
Vaikka olen ujo ja arka, ei se tarkoita sitä, että en haluaisi olla muiden kanssa. Kaipaan todella aitoa yhteenkuuluvuutta. Jollakin tapaa tunnen sitä harrastuksessani, mutta sielläkin ujous pitää joka tapauksessa otteessaan. Harrastus kuitenkin pitää minut parhaiten järjissäni - siitä en haluaisi luopua mistään hinnasta. Olen huomannut, että esim. koulussa nautin yhä enemmän ryhmätöistä (varsinkin, kun saa itse valita ryhmän), koska tällöin saan viettää aikaa muiden kanssa vielä enemmän. Tykkään kuunnella toisia, mutta se puhuminen onkin sitten vaikeampaa. Ja mitä isommassa porukassa olen, sitä varovaisempi olen puheistani.
Ujous vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiin, mutta kyllä se taitaa olla raastavinta silloin, kun ihastuu. Harmittaa, että minulla kestää niin pitkään tutustua ihmisiin tai päästää heitä lähelle. Miten voin edes löytää kumppania rinnalleni? Kannattaako edes ihastua? Välillä tuntuu, että elän ristiriitaisuuksien maailmassa: tykkään paljon jostain ihmisestä, mikä aiheuttaa melkeinpä fyysisiä oireita, mutta en saa mitenkään ilmaistua tai elehdittyä sitä toiselle. Olisipa ystävä, jonka kanssa ratkaista tätäkin ongelmaa…
Elän nykyisin aika paljon myös musiikin ja tv-sarjojen kautta. Musiikista on tullut hyvin tärkeä osa elämääni ja löydän musiikista ainutlaatuisia tunnetiloja. Harmittaa, etten nuorempana kokeillut esim. musiikkiharrastusta vakavammin, koska musiikin avulla olisin voinut kenties näyttää sisintäni. Ehkä olisin voinut musiikin tai tanssin avulla ilmaista itseäni - onhan monet esiintyjät ujoja (vaikka eihän harrastamisen aloittaminen ole sinänsä vielä myöhäistä). Ujouteni takia en ole tarttunut haasteisiin, edes sellaisiin joissa olisin voinut todella onnistua ja menestyä. Olen miettinyt myös ammatinvalintaani: siihenkin on tainnut ujous vaikuttaa, vaikkakin ala kyllä sopii minulle tietyllä tavalla. Jotkut muutkin alat kiinnostavat, mutten ole löytänyt niistä sopivaa väylää itselleni.
Yritän psyykata itseäni, jottei kaikki menisi liian ylivoimaiseksi. Ajattelen myös, että joillakin on asiat vielä huonommin tai että en ole ainoa tällaisten ongelmien kanssa. Pelkään tosin sitä päivää, kun opiskelut loppuvat ja ne vähät opiskelukaveritkin häviävät - taas on aloitettava pitkä matka siihen, että voisi tutustua johonkin ihmiseen. Mistä löydän ne ihmiset? Pelkään myös, etten uskalla koskaan näyttää tunteitani. Pelkään, etten pysty koskaan elämään täysillä.
Tosinaan saattaa päivä mennä täysin pilalle alavireessä, asioita vatvoessa. Kaipaan huoletonta elämää, ja etenkin sitä, että voisi nauraa vapautuneesti. Nyt tuntuu, että joka nurkan takana väijyy joku huoli tai ongelma - ja mikä pahinta minun on yritettävä selviytyä jokaisesta yksin. Unelmoin pienistä asioista, joita voisin tehdä toisen kanssa. Tarvitsen tukipilarin, haluan olla sitä myös toiselle. Tahtoisin päästä edes hetkeksi irti tästä arjesta. Kesä tulossa, mutta taitaapa siitäkin tulla taas yksinäinen ja tylsä...
Esimerkiksi alla olevissa lauluissa on "minua" tai niissä on jotain muuta koskettavaa ja aiheeseen sopivaa. Käykää kuuntelemassa vaikkapa YouTubessa, suurin osa löytyy sieltä, tai etsikää netistä edes sanat. Löydättekö te niistä itsenne?
Delta Goodrem: Fragile / The analyst / On my own
Natasha Bedingfield: Wild horses / Soulmate
Shayne Ward: You’re not alone
Avril Lavigne: Nobody’s home
Pink: Nobody knows
Anastacia: Heavy on my heart
Will Young: Very kind
Leona Lewis: Here I am
Josh Groban: You are loved (don’t give up)
Chantal Kreviazuk: Feels like home
Johanna Kurkela: Sun särkyä anna mä en
Tyttö sinä olet tähti -elokuvasta (Chisun biisi): Pidä musta kii
Katri Ylander: Rakkaus ei rapistu
Chisu: En enää pelkää
Lauluyhtye Rajaton: Älä mene pois
Dingokin laulaa: "Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii. Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin."
Ujous on kuitenkin vahva osa persoonaani. Olen ollut aina ujo, ehkä jollakin tapaa yksinäinenkin. En ole koskaan kertonut todellisista tunteista tai pystynyt purkamaan sydäntäni kenellekään, vaikka minulla on ollut muutama hyvä ystäväkin. Kätken lähes kaiken sisääni, ja analysoin itseäni paljon pääni sisällä. Monet asiat harmittavat jälkeenpäin, ja välillä tuntuu, että minulla on hevosen muisti, kun mieleen tulee juuri niitä "mokia" menneisyydestä.
Minua häiritsee se, miten ujot joutuvat aina niin huonoon valoon - tosi-tv:ssäkin toistuu usein se, että ujoutta pidetään melko isona haittana. Milloin ujoutta olisikaan ylistetty? Haluaisin näyttää todellisen herkkyyteni, ehkä joku vielä voisi jopa arvostaa sitä nykyajan maailmassa. Olen myös hyvin kiltti ja empaattinen unelmoija ja asetan yleensä muut itseni edelle - en halua satuttaa toisia. Jotkut näkevät minusta arkuuden (tai tuppisuumaisuuden) ja suhtautuvat minuun erityisen varoen. Sinänsä arvostan tätä varovaista otetta, mutta ehkä kaikkein parasta olisi, että minulle tultaisiin vain puhumaan, koska en itse juuri aloita keskustelua. Ja vaikken vastaisikaan juuri mitenkään, minulle pitäisi vain jaksaa puhella ja minua pitäisi innostaa juttuihin, vaikka epäröisin.
Kärsivällisyys onkin ujon kanssa tärkeää. Jos minulta kysytään jotain, toki vastaan, mutta vastaus voi olla melko lyhyt ja muutenkin väkinäinen. Minuun ei ole rakennettu sellaista ominaisuutta, että saisin tehtyä asiaa vaikka tikusta. En ole mikään spontaani keskustelija ja näin välillä tulee tunne, että olisi pakko sanoa jotain. Ja kun ei osaa kunnolla vastata, tuntee itsensä jollakin lailla huonoksi ja joka kerta pettyy itseensä. Saatankin analysoida myöhemmin, mitä sanoin ja miten sen esitin. Joka päivä on tietynlaista sisäistä taistelua. Voinko sanoa tai tehdä näin? Sanoinko jotain väärin? Teinkö virheen? En kai nolannut itseäni tai jotain toista? Kannattaako nyt puhua? Miten kommentoisin!? Tarkkailen siis liikaa itseäni sekä muiden reaktioita.
Vaikka olen ujo ja arka, ei se tarkoita sitä, että en haluaisi olla muiden kanssa. Kaipaan todella aitoa yhteenkuuluvuutta. Jollakin tapaa tunnen sitä harrastuksessani, mutta sielläkin ujous pitää joka tapauksessa otteessaan. Harrastus kuitenkin pitää minut parhaiten järjissäni - siitä en haluaisi luopua mistään hinnasta. Olen huomannut, että esim. koulussa nautin yhä enemmän ryhmätöistä (varsinkin, kun saa itse valita ryhmän), koska tällöin saan viettää aikaa muiden kanssa vielä enemmän. Tykkään kuunnella toisia, mutta se puhuminen onkin sitten vaikeampaa. Ja mitä isommassa porukassa olen, sitä varovaisempi olen puheistani.
Ujous vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiin, mutta kyllä se taitaa olla raastavinta silloin, kun ihastuu. Harmittaa, että minulla kestää niin pitkään tutustua ihmisiin tai päästää heitä lähelle. Miten voin edes löytää kumppania rinnalleni? Kannattaako edes ihastua? Välillä tuntuu, että elän ristiriitaisuuksien maailmassa: tykkään paljon jostain ihmisestä, mikä aiheuttaa melkeinpä fyysisiä oireita, mutta en saa mitenkään ilmaistua tai elehdittyä sitä toiselle. Olisipa ystävä, jonka kanssa ratkaista tätäkin ongelmaa…
Elän nykyisin aika paljon myös musiikin ja tv-sarjojen kautta. Musiikista on tullut hyvin tärkeä osa elämääni ja löydän musiikista ainutlaatuisia tunnetiloja. Harmittaa, etten nuorempana kokeillut esim. musiikkiharrastusta vakavammin, koska musiikin avulla olisin voinut kenties näyttää sisintäni. Ehkä olisin voinut musiikin tai tanssin avulla ilmaista itseäni - onhan monet esiintyjät ujoja (vaikka eihän harrastamisen aloittaminen ole sinänsä vielä myöhäistä). Ujouteni takia en ole tarttunut haasteisiin, edes sellaisiin joissa olisin voinut todella onnistua ja menestyä. Olen miettinyt myös ammatinvalintaani: siihenkin on tainnut ujous vaikuttaa, vaikkakin ala kyllä sopii minulle tietyllä tavalla. Jotkut muutkin alat kiinnostavat, mutten ole löytänyt niistä sopivaa väylää itselleni.
Yritän psyykata itseäni, jottei kaikki menisi liian ylivoimaiseksi. Ajattelen myös, että joillakin on asiat vielä huonommin tai että en ole ainoa tällaisten ongelmien kanssa. Pelkään tosin sitä päivää, kun opiskelut loppuvat ja ne vähät opiskelukaveritkin häviävät - taas on aloitettava pitkä matka siihen, että voisi tutustua johonkin ihmiseen. Mistä löydän ne ihmiset? Pelkään myös, etten uskalla koskaan näyttää tunteitani. Pelkään, etten pysty koskaan elämään täysillä.
Tosinaan saattaa päivä mennä täysin pilalle alavireessä, asioita vatvoessa. Kaipaan huoletonta elämää, ja etenkin sitä, että voisi nauraa vapautuneesti. Nyt tuntuu, että joka nurkan takana väijyy joku huoli tai ongelma - ja mikä pahinta minun on yritettävä selviytyä jokaisesta yksin. Unelmoin pienistä asioista, joita voisin tehdä toisen kanssa. Tarvitsen tukipilarin, haluan olla sitä myös toiselle. Tahtoisin päästä edes hetkeksi irti tästä arjesta. Kesä tulossa, mutta taitaapa siitäkin tulla taas yksinäinen ja tylsä...
Esimerkiksi alla olevissa lauluissa on "minua" tai niissä on jotain muuta koskettavaa ja aiheeseen sopivaa. Käykää kuuntelemassa vaikkapa YouTubessa, suurin osa löytyy sieltä, tai etsikää netistä edes sanat. Löydättekö te niistä itsenne?
Delta Goodrem: Fragile / The analyst / On my own
Natasha Bedingfield: Wild horses / Soulmate
Shayne Ward: You’re not alone
Avril Lavigne: Nobody’s home
Pink: Nobody knows
Anastacia: Heavy on my heart
Will Young: Very kind
Leona Lewis: Here I am
Josh Groban: You are loved (don’t give up)
Chantal Kreviazuk: Feels like home
Johanna Kurkela: Sun särkyä anna mä en
Tyttö sinä olet tähti -elokuvasta (Chisun biisi): Pidä musta kii
Katri Ylander: Rakkaus ei rapistu
Chisu: En enää pelkää
Lauluyhtye Rajaton: Älä mene pois
Vastaukset 22
Vanhimmat
"Mitä ihmeen kaksoiselämää minä elän? Kun astun asunnostani ulos, yritän vaikuttaa hyväntuuliselta ja tasapainoiselta nuorelta naiselta, mutta yksin asunnossani olen kuin rikkinäinen lasi. Elämä vilahtaa ohitse. Haluan kokea, mutten yksin!"
Siinä on munkin elämäntarina! Varmaan perheeni esim tietää että olen "hieman" yksinäinen mutta kukaan ei tiedä, eikä tule varmaan tietämään, miltä minusta tuntuu tuo yksinäisyys ja omat mietteet yleensäkin. Joku lasi on mun ja maailman välissä. Mä pelkään että kohta en jaksa enää edes yrittää rohkaistua. Enkä nyt tarkoita mitään itsetuhoisia aikeita vaan sitä että tätä tämä loppuelämä on, jos se on musta itsestä kiinni että pääsen kunnolla elämään, niin ei tule onnistumaan. Sellainen ihminen olisi tarpeen kuka jaksaa houkutella ja ymmärtää.
Mulla ei ole kaveripiiriä eikä työpaikkaa ja viihdyn parhaiten yksin, miten sitä lähtee itseään uusille ihmisille esittelemään kun hävettää ihan pirusti??!!No olen kyllä omassa päässäni ihan fiksu nuori nainen mutta en aina saa mahdollisuutta näyttää sitä. Usein olen ihan muutaman minuutin tuttavuudenkin jälkeen saanut kuulla "oletpa ujo" jne. Siis mistä ne sen heti näkee :D Ja nämä on sellaisia tilanteita missä olen mielestäni tsempannut ihan kiitettävästi. Eipä paljon rohkaise.....
Ei tarvitse tarkemmin paljastaa työpaikkaa mutta ihan yleensäkin millaiset työt meidän kaltaisille ressukoille käy?
Kovin on kuin omasta elämästäni kummankin ylläolevan tarinat. En kuitenkaan itseäni ressukaksi enää kutsuisi, olen siitä vaiheesta mielestäni jo yli päässyt. Olen ujo ja kaipaisin itselleni ystäviä, mutta kummassakaan ei ole mitään hävettävää. Onneksi olen päässyt töihin sellaiseen paikkaan, jossa tunnutaan ainakin ymmärtävän, että kaikki ei voi olla sosiaalisia ja voin olla oma ujo itseni. Enää kun onnistuisi itselleen niitä ystäviäkin saamaan.
Oh, kuinka tutulta tekstisi tuntuukaan!
Minä myös tunnen oloni usein yksinäiseksi. Tujotan päivät pitkät ikkunasta kaukaisuuteen, ja haaveilen; ystävyydestä, paremmasta elämästä, joskus jopa romanssistakin! Sellanen olen, pelkkä melankolinen haaveilija.
Olen muutaman kerran yrittänyt saada ystäviä kirjepalstoilta, mutta kun kerroin ajatuksistani ja minkälaisista asioista pidän, niin yhteydenpito loppui kuin seinään. Onko se tosiaan niin vaikeaa löytää joku, jonka kanssa synkkaisi?
Eihän sitä edes aina tarvitse pitää samoista asioista.
"Vaikka olen ujo ja arka, ei se tarkoita sitä, että en haluaisi olla muiden kanssa. Kaipaan todella aitoa yhteenkuuluvuutta."
Minäki kaipaan ystävää - TAI ystäviä - jonka
kanssa katsella auringonlaskua, käydä elokuvissa, keikoilla ja syömässä; tai ihan vaan naureskella typerille jutuille.
"Musiikista on tullut hyvin tärkeä osa elämääni ja löydän musiikista ainutlaatuisia tunnetiloja."
Sama täällä! Kuuntelen sitä aina kun on mahdollisuus! Musiikki pitää minut järjissäni; kun suljen silmäni olen yhtäkkiä jossain muualla, jossain missä ei tarvitse tuntea tätä tuskaa. Musiikki antaa voimia, mutta myös saattaa masentaa. Silti se on mun suosikkitaidemuoto. Tykkään välillä soittaa myös itse, mutta on ehkä parempi että soitan jatkossakin äänieristetyssä huoneessa :P
"Yritän psyykata itseäni, jottei kaikki menisi liian ylivoimaiseksi. Ajattelen myös, että joillakin on asiat vielä huonommin tai että en ole ainoa tällaisten ongelmien kanssa."
Oikea asenne. En ole luovuttanut (vielä!), koska tiedän, että tulen vielä joskus kokemaan jotain suurenmoista. Harrastan tota psyykkausta itsekin. Joka aamu lähden itsevarmana kouluun, mutta palaan surullisena kotiin...
Tämä voi kuulostaa vähän clichéltä, mutta emme voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan...mutta parasta tulevaisuudessa on, että se tulee päivä kerrallaan!
"Kesä tulossa, mutta taitaapa siitäkin tulla taas yksinäinen ja tylsä... "
Jep jep, sama täällä...En edes jaksanut mennä kesätöihin, joten aika tylsä kesä tiedossa. Riippuu toki mielenalasta...
Kirjoittelisin mielelläni lisää, mutta pitää tehdä yksi kiireinen koulutehtävä huomiseksi... Toivon sulle hyvää jatkoa ja muista psyykata itseäsi! :P
''Ei tarvitse tarkemmin paljastaa työpaikkaa mutta ihan yleensäkin millaiset työt meidän kaltaisille ressukoille käy?''
Ainakin vaiheompelijan työ sopii hyvin. Ainakin itselleni ja olen myös ujo. Ei tarvitse ompelukoneelle mitään jutella ja voi kuunnella koko päivän mieli musiikkia :) .
Tietenkin olisi hyvä tehdä jotain asiakaspalveluun liittyvää, jos ujoudesta eroon haluaa. Kyllä se ujous sitten jonkin ajan päästä karisisi.
On kuule paljon naisia ja miehiä, jotka kokevat samoin.
"Mitä ihmeen kaksoiselämää minä elän? Kun astun asunnostani ulos, yritän vaikuttaa hyväntuuliselta ja tasapainoiselta nuorelta naiselta, mutta yksin asunnossani olen kuin rikkinäinen lasi."
Minäkin pitkää yritin kieltää häpeää, ujoutta, pelkoa, mutta se ei vaan irrottanut otettaan. Käänsin kelkan, enkä enää yritä turhaa vaikuttaa tasapainoiselta. Annan häpeän ja pelon tulla keskustassa, annan sen tuskan tulla koko ruumiiseeni. Annan sille luvan myös vaikka lamaannuttaa minut. Annan itselleni luvan näyttää aralta, pelkäävältä, sekavalta, yksinäiseltä, perheettömältä, hyljätyltä, rikkinäiseltä, rujolta, komealta, fiksulta, ajattelevalta, kärsivältä, nauttivalta, iloiselta, onnelliselta, onnettomalta, avuttomalta, kipeältä, sairaalta, hyvältä, huonolta, epätäydelliseltä, ystävälliseltä, hypomaaniselta, depressiiviseltä... En jaksa enää tsempata ja esittää niin hiton onnellista ja tasapainoista! Ehkä taakka kevenee, kun vähennän vastaan panemista.
Mielenkiintoista lukea ajatuksistasi - tunnistan itseni monesta kohdasta. Sinun kirjoituksestasi ja myös monista mm. tämän foorumin kirjoituksista kuultaa läpi monien yksinäisten ihmisten sisäinen kauneus ja herkkyys - minusta tästä osoituksena on monen yksinäisen ihmisen halu hakea lohtua kirjoittamalla, lukemalla, kuuntelemalla musiikkia tai esim. liikkumalla luonnossa. Meidän ujojen ongelmana on se, että me emme löydä sanoja avataksemme sisintämme muille ihmisille. Tai ehkä me emme löydä vaan niitä oikeita ihmisiä vastaanottaamaan ajatuksiamme? Tämä ristiriita tulee näkyvästi esille, kun se sama hiljainen tuppisuu, joka aina istuu sanomatta mitään, kykeneekin tuottamaan ajatuksia herättävän, koskettavan kirjoituksen. Olen usein miettinyt, että mistä meidän ujojen ihmisten kyvyttömyys normaaliin harmittomaan keskusteluun, joka on kaiken sosiaalisen toiminnan perusta, oikein johtuu. Osa on seurausta varmasti heikosta itseluottamuksesta - vaikka ajatuksia olisikin, niin niitä ei uskalleta sanoa ääneen. Toisaalta monille meistä ei ole kouluaikoina kertynyt samanlaista kokemuspohjaa, joka muilla ikäisillämme on. Tämän takia yhteisiä puheenaiheita saattaa olla vaikea löytää. Jos haluat kirjoitella lisää ajatuksiasi, niin tässä mailiosoitteeni: [email protected]
Aika samanlaisia tunteita mullakin, tosin erona se, etten tunne itteäni mitenkään erityisen onnettomaksi. Se johtuu varmaankin siitä, että vaikkei kavereita jokaiselle karvalle olekaan, on niitä pari sellaista, joista pidän paljon. Ehkä ne juuri pitävätkin mut järjissäni. Vähän kuitenkin tuntuu siltä, että ollaan kasvamassa toisistamme erilleen, ja jos niin käy, silloin jään aika yksin. Ja siitä päästäänkin siihen ongelmaan.
Uusiin ihmisiin tutustuminen on helvetin vaikeaa. Varsinkin silloin, jos pitää tutustua ihmisiin, jotka muodostavat jo valmiiksi jonkinlaisen porukan. Silloin tuntee olevansa aika yksin. Niiden ei ole mikään pakko olla kiinnostunut minusta, sillä niillä on jo toisensa, mutta mulla ei ketään. Tilanne on paljon helpompi silloin, kun oikein kukaan ei tunne toisiaan, kaikki ovat suhteellisen tasavertaisia. Vaikka kavereiden kanssa juttelu sujuu helposti ja voin toisinaan puhua hyvinkin paljon ja esim. väittelyissä olen joskus liiankin äänekäs, en silti ole yleisesti ottaen mitenkään puhelias. Kun pitäisi puhua jollekin tuntemattomalle, minusta tulee useimmiten todella hiljainen ja kestää kauan ennen kuin saan vapauduttua. Joskus tuntuu, että muut kaverustuvat alta aikayksikön ja minun kanssani se kestää aina kauemmin. Joillekin voi riittää jo viikko siihen, että vaikuttaa kuin olisivat koko elämänsä tunteneet toisensa. Tällaisten ihmisten seurassa uhkaa pikkuhiljaa pudota porukan ulkopuolella ja muuttua siksi ihan kivaksi tyypiksi, johon ei oikein ole ehtinyt tutustua. Ja siihen se sitten jää.
Ehkä ratkaisu meille molemmille on se, että pitäisi vaan uskaltaa, vaikka mahdollisesti nolaisikin itsensä. Mäkin usein tuntemattomien ihmisten kanssa mietin aivan liikaa, mitä ne mahtaa ajatella jostain kömmähdyksestäni, ja totuus on varmaan etteivät ne edes huomanneet koko juttua. Pitäisi uskaltaa olla rohkea ja vähän laskea suojausta eikä antaa vain muiden yrittää kurkkia aidan yli. Varsinkin jos ulkokuori ei paljasta mitään vaan kasvot näyttävät jotain muuta kuin totuuden, on muiden ihmisten aika vaikea auttaa. Ehkä ne ajattelevat, että et tarvitse tai halua ketään lähemmin kaveriksesi. Jos muiden antaa odottaa liian pitkään, ne varmaankin kyllästyvät ennen pitkää, ja tilanne muuttuu vaan vaikeammaksi.
Ite oon kohta taas sellasen tilanteen edessä, jossa pitäisi olla rohkea. Se on nyt tai ei koskaan, ainakin näitten tyyppien kanssa. Miksei sitten alottaisi nyt.
Mukavaa, että olette jaksaneet lukea (tai ainakin silmäillä) pitkähkön kirjoitelmani ja kerrotte omista, samankaltaisista kokemuksistanne. :) Tässä lisää, mitä mieleen juolahti mm. teidän kommenteista.
En suoranaisesti voi sanoa, että häpeäisin itseäni tai pitäisin itseäni ressukkana. Tällä hetkellä puhumattomuus on asia, johon kiinnitän koko ajan huomiota. Osaan ajatella päässäni asiat ihan hienosti, mutta se ei välttämättä tulekaan ulos niin kuin piti (jos tulee ollenkaan). Oikeastaan ujouden ympärillä pyörivät asiat ovat yhä enemmän mielessäni joka hetki. Ehkä aikuistumisen ja tiettyjen elämänmuutosten myötä olen alkanut kiinnittämään ujouteen yhä enemmän huomiota, vaikkei ehkä pitäisi. Pienet asiat alkavatkin olla merkittäviä.
Minulle ei ole juurikaan sanottu suoraan ujoudestani, paitsi yhden kerran minua patistettiin opettajan taholta sanomaan jotain, "koska en muutenkaan juuri sano mitään". Opettajan kommentti loukkasi ja olisin halunnut lähteä luokasta pois. Onneksi opetusryhmässä ei ollut kovin montaa oppilasta, ja joskus myöhemmin yhden tunnin yhteydessä yksi oppilaista sanoi keskustelussa, ettei ujoudessa ja hiljaisuudessa ole mitään vikaa. Ujona tällaistakin positiivista palautetta voi olla vaikea vastaanottaa, koska tämä piirre on kuitenkin yleisesti suht aliarvostettu. Sehän on juuri tärkeää, että ujot hyväksytään sellaisenaan - kyllä heistäkin löytyy paljon hyvää, vaikkeivät he aina olisikaan suuna päänä selittämässä ja kommentoimassa. Itse yritän nähdä asiaa myös toisin päin: pyrin suvaitsemaan niitä ihmisiä, jotka puhuvat paljon ja monesti poikkeavatkin pääasiasta.
Tuohon ammattiasiaan en juuri osaa vastata, ehkä ujot mieluiten tekisivät jotakin itsenäistä työtä, mutta onko sekään enää nykypäivänä mahdollista…itselläkin asiakaspalvelu on keskeinen osa (tulevaa) työtä ja siihen varmasti tottuu käytännön kautta.
Nimimerkki minä vain nukun kirjoitti: "Varsinkin jos ulkokuori ei paljasta mitään vaan kasvot näyttävät jotain muuta kuin totuuden, on muiden ihmisten aika vaikea auttaa. Ehkä ne ajattelevat, että et tarvitse tai halua ketään lähemmin kaveriksesi. Jos muiden antaa odottaa liian pitkään, ne varmaankin kyllästyvät ennen pitkää, ja tilanne muuttuu vaan vaikeammaksi."
Juuri tätä pelkään viestittäväni muille, siis sitä etten haluakaan ketään lähemmäksi. Ajatellaan nyt vaikka tätä ihastumisasiaa, niin tällaista ujoa tyttöstähän saatetaan ensin pitää kiinnostavana juuri salaperäisyyden takia, mutta kun aikaa kuluu eikä tapahdu mitään mullistavaa, voi odotus alkaakin olla liian pitkä ja kiinnostus saattaa lopahtaa vähitellen. Niinpä niin, uskaltaa pitäisi, nolatuksi tulemisen uhallakin. Se on vaan älyttömän vaikeaa. Se ihme vipu aivoissa vaan lukitsee yhtäkkiä kaiken. Helpompaa olisikin, kun vierellä olisi joku tukija, mieluusti minua rohkeampi.
Suuri ongelma on se, etten pysty yleensä vastaamaan nopeasti tai tyhjentävästi, varsinkaan jos vastapuoli on vieraampi. Tilanteen jo mentyä ohi saatan tajuta, mitä olisin voinut sanoa ja soimaan itseäni, etten saanut sanotuksi juuri mitään. Nämä tilanteet saattavat harmittaa pitkäänkin. Perhejuhlissa on myös samankaltaisia paineita. Lisäksi ilman kavaljeeria on orpo olo - ajattelevat varmaan, että ei se tuo tyttö ole vieläkään löytänyt ketään. Siellä sitä ollaan sitten seinäruusuna.
Yksi vaihtoehtohan on juuri etsiä netistä ystäviä. Minulla on tästä muutama kokemus, sinänsä ihan positiivisia, mutta ei se anna sitä, mitä minä haen. Ystävän, kumppanin tms. on oltava saavutettavissa paremmin, koska haluan kokea ja tehdä asioita toisen kanssa. Ja vaikka olenkin nuorta sukupolvea, niin siltikin minulla on omat epäilykseni nettituttavuuksista tai niiden toimivuudesta. Ujolle chattailu on helpompi tapa ilmaista itseään, kun voi kirjoittaa tuntemuksensa eikä tarvitse välttämättä paljastaa kaikkea itsestään. Minulle tämä virtuaalisuus ei pidemmän päälle kuitenkaan riitä. Toki voihan sitä tosissaan etsiä seuraa lähistöltä tai ajatusten vaihto kaukaisemmankin ystävän kanssa voi olla hyödyllistä, joten laitan "masqueleron" tarjoaman sähköpostiosoitteen korvan taakse.
Yksi kommentoija kirjoitti: "Olen usein miettinyt, että mistä meidän ujojen ihmisten kyvyttömyys normaaliin harmittomaan keskusteluun, joka on kaiken sosiaalisen toiminnan perusta, oikein johtuu. Osa on seurausta varmasti heikosta itseluottamuksesta - vaikka ajatuksia olisikin, niin niitä ei uskalleta sanoa ääneen."
Mielenkiintoinen kysymys. Tätähän pitäisi tutkia. ;) Itseluottamuksessa on varmasti parannettavaa, ja kasvuympäristökin vaikuttaa. Ujoistahan sanotaan usein niin, että sitten kun he jotain sanovat, niin se on yleensä järkevää asiaa. Niin se taitaa mennä, että vasta kun se tuppisuu saakin tehtyä jotain tai osoitettua taitavansa jotain, niin sitten vasta hänet huomataan. Oikeastaan voisin sanoa, että harrastukseni kautta (ei ole kuitenkaan taideaine) olen vihdoin voinut tuoda jotakin osaamistani esiin ja se antaa itseluottamusta ja uskon muidenkin siinä porukassa arvostavan taitoani. On myönnettävä, että tavallaan nautin siitä tietystä huomiosta ja hyväksynnästä, jota tällöin saan - jokainenhan haluaa olla hyväksytty. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, kun tapaa jonkun todella sympaattisen ihmisen, että miten hänestä on tullut tuollainen huoleton ja fiksu ihminen, miten hän osaa olla jotenkin niin ystävällisen puhelias - symppis. Luonnollisesti sitä vertaa itseään muihin.
Nimimerkki Logoplasm kertoi myös saavansa voimaa musiikista ja toisaalta totesi sen saattavan masentaa. Näin käy helposti minullekin, myös tv-sarjojen osalta. Tv:ssä kun näkee jonkun tavallisen asian, vaikkapa kaveriporukan viettämässä aikaa, niin kyllä se riipaisee, kun itse unelmoi jostain sellaisesta. Itse asiassa taidan kuunnella melkein pelkästään melankolista musiikkia, tosi melankolista (suomalaista) musiikkia en kuitenkaan pysty kuuntelemaan ja on vain muutamia menevämpiä lauluja, jotka todella saavat mieleni korkeammalle. Jotkut laulut taas auttavat käsittelemään vihaa, vaikken sattuneesta syystä kovin aggressiivinen olekaan.
Unelmoijia ollaan. Kai se on pakko, kun oikeassa elämässä ei juuri tapahdu mitään...Välillä tuntuu, että elän jälkijunassa muihin verrattuna. Väsymistä minä vähän pelkään, ja sitä, että en pysty purkamaan kenellekään tiettyjä elämässä tapahtuneita vakavampia asioita. Oma analysointi vie kuitenkin energiaa ja keskittymiskykyä ja asiat voivat jäädä kummittelemaan.
Tämänkertaisen stoorin loppuun: jos ette ole nähneet elokuvaa Amelie, suosittelen katsomaan. Se oli ensimmäinen (ja viimeinen?) elokuva, jossa jotenkin näin itseäni - ujo ja hyväntahtoinen unelmoija, maailman tarkkailija. Aivan ihana elokuva! Kunpa minunkin elämässä tapahtuisi elokuvan onnellinen loppu...
On pakko vielä tilittää tässä tätä ihmissuhdeasiaa. Oikeasti en tiedä, kuinka kauan pystyn kestämään tätä tunteiden vuoristorataa. Muiden kanssa esitän hillittyä, itsekseni ollessani tunnen älytöntä kipua. Ihmetellä saakin, miten saan kivun aina piilotettua. Ja se keskustelussa mukana oleminen on tosi vaikeaa. Kun varoo sanomisiaan koko ajan, on sanomakin lyhyehkö ja "korrekti". Lisäksi minulle ei välttämättä ujouteni takia tulla puhumaan yhtä lailla kuin puheliaammalle tyypille.
Mielessäni pyörii yksi henkilö, jota tuskin tulen näkemään kesällä. Päivät menee ikävöidessä ja itseä soimaten, kun en pysty avautumaan. Oikeasti en voi elää näin koko elämää! En voi tehdä aina samoja virheitä! Miksi maailman ihaninta tunnetta ei saa näytettyä? Miksi olen aina niin laskelmoiva? Miksi, miksi ja miksi?
Kellään ei ole käsitystä minun sisäisestä myllerryksestä ja kukaan ei tiedä mitään siitä tuskasta, joka kytee sisälläni. Miten tällaista voi kestää tulematta hulluksi? Miten voin edes nukkua yöni rauhassa?
Tekisi mieli juosta itsensä oikein loppuun tai seistä kaatosateessa. Yhä useampi päivä menee hukkaan, olen monesti alavireinen enkä jaksa kuunnella minkäänlaista hilpeää musiikkia. Joka päivä katuu jotain, mitä ei sanonut tai tehnyt. Tuntuu vain, että epäonnistuu koko ajan ja mielialaa nostamaan riittäisi nyt vain se yksi ihminen, jolle en tietenkään pysty osoittamaan suosiotani. En halua tämän toistuvan ikuisesti - enkä edes ihastu jokaiseen vastaantulijaan. Ihan kuin maailmassa ei olisi mitään muuta...voiko tämän unelmoijan unelmat toteutua?
Aika nurinkurista sekin, että voi nauttia esim. elokuviin menosta, koska pääsee pois omasta asunnosta, mutta kuitenkin elokuvassa tulee kohtauksia, joissa toivoisi itse olevan. Elokuvista lähtiessä ei tiedäkään, oliko sinne meno sittenkään hyvä idea...itse asiassa voi olla jo kynnys mennä sinne yksin ja pahimmassa tapauksessa elokuvateatterin penkeillä istuu niitä toistensa seurasta nauttivia pareja...
Haluan kokea saman kuin Katri Ylanderin laulussa Rakkaus ei rapistu! Elämän tulisi koostua pienistä ihanista asioista - ja ennen kaikkea hetkistä, jotka voi jakaa jonkun kanssa. Mitäs sitten kun se "joku" voisi olla silloin tällöin melkein nenän edessä?
Sinä kuuntelit hiljaa
Kun minä valitin
Kuinka maailma on synkkä
Ja pilvet painaa
Kuinka itseeni petyin
Ja haaveni alitin
Iholleni sinä puhalsit viileää ilmaa
Ei uppoa usko
Eikä toivo tuhoudu
Rakkaus ei rapistu
Se on meillä tässä ja aina
Ikkunassamme autojen valot leikkii
"Nukutaan kulta nyt"
Sinä hiljaa kuiskaat
Minä nuku en vielä
Mielessä hiipii
Minä muistan sen taas
Että maailma on kaunis
Että maailma on kaunis
Maailma on kaunis
Miksemme me ujot päättäisi perustaa omaa säännöllistä nettikerhoa. Jutellaan siellä keskenämme ja päätetään tavata myöhemmin. Pääkaupunkiseudun ujot vaikka Helsingissä kolmen sepän patsaalla. Sovitaan leffaan menosta, niin ei tarvitse puhua niin paljon:) ja sitten leffan jälkeen voi mennä vaikka kahvilaan ja puhua vain leffasta jos uskaltaa:) Autetaan toinen toisiamme, kun kerran tiedämme, miltä meistä tuntuu. Me olemme fiksuja, tuntevia ja maailmaa ja ihmisiä tutkailevia ihmisiä. Meillä on oikeus olla tällainen. Lukekaa esim. Keltikangas-JÄrvisen kirjoja erilaisista persoonista. Hän kritisioi juuri tämän maailman ekstroverttimelkskettä. Lämmöllä yks ujo.
Tuo oli mielestäni hyvä idea. Harmi vain, ettei ideaa ole suunniteltu eteenpäin...
Olen itse ollut aika lailla koko lyhyen elämäni ajan ujo ja hiljainen. Ala-asteella olin jopa suosittu, kaikki halusivat olla kanssani, mutta vietin jokaisen päiväni vain parhaan ystäväni kanssa. Olimme kuin kaksoset. Yhtäkkiä se päivä koitti, kun parhaan ystäväni täytyi muuttaa kauas pois, jolloin minä jäin yksin. Siitä lähtien olen tuntenut itseni yksinäiseksi, sillä ei hirveän moni enää sen jälkeen tahtonut olla kanssani, kun olin viettänyt päiväni vain parhaan ystäväni kanssa.
Yläaste oli aivan kamala.. kärsin punastelusta ja sosiaalisten tilanteiden peloista. Kuulin usein kommentteja: "Sä oot hirveen hiljanen." "Ootpas sä ujo." "Sano välillä jotain." "Ai oho, säkin olit täällä! En huomannut."
Joskus pakotin itseni avaamaan suuni ja sanomaan jotain ison porukan edessä, ja silloinkin sain vain ihmetteliviä katseita. "Puhuuko toi?!"
Jollain tavalla olen kiitollinen muutamille henkilöille yläasteella, sillä he hyväksyivät ujouteni ja sain kulkea heidän joukossaan, vaikka vaikutinkin ehkä vain.. haamulta ja olinkin näkymätön. Mutta en tuntenut itseäni aina niin yksinäiseksi, kun oli muita ympärillä. Mulla on paras ystävä.. mutta kaipaan enemmän ystäviä.. nyt neljäs päivä putkeen kotona yksin istuen ja koneella ollen.
Mä en enää kauaa jaksa tätä..
"Kuulin usein kommentteja: "Sä oot hirveen hiljanen." "Ootpas sä ujo." "Sano välillä jotain." "Ai oho, säkin olit täällä! En huomannut."
Meikäläiselle jos joku joskus sattuis sanomaan edes noin... Kukaan ei koulussa sano minulle mitään, tietysti siitä syystä, että minä en uskalla sanoa kenellekään mitään.
Ala-asteella olin jatkuvasti yksinäni, kunnes sitten 6-7 -luokilla sain pari kaveria. Tietysti heidänkin piti sitten lähteä amikseen, ja minä menin lukioon parinkymmenen muun suht tuntemattoman kanssa. Viime vuosi lukion ykkösellä olikin aika hiljaista meininkiä meikäläisen osalta :) Eikä tuleva kakkosvuosi hirveesti odotuksia herätä myöskään.
Näiden parin kaverin kanssa pidetään edelleen yhteyttä, mutta semmosta "samalla aallonpituudella" olevaa henkilöä (joka on kiinnostunut muustakin kuin metsästyksestä ja kalastuksesta :D) ei ole vastaan kävellyt. Ei tässä nyt auta kuin suorittaa lukio loppuun, ja harrastaa sitä kuuluisaa unelmointia. Jos vaikka tästä hiien tuppukylästä joskus pääsisi väljemmille vesille ja saisi kivan tyttöystävän. Mutta mutta, unelmoinniksi se taitaa jäädä, ainaski tyttöystävän osalta... Mutta on niitä ujoja tyttöjäkin varmaan olemassa.
Ja sen verran vielä aloitusviestin kirjoittajalle, vaikka siitä on tainnu jo yli vuosi vierähtää, että minulla on täsmälleen samanlaisia tuntemuksia, mutta musiikkimaku on ihan toisenlainen - noita biisejä jos kuuntelee, niin varmasti hiipii itsetuhoiset ajatukset mieleen :D
on se ujous vaikeeta.
joku tällanen osuis varppina paremmin ;D
ihan ku meiän koulusta :D
http://www.youtube.com/watch?v=hitMpM-P-Bs
mistä päin olet? en tiedä etsitkö miespuolista ystävää...
Minä olen nainen, mutta tekstisi kuulosti niin "kivalta", että olisin mielelläni ystäväsi, jos vaan sattuisi niin hyvin, että synkkaisi livenäkin. Olen aikalailla samankaltainen ihminen kuin sinä. Samoja pelkoja on, ja samanlainen haaveilija olen:) uskallus vain puuttuu, että voisi tutustua ihmisiin ja olla oma itsensä.
Mutta aina näissä netti viesteissä tuppaa olemaan niin kaukaa se toinen, ja mua ei pelkkä nettiystävyys niin innosta.
Mieluummin haluaisin ystäviä lähiseudulta, että voisimme viettää ihan oikeastikin aikaa yhdessä.
eräs kappale mistä tykkään ihan hirveästi: Irina Björklund/ Kauniin Mirjamin uni. Löytyy ainakin Irinan my space sivulta.
Sanotaan näin, että ujojakin on monen luontoisia. Myös siksikään se lähestyminen ei ole helppoa. Jos toinen on masentunut, ylimielinen tai tympeä muita kohtaan niin ei se ainakaan auta ketään. Ja useimmat ovatkin. Itsekin olen joskus veemäinen ihan tarkoituksella jos joku tulee kysymään jotain tyhmää pepsodent-hymy kasvoilla joten hän varmasti vetää siitä sitten omat päätöksensä. Todellisuudessa sekin taitaa olla reaktio joskus että "mene pois häiritsemästä". Tai sitten olen hieman tyly.
Uskotteko, että nolotti, kun löin tuon viestini tuonne keskelle ketjua :[ Tarkotus oli lähettää se tänne alas. Outo foorumi tää 24...
Jokseenkin tältä tuntuu aika monesti: "Nyt ne varmaan poistaa nää viestit ja haukkuu spämmääjäksi". Todellisessa elämässä ihan sama juttu.
samanlaiselta kuin minunkin elämäni. Olen nuori mies ja kirjoituksesi kuulostaa todella tutulta. Olen tuttujen kanssa puhelias ja sosiaalinen kuten muutkin, mutta vieraiden kanssa vetäydyn ja olen alkuun todella hiljainen. Minuun täytyy tutustua ja antaa aikaa. Vasta ajan kanssa pystyn yleensä olemaan oma itseni muiden kanssa. Minuakin harmittaa etten ottanut musiikkiharrastustani lapsena vakavasti ja olisin sitä kautta pystynyt ilmaisemaan itseäni :D
Suurin pelkoni on se, etten pysty koskaan elämään täysillä. Pystyisinpä edes joskus nauttimaan elämästäni kuten "normaalit" ihmiset. Sielunkumppanin löytäminen on unelmani. Nainen, joka ymmärtää minua ja persoonaani. Kirjoituksesi sävähdytti minua vahvasti. Voisiks se olla sinä? Kiinnostaisko vaihtaa ajatuksia? s-postiosotteeni/messenger-osotteeni on [email protected]
Ajauduin pitkän tauon jälkeen tarkastamaan keskustelupalstaa ja silmiin pisti tuttu aloitus. Kiva, että olette löytäneet kirjoituksestani yhtymäkohtia omaan elämäänne.
Elämäni ei ole paljon muuttunut, oikeastaan se on vieläkin yksinäisempää. Hieman oikeastaan hävettääkin, miten olen antanut luisua elämän tähän suuntaan. Joskus jopa kaupan kassan tai naapurin tervehdys voi tehdä päivästä paremman - olipa hän minkä ikäinen tai näköinen tahansa. Olen huomannut, että nautin muiden seurassa olemisesta, sillä suurimman osan ajastanihan olen kuitenkin yksin. Sen huomaa sitten, kun ei ole enää sitä tuttua, lähes jokapäiväistä yhteisöä ympärillä. Tykkään kuunnella toisia ja oppia heiltä. Itse en vain uskalla tuoda keskusteluun juuri mitään.
Minulla on ollut (liikaa) aikaa miettiä itseäni, kysynhän usein: "miksi minun pitää olla tällainen - ujo?". Olen kai yrittänyt etsiä sitä lukkoa ja peilannut menneisyyttä. Yritän ymmärtää itseäni, mutta aina sekään ei onnistu ja ihmettelen käytöstäni. Suurimmaksi osaksi varmaankin epäröin siinä, että riitänkö ja ymmärtävätkö muut, kuka olen ja miksi. Toisaalta ei kai minun tarvitsisi selitellä toisille tai etsiä puolustuksia siihen, miksi olen tällainen. Jotenkin olen oivaltanut, että minun täytyisi yrittää vielä enemmän ja että, minä voin ratkaista näitä asioita. Reseptiä on toki vaikea toteuttaa käytäntöön.
Välillä tulee itsevarmoja hetkiä, välillä taas moitin itseäni. Hanskoja en kuitenkaan aio lyödä kehään. Väistämättä sitä ajattelee, että pärjäänkö siinä ja siinä asiassa, kun olen ujo tms. Työelämässä koen paineiden kasvavan tässä, kun joka puolella etsitään vuorovaikutustaitoista, avointa, sosiaalista ym. Ehkä työnantajatkaan eivät enää tiedä näiden sanojen oikeita merkityksiä...esim. sehän on jo moneen kertaan todettu, että ujokin voi olla sosiaalinen.
Monesti tuntuu, että olen kokemuksellisesti ikäisiäni nuorempi, mutta syvällisesti en. Kokemukset eivät ole tarpeeksi kasvattaneet ujoa, mutta ehkä olen miettinyt asioita syvällisemmin. Onko ujous hallinnut liikaa elämääni? Olenko koskaan antanut aivan kaikkea itsestäni? Onko elämä kokemusten summa? Mitä elämästäni tulee, jos jo nyt tunnen menettäneeni elämäni parhaat vuodet?
Ujous on ikään kuin lisävaisto, joka tarvittaessa pomppaa esiin. Pienet hetket voivat olla ratkaisevia ja kun niitä ei osaa hyödyntää, on katumus ja itsesyytökset päivänselviä. Miten voisi korjata hetken, joka meni jo? Tuntuu, että taistelee aikaa vastaan - muistelee menneisyyttä ja varoo tulevaa.
Elämä rakentuu ihmissuhteista ja ne ovat elämän perusta. Koen mokanneeni niissä pelkästään sen takia, etten ole uskaltanut luoda niitä. Tähän asti minulla on aina ollut ainakin ns. kavereita. Toki minulla on vielä perhesuhteet, mutta eihän heille kaikkea kerrota - tai en minä ainakaan. Olen perheenkin parissa melko hiljainen.
Sanotaan, että ensin täytyy tuntea itsensä ennen kuin toinen voi tuntea sinut. Itsestähän se lähtee, mutta onko väärin sanoa, että tunnen tarvitsevani toisen ihmisen, jotta voin päästä eroon varautuneisuudestani? Tarvitsen rohkaisijan/innostajan/kannustajan tietyissä tilanteissa.
Haluaisin jotenkin selittää sille jollekin, etten varta vasten yritä olla vaikeasti lähestyttävä tai tee sitä tahallaan. Voisinko olla oikeasti jonkun edessä heikko? Opinko ikinä ottamaan ihmisistä "kiinni"? Olen ehkä asettanut tavallaan nyt suuren uskalluksen kynnyksen siihen, että on uskallettava kertoa kiinnostuksestaan vastakkaiselle sukupuolelle. Silloin on kerrottava jotakin syvältä sisimmästä, silloin voisin paljastua. Tällä hetkellä se on ristiriitaa tunteiden ja pelkojen kesken.
Lopuksi 1880-luvun ajattomia ajatuksia.
Jerome K. Jerome - Idle Thoughts of an Idle Felow (Joutilaita mietteitä).
"Hänen sielunsa on täynnä rakkautta ja kaipausta,
mutta maailma ei saa sitä tietää.
Hänen kasvoilleen on niitattu ujouden rautanaamio,
jonka takaa häntä ei koskaan nähdä.
Hänen mielissään syntyy sydämellisiä sanoja
ja ne nousevat aina huulille asti,
mutta kireän raudoituksen läpi kuuluu
vain sanaton kuiskaus."
Vielä kerron Happoradion laulusta Puhu äänellä jonka kuulen. Kun kuulin sen ensimmäistä kertaa radiosta, jäin todella kuuntelemaan. Sanat voisi liittää myös ujous-teemaan. Jäin miettimään, olenko ujo ihminen, josta laulu voisi kertoa ja mitä pitäisi tehdä, jottei minulle tarvitsisi kirjoittaa tällaista laulua. Oikeastihan tahtoisin puhua äänellä, jonka joku kuulee.
Kumpaa sinä pelkäät, melua vai rauhaa?
Kumpaa sinä kaihdat, yksinäisyyttä vai laumaa?
Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?
Olet syvää vettä, luoksepääsemätön vuori
Unohdettu ullakko, olet titaaninen kuori
Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?
Miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?
Puhu äänellä jonka kuulen,
sanoilla jotka ymmärrän,
runoilla jotka käsitän
Sinuun tarvii tekstityksen,
salaisuuksies selittäjän,
kertojan kaikkitietävän
Puhu äänellä jonka kuulen
Olen yksinkertainen, aina selitystä vailla
Sinä kartta monimutkainen, matka vierahilla mailla
Miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?
Puhu äänellä jonka kuulen,
sanoilla jotka ymmärrän,
runoilla jotka käsitän
Sinuun tarvii tekstityksen,
salaisuuksies selittäjän,
kertojan kaikkitietävän
Puhu äänellä jonka kuulen
Sun viestis on kokonaisuudessaan tosi hienoja! Voin samaistua niihin erittäin hyvin. Mulla on ollut erittäin samanlaista aiemmin. Tosi hienosti sä oivallat sun tilantees. Tosiaankaan ei kannata heittää rukkasia pöytään, mäkin lopulta aukenin. Siinä voi vain kestää hetki aikaa. Kannattaa miettiä asiat läpi, lähteä kyselemään itseltään, mistä ujous johtuu. Itselläni se johtu perhesuhteista. Kun tajusin, että mua oltiin kiusattu kotona, niin sain oikeutuksen lopulta vihata mun vanhempia ja veljiä, jolloin se patoutunut viha sitten purkautui sisältä.
Kannattaa itse miettiä, mistä ujous johtuu. Ujot usein syyllistävät itseään, ja niin mäkin tein ja säkin taidat tehdä, mutta usein ujouden syy saattaa löytyä itsensä ulkopuolelta. Suomessa on esim. paljon sellaista psykologista nokkimista, jota ei huomaa, niin kouluissa, kotona kuin töissä. Kiusaaminen on väärä sana: siitä on tehty jotenkin perverssi. Jotenkin sellainen, että runtataan ihmistä fyysisesti rikki.
Mutta kaikkea hyvää oloa sulle! Kyl sä viel löydät ittes.
Ihan kyllä täysi kopio mun elämästäni.. Voisin väittää että kukaan ei tunne mua, ulkokuori on ainut mitä näkevät. Ja sekin on aika kova, todellisuudessa olen herkkä mies.. Sen tahtoisin muillekin näyttää.. Mutta en osaa ja kai uskallakkaan ikinä puhua ongelmistani, tunteistani tai yhtään mistään omista asioistani.. Vaikka miten sitä tahtoisin ja yrittäisin.. Kyllä ujolle ihmiselle kaikki on vaan niin paljon vaikeampaa.. Töissä olen palvelu ammatissa mikä kuulostaa uskomattomalle ottaen huomioon että olen todella ujo, niin ujo ettei sitä voi edes uskoa.. Aloitin työt kuitenkin niin nuorena että pystyn sitä hyvin tekemään.koko ikäni olen ollut samassa työpaikassa, paikan vaihtoa en uskalla edes ajatella. työasioista pystyn kyllä keskustelemaan sujuvasti mutta jos jostain muusta pitäisi keskustella voin mennä aivan lukkoon.. Vastailla kysymyksiin yhdellä sanalla ja todella typerästi..töissä autan muita todella paljon, välillä liikaakin. Tietyt ihmiset käyttävät säälimättä hyväksi ja sysäävät töitään minulle.. Koulutukset on työn kamalin puoli, onneksi niitä on harvoin, niistä aiheutuu unettomia öitä enemmän kun tarpeeksi.. Työporukan vapaa-ajan viettoihin en juurikaan osallistu, mieli kyllä tekisi, mutta suuressa porukassa en saa suutani lainkaan auki, enää työtoverit ei onneksi juurikaan yritä noihin pakottaa.. Normaalista elämästähän tässä haaveillaan. Olen enemmän kuin kateellinen isoveljelleni, hän voi jutella tuiki tuntemattoman ihmisen kanssa vaikka kivestä koko päivän.. Ikää mulla on jo 25 vuotta, enkä yhtäkään parisuhdetta ole vielä kokenut.. Alkaa tuntumaan siltä etten tule kokemaankaan.. Sepä se sitten mielen saakin surulliseksi, rakkaus varmasti muuttais elämän aivan täysin! Mutta noh, ehkä ensi elämässä...