Eli sain viime syksynä psykoottisia oireita liiallisen työstressin seurauksena. Hakeuduin sitten lääkäriin jonka kautta ns. pääsin avokuntoutukseen. Nyt puoli vuotta myöhemmin käyn lähes viikoittain juttelemassa sairaanhoitajan / psykologin kanssa. Olen alkanut viimeaikoina tuntea, että oma alakuloisuuteni ja ahdistukseni johtuu nimenomaan ja ainoastaan näistä käynneistä. Olen tällä hetkellä mielestäni aivan terve. Paremmassa kunnossa kuin vuosiin mutta sen sijaan näillä käynneillä puhutaan aina sairaudesta. Erehdyin sanomaan henkilökunnalle, että olen tuntenut vuosien ajan että tunteiden avulla voi vaikuttaa toiseen ihmiseen ja tästäkös ne sitten riemastuivat. Syön tai siis minun pitäisi syödä lääkkeitä. En ole kuitenkaan niitä aikoihin tarvinnut. Pitäisi kuulemma syödä 2 - 5 vuotta. Nyt pelottaa ja ahdistaa aivan suunnattomasti, että saan skitsofrenia diagnoosin. Olen saanut painostusta avokuntoutuksen henkilökunnalta, että lähiomaiset pitäisi kutsua koolle kuntoutukseen ja kertoa kaikille. En kuitenkaan halua tätä. Elämäni on tällä hetkellä aivan normaalia. En kuule ääniä, en näe näkyjä. Välillä olen ahdistunut mutten masentunut.(Kuulemma johtuu sairaudesta, mutta tiedän siihenkin syyn.)En kuvittele olevani jostain toiselta planeetalta. Käyn töissä ja harrastuksissa mutta tämä episodi vaikuttaa dramaattisesti mielialaani ja tunnen aina itseni sairaaksi käydessäni siellä. Miten tässä pitäisi toimia. On kuulemma sääli jos en kerro lähiomaisilleni, no mutta mitä pitäisi kertoa. Sitä en ymmärrä.
Pelkään saavani skitsofreniadiagnoosin
-Eräs vaan-
181290
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Arvelisin, että kyseessä on ollut hetkellinen hermoromahdus. Ei siis ole skitsofreniaa, riippuu tietysti siitä mitä tunnet nyt. Mikäli olet avohoidossa eli oman tahtosi mukaisessa hoidossa, on sinulla varmaankin oikeus myös lakkauttaa hoitosuhde. Ehkä joudut kirjoittamaan vastuuvapauspaperit. Yritä puhua asioista mieluummin luotettavalle ystävälle. Ikävä tosiasia on ettei psykologit oikeasti tiedä paljoakaan. Suurin osa mielenterveysongelmista olisi ratkaistavissa aivan muilla keinoilla kuin lääkkeillä. Oletko yrittänyt löytää vertaistukea työstressistä toipumiseen?
Minulla toki oli psykoosiin viittaavia oireita. Kuulin ääniä sitä enemmän mitä enemmän olin stressaantunut. Mutta juttelin äänistä lopulta erään lähiomaiseni kanssa ja kun tulimme siihen tulokseen, ettei niitä oikeasti voi olla, niin sain ne loppumaan kun lopetin niiden ajattelun. Tämä siis jo ennen kuin hakeuduin lääkäriin. (Vaikka oireet loppuivat päätin kuitenkin mennä lääkäriin ihan varmuuden vuoksi) Kaikki oireet mielestäni johtuivat vain omasta vääristyneestä ajatusmallista joka itsesuggestion avulla sai suuret mittasuhteet. Ahdistukseeni on syynä ihmispelko, eli se että jännitän ihmisten seurassa. Olin talvella myös masentunut, mutta se taas johtui osaltaan kaamoksesta ja osaltaan vain pitkittyneen stressin aiheuttamasta aivojen ylivireystilasta. Olin hyvin väsynyt mutta sain vähennettyä työstressiä kun päätin, etten ota niin paljon vastuuta harteilleni ja vaihdoin firmaa. Nämä kaikki oireet viittaavat psykiatrian lääkärin mielestä sairauteen. Itse taas olen tullut siihen tulokseen, että kaikki viittaa työuupumukseen. Siitä taas ei olla kuntoutuksessa edes keskusteltu. Mutta tosiaan tällä hetkellä olen toisinaan ahdistunut ja toisaalta näiden käyntien vuoksi myös alakuloinen. En siis kuule ääniä enkä näe näkyjä. Ehkäpä on viisasta lähteä kuntoutuksesta ja etsiä muita oikeita keinoja elämänhallintaan ja elämän pitämiseen hallussa.
me kaikki olemme mielisairaita.
Avohoito on vapaaehtoista niin kauan kun on vapaaehtoinen. Kun päättää lopettaa hoidon niin se saattaakin muuttua pakolliseksi.
Hakeudu YKSITYISELLE neurologille.
Puhuit työn aiheuttamasta stressistä.
Aspergerin syndrooman mahdollisuus olisi hyvä tutkia.
että diagnosoitaisiin terveeksi? Ehkäpä sen verran sitten avohoidossa käyn kääntymässä, ettei pakkohoitoon joudu. Lääkitystä siis kuulemma pitää jatkaa 2 - 5 vuotta. No yhteiskunnan rahaahan siinä heitetään roskapönttöön. Ehkäpä joku voisi ostaa ne.
Kerro siellä julklisen valvontapsykiatrian vastaanotollasi, että lopetat käynnit ja hakeudut yksityiselle. Sitten joko mene oikeasti yksityiselle psykiatrille tai sitten et. Olet vapaa toimimaan ja ajattelemaan niin kuin itse haluat. Julkisessa psykiatriassa etsitään pelkkiä sairauden merkkejä, ei terveyden. Tarpeeksi todistusaineistoa kerättyään ne alistavat sinut injektiolääkitykselle, pylly paljaaksi ja silleen.
on hyvä suoja psykiatrian pakkokeinoja vastaan.
kun kaikki oireet mitkä luettelin viittasivat toki skitsofreniaan mutta ihan samalla tavalla ne viittaavat työuupumukseen. Kuitenkaan työuupumuksesta ei ole ollut puhetta ainoastaan psykoosista.
niille keille haluat, mitään pakkoa ei ole kertoa. Ei kai liene sairaudelle hyväksi ympäriinsä kertoa ihmiselle sairaudestaan, mielen puolen sairauksista vasitekaan. Eli ei tarvitse kertoa, ellet halua. Luotetuille sen kun kerron. Sun ei ole pakko käydä siellä juttelussa, jos se pahentaa tilannetta. Ei ne voi pakottaa sua sinne. Voit sanoa, ettet enää halua sinne aikoja. Muuallakin voit käydä, valitse vapaasti kelle puhut ja kelle et.
Niin sanottu kuntoutus on elinikäistä valvontaa ja lamautuslääkitystä. Suomi on rautaisen kurin maa, jossa jokainen "psykoottinen" nähdään potentiaalisena rikollisena.
Lopeta se siellä vastaanotoilla käyminen ja hakeudu YKSITYISELLE psykologille. Siihen sinulla on varaa, jos kerran töissäkin käyt. Siis psykologille, joka ei hoidossa lääkkeitä käytä, älä hakeudu psykiatrille eli lamautuslääkevartijalle.
Itse jouduin muuttamaan pois Suomesta päästäkseni eroon "kuntotuspoliklinikasta" ja sen lamautuslääkeinjektioista. Toimi ajoissa äläkä vitkastele niin kuin minä erehdyin tekemään.
Äkkiä vaan eroon näistä, jotka luulevat toisia sairaiksi. Minäkin siirryin yksityiselle ja melkein heti ihmeteltiin, että mitä minä siellä teen.
Psykiatri vai psykoterapeutti? Itselläni on kokemuksia molemmista. Pienenä johdantona kerrottakoon, että elin vuodet 1973-1997 hyvin voimakkaiden neuroottisten oireilujen rasittamana. Mikä neuroosit aikaan sai? Olen onnekas, tiedän alkusyyn. Kiitos psykoterapian (v. 1994-1997)ja aivan uskomattoman ihanan ja viisaan psykoterapeuttini. Vuodet 1973-1994 olin mielenterveystoimistojen vakio asiakas. Psykiatrien vastaanotoilla oleskellut. Muistan nämä "itseäni ylemmät" yliviisaat lääkereseptien kirjoittajat. Tautiluokitusten tekemisten ammattilaiset. Kun ennen psykoterapian aloittamista kysyin siltä viimeisimmältä psykiatriltani mielipidettään psykoterapiaan menemisestä, hän halveksui koko ajatusta rahanhukkana. Kehoitti menemään kansalaisopiston keskustelupiiriin, jossa saa samankaltaisen avun. En kuunnellut viisasta oppinutta, menin psykoterapiaan. Kolme vuotta kävin viikottain terapiassa. Koko elämä seulottiin tarkoin uudestaan. Mitään järisyttävää ei tuntunut löytyvän. Kunnes viimein muistin erään "häväistykseni" armeijassa, josta ohimennen kerroin terapeutille. Silloin hän pysähtyi. Pyysi tarkentamaan, muistelemaan yksityiskohtia. Terapeuttini oli johdattanut minut salaisen piilotiedostoni ovelle. Ovelle, jonka sisälle oli piilotettu kestämätön ihmissuhde trauma. Trauma, joka piilotettuna lukittujen ovien taa, vaikutti kaikkiin elämän toimintoihini. Sosiaaliset tilanteet olivat pakokauhun omaisia. Yksinäiset hetket surua ja tuskaa täynnä. Kun lukittu kammio oli avattu, kunnolla tuuletettu, tyhjäksi todettu, neuroottiset oireilut hävisivät kokonaan. En enää pelännyt mitään, en ketään. Tänä päivänä elän hyvin tasapainoista ja rikasta elämää. En pelkää, en jännitä, olen liiankin onnellinen. Tämä oli siis minun tarinani.
pitäisi olla versus.....
Itse kävin 3 vuotta psykoterapiassa koulutuksen saaneen psykiatrin luona....eli eivät ne nyt sulje toinen toisiaan mitenkään pois, toki psykiatrin koulutuksella ei terapiaa annella, terapiakoulutuksella sen sijaan annetaan.
Ja lääkitysasiatkin, tosin lyhytaikaiset, hoisin sitten aivan toisella psykiatrilla eli en laisinkaan "sotkenut" tätä terapiaa antavaa psykiatria lääkityksiin, toki hän oli ajan tasalla.
"Psykiatri vai psykoterapeutti?" Psykiatri voi olla myöskin psykoterapeutti...
Että näinkin asioita voi hoitaa.
Ihan hyvä asia olisi jos hoitava psykoterapeutti olisikin "ylikoulutettu" kunhan pysyisi potilastansa auttamaan. Itse ajattelin lähinnä 70-90 lukujen psykiatreja, joiden kanssa olin tekemisissä. Itse ahdistukseni sisältöön, siihen piilokammioon ei pätkääkään otettu kantaa. Esiin kaivettiin psykoloogisia taulukoita, joista etsittiin "taudille" nimike. Sitten selattiin paksua "psyykelääkkeet" -kirjaa, josta uusi rohto reseptille kirjoitettiin. Yhtään empatiaa ja/tai rakkaudellisuutta en muista simistään aistineeni. Lienevätkö olleet takakireitä ateisteja kaikki.
Psykiatri voi myös toimia psykoterapeuttina. Tässä koulutuksensa lääkäri joka on erikoistunut psykiatriaan. Vain lääkäri voi kirjoittaa lääkereseptin.
Psykoterapeuttien opiskelutaustat ovat kirjavammat,aina psykologista filosofian maisteriin ja jopa psykiatrian erikoissairaanhoitajat ovat voineet jatko-opiskella jonkin sortin psykoterapeutiksi.
Tässä tapauksessa psykologi ja em. filosofi ovat lukeneet yliopstossa vähintään maisterin arvon pääaineenaan humanistiset tieteet. Sairaanhoitajan koulutus taas on opistotasoinen.
Psykoterapeutiksi erikoistumisesta voi joku toinen jatkaa.
johtuvat menneisyyden traumasta. Olin koulukiusattu vuosien ajan. Yritin unohtaa kaiken, juoksin pakoon, luulin että pääsen yli, mutta sitten kun en enää päässyt pakoon, niin yksi kaunis päivä trauma kolkutteli ovea. Se tuli psykoottisessa muodossa kovassa stressissä. Se oli kai mielen tapa kertoa, että nyt on juostu tarpeeksi ja nyt olisi aika pistää menneisyys pakettiin. Psykologi puhui jälkeenpäin samaa. Kaikesta paskasta on nyt jo lähes 15 vuotta mutta yli en tule ilman terapiaa pääsemään. (Kuulemma psykologin mielestä harhaluulot ajatusten varastamisesta tai koulukiusaajien huuteluista pään sisään liittyvät traumaan) Ilmeisesti skitsofreniadiagnoosia ei ole tulossa. Juttelin myös psykoterapiasta hänen kanssaan ja hänestä se kuuluu ehdottomasti läpikäytävään asiaan. Kun sain psykoosin, niin kuulin ääniä jotka sanoivat minulla olevan myös huono itsetunto. Yritin kieltää sen ja tappelin vastaan, mutta sekin on tosiasia. Kun kielsin kaiken, menetin samalla suuren osan nuoruuteni muistoista ja lähes kaikki tunteeni. Nyt lähipäivinä olen muistellut elämäni kipupisteitä ja saanut hetkittäin tunteita takaisin. Vaikeaa se on mutta tunnen kuinka ahdistus kasvaa jos muistot vyöryy päähän ja yritän kieltää ne. Lääkkeitä pitäisi psykologinkin mielestä syödä, mutta mielestäni saman asian ajaa näiden menneiden asioiden käsittely mielessään.
Juuri taannoin kuulin mielenterveystoimistossa että eivät he voi siellä vahtia ja valvoa ketään. Tämä sanottiin ihmisestä joka on jättänyt 4 kertaa tulematta eri tapaamisiin. Jos näin on, niin etköhän sinäkin voine vapaasti päättää että et sinne vaan mene ja se siitä.
Toisin on niillä joiden toimeentulo (kuntoutustuki tai sairausloma) riippuu siitä että ravaa toimistolla. Koska pystyt käymään töissä ja elätät itse itsesi, asiasi eivät kuulu kenellekään niin kauan kuin et riehu kirveen kanssa tai muuten aiheuta ikävyyksiä muille tai itsellesi.
tai puukon kanssa heiluminen tuskin tulee koskaan kysymykseen kun en ole muutenkaan väkivaltaista sorttia ja tiedän miten pitää toimia stressitilanteissa. No mutta kantapään kautta sai oppia ettei pää kestä loputonta stressiä ja ylikuormitusta vaikka ennen pahinta vaiheetta luulinkin olevani särkymätön. Huomenna kuitenkin on psykiatrin kanssa tapaaminen ja aion ottaa esille hoidon lopettamisen.