En juurikaan kirjoita mitään tällaista, joten tää on hiukan vaikeaa mulle. Mutta ehkä voisin aloittaa jostakin, joka avaisi tulevaa tekstiä tai sen kirjoittajasta edes jotain. Teksti on yleistä vuodatusta, kun muuta tapaa ei keksi oloaan helpottaa. Hetkeksihän tämä vain auttaa, mutta on sekin jo jotain, pieni helpotus elämässä. Mutta jos olet väsynyt tällaiseen, älä jatka tästä eteenpäin.
En toivo vittuiluja tekstistä, kun sitä sataa jo muutenkin niskaan. En hae sääliä ihmisiltä joita en tunne, en edes niiltä jotka tunnen. En tiedä mitä haen tällä, mutta ei sillä kai ole mitään väliä. Kunhan kirjoitan, kirjoittamisen ilosta ja pahanolon olemassaolosta.
Olen siis 18-vuotias poika. Elämä ei ole koskaan kukoistanut kohdallani, mutta vielä kävelen ja hengitän, vaikka joskus toivoisi, ettei niin olisi koskaan ollutkaan. Lapsuudessa koin enemmän vihaa kuin rakkautta, ja miten valitettavaa se ikinä onkaan, muistan nämä pahemmat asiat paremmin kuin hyvät asiat. Vielä monien vuosien jälkeen saatan herätä yksin huutaen hiestä märkänä, kun näen painajaisia. Tai sitten en nuku lainkaan. Mikä sen sitten aiheuttaa... Menneisyyskö? Sitä en tiedä.
Lapsena tunsin kipua päivästä toiseen. Isoveljeni hakkasi mua paljonkin. Purki oman pahanolonsa nuorimpaan. Isä ei ollut juuri koskaan kotona ja kun hän kotiin sattui tulemaan, makasi vain selällään eikä välittänyt asioistani. Äitikin teki aina pitkää päivää. Tuli illalla kotiin, aina äreänä. Pienistäkin virheistä sai vitsasta. Vielä sen lisäksi, että isoveli opetti ettei vanhemmalle koskaan sanota vastaan, ei missään nimessä.
Isosiskojakin on kaksi kappaletta. Eivät koskaan välittäneet mun oloista. Olivat kavereiden kanssa, unohtivat mut täysin. Kävelivät kirjaimellisesti ylitseni. "Oho, en huomannut sua" oli se yleisin syy, miksi mut kaadettiin kovalle lattialle jos olin jonkun reitillä. Kavereita oli peräti kolme. Ihan lapsuudesta asti. Nyt niitä ei ole lainkaan. On vain hyötysuhteita.
Kaikki eivät tiedäkään miltä tuntuu elää jatkuvassa pelossa, että joku tulee yöllä ja iskee puukon rintaasi. Pelkäsin isoveljeäni. Nykyään ajattelen, että olisi vain ollut parempi, jos niin olisi käynyt. Olisin päässyt kenties pois.
Yläasteella olin koulukiusattu, aina ylimääräiselle häirikköluokalle asti. Olen sairastanut masennusta kuusi vuotta, lääkitys on ollut päällä tämän ajan. Vaihdettu lääkkeestä toiseen, mikään ei tunnu auttavan. Kaudetkin vaihtelevat, nyt on ollut kuukauden ajan alakuloa. Alakulon lisäksi olen huomannut, etten syö enää juurikaan. Ei vaan huvita. Laihtuminen on toivottavaa, vaikka hyötysuhde ihmiset sanovat ettei se terveellistä nyt ole. Pitäisi sanoa siitä psykologille, neuvovat.
Sen lisäksi että syön hyvin vähän, oksennan sen vähän pois. Olen laihtunut nyt 1½ viikon aikana kahdeksan ja puoli kiloa. Vanhemmat eivät ole lainkaan tietoisia, missä tilassa olen, vaikka ovat kiinnostuneita. Miten voin puhua ihmisille, joita vihaan? Tai miten voin puhua kenellekään, jos ei ole luottamusta?
Katsotaan sitä mihin suuntaan laskeudutaan. Ehkä se kohta on mun aika poistua, toivottavasti.
En toivo vittuiluja tekstistä, kun sitä sataa jo muutenkin niskaan. En hae sääliä ihmisiltä joita en tunne, en edes niiltä jotka tunnen. En tiedä mitä haen tällä, mutta ei sillä kai ole mitään väliä. Kunhan kirjoitan, kirjoittamisen ilosta ja pahanolon olemassaolosta.
Olen siis 18-vuotias poika. Elämä ei ole koskaan kukoistanut kohdallani, mutta vielä kävelen ja hengitän, vaikka joskus toivoisi, ettei niin olisi koskaan ollutkaan. Lapsuudessa koin enemmän vihaa kuin rakkautta, ja miten valitettavaa se ikinä onkaan, muistan nämä pahemmat asiat paremmin kuin hyvät asiat. Vielä monien vuosien jälkeen saatan herätä yksin huutaen hiestä märkänä, kun näen painajaisia. Tai sitten en nuku lainkaan. Mikä sen sitten aiheuttaa... Menneisyyskö? Sitä en tiedä.
Lapsena tunsin kipua päivästä toiseen. Isoveljeni hakkasi mua paljonkin. Purki oman pahanolonsa nuorimpaan. Isä ei ollut juuri koskaan kotona ja kun hän kotiin sattui tulemaan, makasi vain selällään eikä välittänyt asioistani. Äitikin teki aina pitkää päivää. Tuli illalla kotiin, aina äreänä. Pienistäkin virheistä sai vitsasta. Vielä sen lisäksi, että isoveli opetti ettei vanhemmalle koskaan sanota vastaan, ei missään nimessä.
Isosiskojakin on kaksi kappaletta. Eivät koskaan välittäneet mun oloista. Olivat kavereiden kanssa, unohtivat mut täysin. Kävelivät kirjaimellisesti ylitseni. "Oho, en huomannut sua" oli se yleisin syy, miksi mut kaadettiin kovalle lattialle jos olin jonkun reitillä. Kavereita oli peräti kolme. Ihan lapsuudesta asti. Nyt niitä ei ole lainkaan. On vain hyötysuhteita.
Kaikki eivät tiedäkään miltä tuntuu elää jatkuvassa pelossa, että joku tulee yöllä ja iskee puukon rintaasi. Pelkäsin isoveljeäni. Nykyään ajattelen, että olisi vain ollut parempi, jos niin olisi käynyt. Olisin päässyt kenties pois.
Yläasteella olin koulukiusattu, aina ylimääräiselle häirikköluokalle asti. Olen sairastanut masennusta kuusi vuotta, lääkitys on ollut päällä tämän ajan. Vaihdettu lääkkeestä toiseen, mikään ei tunnu auttavan. Kaudetkin vaihtelevat, nyt on ollut kuukauden ajan alakuloa. Alakulon lisäksi olen huomannut, etten syö enää juurikaan. Ei vaan huvita. Laihtuminen on toivottavaa, vaikka hyötysuhde ihmiset sanovat ettei se terveellistä nyt ole. Pitäisi sanoa siitä psykologille, neuvovat.
Sen lisäksi että syön hyvin vähän, oksennan sen vähän pois. Olen laihtunut nyt 1½ viikon aikana kahdeksan ja puoli kiloa. Vanhemmat eivät ole lainkaan tietoisia, missä tilassa olen, vaikka ovat kiinnostuneita. Miten voin puhua ihmisille, joita vihaan? Tai miten voin puhua kenellekään, jos ei ole luottamusta?
Katsotaan sitä mihin suuntaan laskeudutaan. Ehkä se kohta on mun aika poistua, toivottavasti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllä täällä moni kirjoittaa vaikeasta elämästään. Jokaisella on oikeus olla perheessään rakastettu ja hyväksytty, ei pahoinpidelty, nolattu ja häväisty. Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen elämään. Minäkin olen vuodattanut paljon, ja on kuin se olisi loputonta vuodattamista, vailla apua siitä. Mutta sinun ja minun pitää uskoa, että apua tulee, tämä tila on vain väliaikainen, ei pysyvä ja lopullinen.
Olet nuori, minä olen paljon vanhempi, minulla on ikäisiäsi lapsia ja pienempiäkin. Olen itsekin kokenut vaikeita asioita, samantapaisia kuin sinä. Pidin ne piilossa, unohduksissa, mutta pari vuotta sitten aloin muistaa. Juuri mitään hyvää en ole muistanut, vain ainaisen pelon ja saman virheitä sietämättömän äidin kuin sinäkin ja paljon muuta pahaa. Olin "väärä" ja kaikki meni väärin, vaikka olisi mennyt aivan hyvin. Koetin olla kiltti, tottelevainen kaikessa jopa niin, että jouduin hyväksikäytetyksi, kun en osannut pitää puoliani ja puolustautua.
Olet laihtunut tosi paljon lyhyessä ajassa. Kun masennus on oikein syvä, ei pysty syömään, tiedän sen. Hädin tuskin pääsee sängystä ylös. Onko sinulla joku ihminen, johon voisit luottaa, tai ainakin vähitellen alkaa luottaa, joku, jonka tuntisit turvalliseksi itsellesi, joka ei olisi sinusta hyötyä hakeva? Minunkin on vaikea luottaa ihmisiin, mutta vähitellen alan luottaa terapeuttiini, hitaasti, mutta kuitenkin. Minulla on epäluuloinen persoonallisuus, ehkä sinullakin on sellainen.
On vaikeaa ottaa vastaan ihmiseltä hyvyyttä, kun on tottunut saamaan heiltä pahuutta. Katsoin profiilistasi, että asut ulkomailla. Osaat kirjoittaa hienosti suomeksikin, olet ehkä käynyt koulusi Suomessa. Näytät kuvassakin laihalta. Käytkö psykoterapeutin hoidossa, voisitko päästä sinne?
Jokin ratkaisu löytyy, se löytyy kuitenkin. Olet jo aikuisten kirjoissa, voit päästä irti sinua vahongoittavista ihmisistä. Sinun ei ole pakko kertoa noille ymmärtämättömille ja pahoille asioitasi. Voit päästä kouluun, josta valmistut johonkin ammattiin, pääset työhön, löydät tyttöystävän, saat lapsia, joille olet hyvä isä, toisin kuin sinulle oltiin. Liian usein työ ja julkisivu, raha ja ulkoinen menestyminen on tärkeämpää kuin omat lapset, ne oikeasti tärkeimmät.
Toivottavasti saat edes vähän lohtua sanoistani. Yksinäisyys-palstalla kirjoittaa eli vuodattaa eräs nimimerkki Yleinen vuodattaja. Hän on kirjoittanut ainakin vuoden, samoista asioista uudelleen ja uudelleen, mutta vähitellen löytäen ratkaisua ongelmaansa, saaden hoitoa masennukseensa ja ahdistukseensa, pelkoihinsa. Sillä tavoin me itse kukin toivumme, sinä ja minäkin.
Voimia sinulle
Mulla ei juurikaan ole niitä ihmisiä, joihin voisin luottaa. Luotin lapsuuden ystävääni, mutta tämä otti ja petti minut. Kyllä vain, haki itselleen huomiota mun kustannuksella, kärsimyksilläni. Se loukkasi suunnattomasti, enkä tiedä voinko antaa sitä koskaan anteeksi. Käyn kyllä psykologilla, joka tarkemminkin on toimintaterapeutti, mutta ajaa asiaansa hyvin. En kyllä valitettavasti ole saanut koottua häneenkään kunnollista luottamussidettä, että voisin kaikesta puhua vapautuneesti.
Osaan kyllä suomea, se on äidinkieleni. Muutimme ulkomaille vuosi sitten vanhempien työasioiden perässä. Täällä ei ole kuitenkaan sen helpompaa. Tuntuu jopa hankalalta, kun kaikki täytyy opetella uudestaan. Se siitä sitten, missä asun...
Voisin päästä eroon heistä, kyllä. Sen tiedän itsekin. Mutta jokin este siinä on kuitenkin. Kaikki maksaa. Pitäisi hankkia rahaa töitä tekemällä ja on opiskelutkin kesken. Hyvä että edes jaksan aamulla nousta kouluun mennäkseni. Siellä onkin jo ongelmia poissaolojeni takia. Ja jollain omalla, oudolla tavallani en kuitenkaan haluaisi jättää vanhempiani vielä, vaikken heistä pidäkään. Tuntuu että olen kaaoksen keskellä, ajatukset vetävät jokainen eri suuntaan. Mitä niistä seurata... sitä en tiedä.
Kiitos vielä kerran vastauksestasi. Sen sai lukea monta kertaa löytääkseen aina uuden pienen kohdan, jota edellisellä kerralla ei ollut huomannut. Kiitän.
Mun sydän on ihan syrjällään aina, kun luen tarinoita ihmisten vaikeista ajoista lapsuudessa ja nuoruudessa...Haluaisin niin sanoa kaikkea hyvää ja auttavaa, mutta jotenkin en tiedä, mikä olisi niin mahtavaa. Tiedän kuitenkin tunteen, jota kuvailet mielestäni..sen ulkopuolisuuden tunteen, siltä susta taitaa tuntua? kerro toki jos ymmärsin väärin :)
Noh, mulla on huonoja muistoja 6-vuotiaasta asti. Lapsuudesta muistan parhaiten sen, kun isä käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa äitiä kohtaan. Kun olin alle kouluikäinen, koitin olla rohkea ja mennä väliin. Sitten opin, että se sattuu minuunkin. Isä sai täysin ennakoimattomia raivokohtauksia, koskaan ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä, jotta tekisi oikein. Parasta oli vaan pysyä hiljaa ja olla hyvä koulussa, jotta ei tulisi kimppuuni.
Oli tosi vaikeaa pärjätä koulussa, vaikka olinkin kai ihanneoppilas; tein läksyt ja istuin hiljaa paikallani. Mua kiusattiin ekalta luokalta asti. Ekalla luokalla oli yksi tyttö, joka löi, haukkui ja vaati mua tuomaan hänelle lahjoja. Jos en tuonut, niin hän saattoi työntää mut maahan ja hypätä rinnalleni istumaan, niin etten saanut henkeä. Kukaan muu ei tätä tietenkään huomannut.
Henkistä kiusaamista riitti ihan lukioon asti. Selvisin sentään niin pitkälle! Olin aina se ulkopuolinen, se jonka reppu varastettiin ja jonka perään huudeltiin kamalia asioita.
Itkin usein kotimatkalla koulusta ja kun tulin kotiin, niin isä oli siellä vyö kädessä hakkaamassa äitiä.
En tiiä, miks kerron tätä tänne, kai haluaisin jotenkin saada ihmiset ymmärtämään, sinutkin siis, ettei me olla yksin. On paljon muitakin, joilla on vaikeaa ja jotka miettii, ettei ne kuulu tänne maapallolle ollenkaan.
Mä olen miettinyt sitä lapsesta asti, ja monesti olen harkinnut itseni tappamista.
Olen viiltänyt ja ottanut lääkeyliannostuksia viinan kanssa. Olen tehnyt kaiken sen, jotta muhun ei enää sattuisi niin sisimmässäni.
Mun vanhemmat ei tiedä mun ongelmista mitään, en ole voinut kertoa. Eikä heitä ole oikein kiinnostanutkaan, vaikka ovatkin ehkä huomanneet pahan oloni. Samapa tuo, en tarvitse heitä.
Ystäviä ei oikein ole, vaikka niitä kovasti kaipaan.
Mutta se avun hakeminen, se ois nyt kaikkein tärkeintä!! Ei sitä voi yksin kantaa kaikkea sisällään, usko pois. Olen sitä yrittänyt, mutta ei se pidemmän päälle toimi :)
En tiedä, mikä olis sellanen taho, jonka puoleen voisit kääntyä. Oisko lääkäri tai psykologi sellainen? Ehkä tekis hyvää puhua jollekin, joka ei kuulu sun perheeseen, saisit käsiteltyä asioita paremmin...
Ei sun ole vielä aika poistua, nuoren ihmisen :) Sulla on vielä mahtava elämä edessä. Olet selvinnyt tähän asti, ja tulevaisuus on paljon parempi, varmasti!!
Itse olen siis 24-vuotias, joten olen minäkin selvinnyt tähän asti... kyllä sinäkin pystyt siihen :)
Et suinkaan ymmärtänyt väärin. Ulkopuoliseksihan siinä itsensä väkisin tuntee, kun perheen kaksi miestä lyö ja naiset eivät välitä. Siinä liikkuu myös paljon muita tunteita ja ajatuksia, joita en osaa edes sanoin kuvailla.
En tiedä mikä siinä on, mutta en yksinkertaisesti voi luottaa ihmisiin, vaikka kuinka haluaisin. Luulisi että täysin kokonaan uuteen ympäristöön muuttaminen olisi ollut jollakin tapaa avuksi, täysin uudet kuviot ja perheessäkin kaikki rauhoittunut, mutta ei. Muistot kummittelevat liian selvästi silmissä. Nykyään vanhemmat eivät ole lainkaan sellaisia kuin olivat lapsuudessani. Ovat jopa mukavia, kuten veljeni ja isosiskonikin, ja siitä tiedän, etteivät he ymmärrä tehneensä väärin mua satuttaessaan.
Puhuminen on aina ollut mulle vaikeaa, varsinkin kasvotusten. Kaikki on aina kannettu sisällä. Se kovettaa miestä ja asenteeni elämää kohtaan on muuttunut vain pessimistisemmäksi. Iloja ei juurikaan ole.
Mullakin on vaikeuksia puhua kasvotusten ihmisten kanssa, varsinkin omista asioistani. Olen niin tottunut pärjäämään yksin ja se on ihan totta, että siinä kovettuu. Sitten ei myöhemminkään löydy enää edes sanoja kuvaamaan niitä tunteita, joita kumminkin on paljon sisimmässä.
Eikä mikään ihme, ettet voi luottaa sun perheeseen, kun ne kerran on sen luottamuksen rikkoneet. Löytyiskö netistä sulle uusia kavereita tai tukihenkilöitä, joille kertoa asioita? Kun kirjottaminen taitaa olla sullekin helpompaa, sama vika :)
Mua haukutaan aina pessimistiseksi, varsinkin itseni suhteen... toisaalta sekin kuuluu masennukseen, ja ehkä jos olisi enemmän iloa elämässä, niin suhtautuisin itseeni paremmin. Mut mistäs sitä iloa löytyisi, sepä se suuri kysymys onkin...