Asia on nyt niin, että olen viime vuosina huomannut erakoituneeni lähes täysin. Koulussa tapaa viikolla kavereita, mutta nekin suurimmaksi osaksi sellaisia, joita näen vain koulun merkeissä. Muutamia parempiakin kavereita on, mutta heitä en masennukseltani jaksa nähdä. Mikään ei kiinnosta ja se ahdistaa. Tahtoisin olla kiinnostunut muista ihmisistä, mutta kun jonain päivinä itsensä sängystä ylös roudaaminenkin tuntuu jo mahdottomuudelta. Koskaan en silti sinne sängynpohjalle ole vielä jäänyt, väkisin olen itseni kiskonut ylös; mennyt kouluun ja esittänyt niin iloista ja ulospäinsuuntautunutta kuin vain osaan. Todellisuudessa olen ollut jo pitkään syvästi masentunut, jos joskus puhun tästä ystävilleni, he eivät ota minua todesta. Se varmasti johtuu siitä esityksestä, jota pidän yllä sosiaalisissa tilanteissa, eli silloin kun harvoin pääsen täältä neljän seinän sisältä ulos. Mutta he eivät voi mitenkään ymmärtää minkälaista tuskaa koen ollessani yksin, eli suurimman osan ajastani. Ennen nautin yksinäisyydestä, minulla oli paljon kavereita ja menoa riitti liikaakin, joten joskus jouduin ihan vartavasten raivaamaan tietä yksinäisille hetkille. Tuo kaikki tuntuu nykyään niin kaukaiselta, aivan kuin jonkun toisen elämältä. Kuinka olenkaan saattanut itseni tähän pisteeseen? Pelkään, että pilaan elämäni kyhjöttämällä vain täällä ja masentumalla! Tahtoisin vielä tavata "sen oikean", mutta todennäköisyys että sellainen mies tulisi minua ihan ovelta asti noutamaan, on, noh, häviävän pieni, jollei olematon. Menneisyydessäni minulla on kuitenkin ollut jo muutamia vakavampia,pitkiä suhteita, joten aivan kokematon en kuitenkaan ole. En oikeastaan tiedä mitä haen tällä vuodatuksella.. Tahtoisin vain tietää mitä mun pitäisi tehdä normalisoidakseni elämäni taas? Että pääsisin masennuksen kierteestä, saisin kavereita ja ehkä uskaltaisin taas mennä ulos ja elää, ja ehkä tavata jonkun? Jokin uusi harrastus voisi olla jännä, missä tapaisi samanhenkisiä ihmisiä. Tuntuu vain, ettei munlaisia ole missään.
Yksinäisyydestä ja vähän muustakin
Lumi-88
5630
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minun nykyinen mieheni tuli meille ja aloimme seurustelemaan vähän myöhemmin ja nyt olemme olleet 4 vuotta naimisissa.
Eli joskus saattaa sattua niinkin että se oikea tulla tupsahtaa kotiin. =D !
Aika prikulleen samat fiilikset mulla. Olen lähes täysin erakoitunut viime vuosien aikana. Ei vaan enään jaksanut sitä kaksoiselämää, sitä iloisen ja normaalin ihmisen esittämistä vaikken sellainen ole. Ois mukava tietää miten päästä eroon tästä kaikesta ylimääräisestä taakasta.
Olen varmaan teitä hieman vanhempi, mutta minulla on ollut koko ikäni samanlaisia fiiliksiä. Ongelmamme taitaakin olla juuri se, ettemme ylpeydeltä ja häpeltä saata näyttää todellista tilaamme muille - täällä kun vain menestyjät pärjäävät (?) ja heikkoudet täytyy piilottaa.
Ehkäpä saisimme ystäviä, jos uskaltaisimme näyttää inhimillisyytemme? Jos joku kaikkoaa, emme häntä tarvitse. Joku varmasti osoittautuu ystävyytemme ja luottamuksemme arvoiseksi. Näin haluaisin uskoa.
Minulla kyllä on se "joku", mutta hän asuu kaukana, eikä hänen olemassaolonsakaan poista yksinäisyyden ja turhautumisen tunnetta.
Täytyy vain yrittää jaksaa, päivä kerrallaan.
Ei kait siinnä oikeen muu auta kuin jaksaa, mennä ja tavata niitä kavereita.
Toisaalta olis varmaan hyvä, jos olis joku jolle vois kertoa noista masennuksen tunteista.
Kun niistä puhuu niin se helpottaa ainakin vähän.
Hei Lumi-88!
Olen itse samanikäinen tyttö pohjoisesta päin. Mulla oli ittelä vähän samanlaisia tuntemuksia talvella. Olen aina ollu suht sosiaalinen ja kavereiden kuvaukset minusta on usein tyyliin: aurinkoinen, pirtsakka, reipas... Vaan eipä siltä tuntunu vielä kaks kuukautta sitte.
Mulle kävi siis niin, että joulun jälkeen tuntu jotenki haljulta palata pohjosesta kaupunkiin kouluun. No, hommasin paljon puuhaa. Töitä koulun oheen ja muuta pientä. Kohta huomasin olevani rättiväsynyt, innoton ja yksinäinen. En jaksanu koulun jälkeen käydä juuri missään. Istuin messengerissä useita tuntia putkeen, en syöny kunnolla, en liikkunu, enkä jaksanu hoitaa koulutehtäviä.
Puuduin täysin. Mikään ei tuntunu miltään. Menin sumussa. Lopulta paha olo alko nakertaa siinä suhteessa, että oli pakko saaha sanottua jollekki. Siskolle en oikein osannut, koska se oli itsekin masentunut, perhettä en halunnu huolestuttaa ja läheisimmät ystävät oli puhelimen päässä. No eipä sitä puhelimessa ole niin helppo tunteitaan purkaa, eikä sitä sitte tahtonu kaukana asustavia ystäviä huolestuttaa, kun eivät ne voi minua tänne lohduttamaankaan tulla.
Mutta mulla oli pelastava enkeli. Yhdestä samalta paikkakunnalta tänne samaan kaupunkiin muuttaneesta ystävästä tuli minun tukipylväs. Ko kerroin sille ensimmäisen kerran pahasta olosta, tyhjyydestä, se kuunteli minua ja anto puhua. En itkeny silloin. En saanu vain kyyneliä ulos. Olin ystävän luona yötä ja seuraavana aamuna sain tirautettua muutaman kyyneleen.
Tämän jälkeen melko pian meilä oli kuviksen tunnila aiheena kollaasi. Mulla oli tosi paha olo. Semmonen kunnon möykky mahassa. Siitä kollaasista tuli niin synkkä, etten olis ikinä uskonu pystyväni moiseen. Tein sitä ihan vimmassa. Leikkelin nopeaan tahtiin kuvia sanomalehistä. Olin täysin uppotunu siihen. Jo saman päivän iltana alko helpottaa. Ja seuraava päivä oli mahtava. No, eihän se paha olo tietenkään ihan taikaiskusta hävinny. Seuraava askel oli minun yhen rakkaan valokuvaalbumin kattelu. Mulla oli kova koti-ikävä ja kattelin sitte albumia, jossa oli minun pieni elämä tiivistetyssä muodossa. Itkin sitä kattoen pitkään ja hartaasti. Annoin tulla niin paljon ko lähti kunnes ei ennää jaksanu itkeä. Sain niinsanotusti hanat auki.
Suurin ja tärkein askel oli kuitenki se, ko sain kerrottua huonosta olosta perheele. Ensin siskole, sitte myös muille.
Näin paikallisessa kirjastossa koululaisen taideteoksen, jossa oli maalaus perheestä, jonka kaikkien jäsenten kasvot oli vääristyneinä itkuun . Mutta Katosta oli näitten kasvojen kohale, vähän niitten eteen pistetty roikkumaan kipsinaamiot. Semmoset iloset teatterinaamiot. Katoin sitä teosta pitkään. Se oli myös pieni herätyksen paikka. Mie olin yksi niistä hahmoista siinä. Kipsinaamio itkusten silmien eessä. Ja silloin mie viimeistään päätin romahuttaa viimisetki kulissit minun ympäriltä ja aloin puhua myös muile. Tuttaville koulussa, ystäville kauempana, läheisimmille sukulaisile.
Välilä tuntu siltä, että valitan koko ajan (niinkö tietysti teinki) ja täysin aiheetta. Olihan mulla kiva opiskelupaikka, katto pään päälä, ystäviä ja kavereita, hyvät välit kotiin, tarpheeksi rahaa jne. Mutta sitte minun sisko sano, että oli olosuhteet mitkä hyvänsä, jos tuntee olonsa huonoksi, niin silloin tuntee. Ei sille mitään voi, eikä se ole kenenkään syy ja jokasella on oikeus tuntea mitä tuntee.
Mie armahin itteäni. Annoin ittele luvan olla heikko ja väsyny. En edes yrittäny tehä pakola satakymmenen lasissa vaan annoin ittele luvan vähän liisiä silloin ko väsymys kävi liian suureksi. Ja mie puhuin. Puhuin ja puhuin. Mie en edelleenkään käsitä miten se minun ystävä jakso minua kuunnella, mutta se jakso. Pikkuhiljaa minun olo alko kohentua. Aluksi se oli semmosta, että mieliala heilahteli aika paljon päivästä ja tilantheesta riippuen. Välilä tuli takapakkia ja soitin itkupuhelun tukipylvääle. Mutta kuitenki huomasin hyvien päivien lissääntyvän.
Mie otin joka päivä tavotteeksi tehä ainaki yhen semmosen asian, josta tykkään ja otin sen tosiaanki päätavotteeksi. Jos jonaki päivänä en sitte ehtinykkään tehä kouluhommia, koska mulla oli niin mukavaa kaverin kanssa, annoin läksyjen olla.
Mie annoin myös ittele luvan olla mitä olen. Jos oli paska päivä mie annoin sen näkyä. Tavallaan olin silloin tosi pettyny, että vaikka annonki tunteitten näkyä, kukhaan ei tullu kysyhmään mikä on. Kai se sitte vain on sitä, että ei sitä tohi mennä toisen luo jos se ei itte taho sitä... On vaikea mennä kohti ihmistä, joka näyttää siltä ettei se halua sillä hetkelä kethään lähele... Joka tapauksessa aloin taas näkehmään niitä mukavia pieniä juttuja minun ympärillä. Joskus jo pelkkä auringon pilkahus tai tuntemattoman hymy sai minut ihan taivaisiin. Ko oli ollu niin kauan paha olla ja näki taas toivoa, se oli suunnattoman ihana tunne. Mie tunsin pitkästä aikaa eläväni taas, olevani oma itteni.
Aika pitkä vuodatus tästä nyt tuli. Mutta tiivistetysti. Minua autto itteä tosi paljon se että annoin kulissien kaatua, tunnustin pahan oloni ja annoin ittele luvan siihen. Kerroin olostani muile ja annoin ittele aikaa. Minua myös taidetta ja musiikkia rakastavana autto paljon kokemuset niiden ääressä. Oli hyvä etten lopettanu harrastuksia väsymykseni eessä vaan tein niistä päinvastoin henkireikiä. Rumputunneista tuli mulle moneksi viikoksi viikon kohokohtia. Sielä minun keskittyminen ja ajatukset oli niin soitossa, että sain edes hetkeksi ajatukset pois pahasta olosta.
Rakas Lumi
Kaada kulissit
Kuuntele ittäs ja kysy: "Mitä haluan? Mistä tykkään? Mikä tuo mulle hyvän mielen?"
Ja eiku tekemään niitä juttuja.
Kaikkea hyvää sulle!