Heip. Tarinani varmasti samanlainen monen kohtalotoverin kanssa. Eli sain n.6kk sitten tyttövauvan ja jo raskausaikana yksi naispuolinen ystäväni alkoi pitää vähemmän yhteyksiä.. NYt Kun Vauva on maailmassa. Hän kävi vain kerran kylässä tämän ollessa 3viikkoinen eikä ole sen jälkeen pihahdustakaan päästänyt itsestään, vaikka olen yrittänyt soittaa, tekstata ja meilata.
Voiko tosiaan 15vuoden takainen ystävyys kaatua näin?!!!!! Ystäväni siis Sinkku ja muutti Pääkaupunkiseudulle. En voi vai ymmärtää että hyvä ettenkö sanoisi paras ystäväni hylkäsi minut näin ja pinnallisista syistä! Asia vaivaa minua ja olen pettnyt hänen käytökseensä. Muilta ystäviltäni kyllä kuulen hänen heihin pitävän yhteyksiä..
Kuka muuttuu loppujenlopuksi ja miksi? Tuore äiti vai tämä ns.."ystävä."??
Voiko tosiaan 15vuoden takainen ystävyys kaatua näin?!!!!! Ystäväni siis Sinkku ja muutti Pääkaupunkiseudulle. En voi vai ymmärtää että hyvä ettenkö sanoisi paras ystäväni hylkäsi minut näin ja pinnallisista syistä! Asia vaivaa minua ja olen pettnyt hänen käytökseensä. Muilta ystäviltäni kyllä kuulen hänen heihin pitävän yhteyksiä..
Kuka muuttuu loppujenlopuksi ja miksi? Tuore äiti vai tämä ns.."ystävä."??
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ystäväsi voi olla ehkä kateellinen, sanoit hänen olevan sinkku, ehkä kuitenkin vauvakuume vaivaa. Voi olla että sisimmässään hän tuntee liian suurta tuskaa nähdessään pienen ihanan vauvan.
Tai hän pelkää, että sinä olet muuttunut kertaheitolla "mammaksi", eikä samat asiat kiinnosta sinua kuin ennen.
Tai sinä olet liikaa höpöttänyt raskaudesta ja vauvasta ja ystävääsi ei vois vähempi kiinnostaa.
Anna hänen olla rauhassa, niin ehkä hän itse ottaa sinuun yhteyttä, kun tuntee olevansa siihen valmis. Ja kun hän sitten soittaa, älä ala puhumaan lapsestasi, ellei hän siitä kysy.
Molemmat voivat muuttua uudessa tilanteessa. Minun mielestäni et voi tehdä tilanteessasi mitään muuta kuin jättää ystäväsi omaan arvoonsa. Varsinkin, jos olet muistanut kysyä kaverisikin kuulumisia etkä ole puhunut vain vauvastasi. Et sinä voi sille mitään, jos ystäväsi ei kestä olla kanssasi tekemisissä. Sinä et ole syyllinen siihen, ettei ystäväsi ole löytänyt miestä ja saanut lapsia.
Kun ystäväsi ehkä joku päivä saa oman perheen, niin toivottavasti hän ei ole sitten vailla sinun seuraasi ja lastenhoitovinkkejäsi. Kun on itse selkänsä kääntänyt, niin kantakoon vastuun teoistaan. Mielestäni sellaiset ystävät eivät ole minkään arvoisia, jotka ovat yhteydessä vain silloin, kun he tarvitsevat jotakin.
Onneksi sinulla on muitakin ystäviä! Ehkäpä tämä sinkku huomaa ystävyytesi arvon, kun hän hetken aikaa mököttää omissa oloissaan.
...Kun ystäväsi ehkä joku päivä saa oman perheen, niin toivottavasti hän sitten pääsee henkisten kipujensa kanssa viimein tasapainoon, ja uudistaa ystävyytenne. Lastenhoitovinkkien jakamisessa siinäkään vaiheessa ei ole pahaa.
Ihmisillä on ylä ja alamäkiä, ne tulee ymmärtää ja tukea. Vaikka joskus tuskissaan selkänäsä kääntäsikin, osaa varmasti arvostaa ystävää joka ei katkerana potkaise kumoon, sitä joka viimein on haparoivasti tassunsa tasapainoon saanut.
Ystävyys ei ole yksisuuntainen prosessi, jossa näennäisesti paremmin pärjäävän täytyy sopeutua heikommassa asemassa olevan henkilön mielialoihin. Varsinkin, jos tämä toinen osoittaa mieltään ja käyttäytyy sopimattomasti. Raskaus ja pikkulapsen äitiys on jo muutenkin niin rankkaa aikaa, että silloin ei tarvitse ottaa vastuulle sinällään ulkopuolisen aikuisen ihmisen jatkuvaa mökötystä ja ahdistusta.
Mielestäni on ymmärrettävää, että lapsettomuudesta kärsivä ihminen voi kokea ahdistusta äidiksi tulevan kaverin rinnalla. Tuoreen äidin ei tarvitse kuitenkaan ottaa tilanteesta kokonaisvastuuta ja pitää kiltisti yllä hyvää mieltä. Lapsi ei ole mikään absoluuttinen onnen tae, ja perheellisilläkin on huonot päivänsä. Jos joku ihminen hylkäisi minut sen takia, että saan lapsen (se on käsittääkseni aika lajityypillistä toimintaa ihmiselle), en välittäisi pitää häneen yhteyttä itsekään ja kerjätä hänen seuraansa. Minusta on typerää olettaa, että aikuinen ihminen saa olla minua kohtaan inhottava siihen päivään asti, kun hän katsoo itse sopivaksi käyttäytyä taas kunnolla.
Mulla on paljon sinkkuystäviä, mutta yksikään heistä ei ole koskaan syyllistänyt minua äitiydestäni. Aivan ihanasti ovat tarjoutuneet lapsenhoitoavuksi jne. Joskus oikein hävettää, kun he jopa muistavat tyttäreni nimpparit ja synttäritkin. Ja juuri lapsettomilta sinkkukavereilta sain vauvakutsutkin! Mun lähipiirissä on siis ilmeisen paljon omaan elämäänsä tyytyväisiä ja hyvän itsetunnon omistavia ystäviä.
Toisaalta taas mä olen pitänyt sen linjan, että haluan tavata sinkkukavereitani kotini ulkopuolella. Sain juuri vapareita teatteriin, ja käytimme ne pois ystävien kanssa. Tyttöni kanssa muistamme jokaisen kummin merkkipäivät ja sinkkuystävien omat tärkeät jutut (esim. valmistumiset jne). Eräs kaverini on elänyt aina ihanasti mukana toisten ystävien häissä ja vauvajutuissa, ja niinpä me mammat järjestimme hänelle tosi hienot hemmottelusynttärit. Ja sitä en muuten koskaan tee, että alkaisin udella sinkkukavereiltani heidän miesasioistaan! Olen ymmärtänyt, että useimmat eivät sellaisia uteluita kaipaa. Molemminpuolista sen huomioinnin pitää olla.
tuosta huomioinnin molemminpuolisuudesta. Ei riitä, että pelkästään perheelliset ottavat huomion vastaan ja saavat höpöttää omista tenavistaan tuntitolkulla. Myös "ei niin kiinnostavaa" elämää elävän osapuolen on saatava puhua omista asioistaan.
Jos ystävyys perustuu siihen, että toisella ei saisi olla mitään, mitä itseltä puuttuu, niin ei se ole aito ihmissuhde. Oikeat ystävät edes yrittävät iloita toistensa puolesta!
luullu, ette just perheelliset elävät sitä "ei niin kiinnostavaa elämää" kodin, perhekerhon ja puiston muodostamassa kolmiossa ;)
että itse lasta haluavana on vaikeaa katsoa vierestä sitä minkä itselleen haluaisi? Ja ei voi saada.
Siinä ei mitkään tämän maailman selitykset auta kun hormoonit eivät anna rauhaa katsoessa pientä nyyttiä tyynenä. Sydän halkeaa.
Syy ei siis todellakaan ole pinnallinen, kaikkea muuta, eikä syy ole sinussa, vaan minussa. Petyit käytökseeni, ymmärrän sen. Häpeänhän sitä itsekkin niin etten naamani kehtaa näyttää. Ole siis ystävällinen äläkä kierrä veistä haavassa, ehkäpä joskus vielä pääsen asian kanssa tasapainoon, mutta se aika ei ole vielä nyt.
Nimim. Hyljätty; Oikeassa olet, kohtalotovereita on varmasti monia! Itse asumme Pohjois-Suomessa, joten ilmiö lienee maanlaajuinen :)
Itse saan muutaman viikon päästä esikoiseni, ja on ollut todella suuri yllätys kuinka ystäväpiiri on karsiutunut! Minulla on viimeiset 10 vuotta ollut kaksi todella läheistä ystävää, ja kumpikin on oikeastaan laittanut "välit poikki" raskauteni myötä.
Tämä todella ihmetyttää minua, sillä minulla on ollut hyvin suppea, ja hyväksi havaittu ystäväpiiri -Ei siis montaa hyvänpäiväntuttua, vaan kaksi syvällistä ystävyyssuhdetta ja (onneksi)ihana mieheni (sekä tietysti sukulaisia, joita näemme kuitenkin aika harvoin).
Noin kahdeksan vuotta sitten toinen näistä ystävistäni alkoi odottaa kaipaamaansa vauvaa, ja olin todella onnellinen hänen puolestaan. Kyselin raskaudesta ja kävimme yhdessä ostoksilla yms. Vauvan synnyttyä kävin myös heitä tapaamassa, ja olin vielä ostanut ihanan (yli 40 euron arvoisen) vauvalahjan, josta tiesin etteivät miehensä kanssa itse raaskisi ostaa..
Nyt hänen oma lapsensa on siis jo sen verran iso, ettei näköjään minun raskauteni jaksa enää kiinnostaa. Ja todella harmittaa kyseinen lahjakin -Kun olisin tämän tiennyt, olisin vienyt paljon halvemman lahjan ja ostanut omalle vauvalleni sen kalliimman. Varsinkin kun tiedän, ettei hän varmastikaan käy vauvaamme edes katsomassa kertaakaan nyt, kun edellisestä yhteydenpidostamme on kulunut jo melkein tämä yhdeksän kuukautta.
Toinen ystäväni taas on ollut vauvakuumeinen viimeiset viisi vuotta, mutta elelee sinkkuna kuten sinunkin ystäväsi. Häntä kyllä ymmärrän hyvin, enkä olekaan raskausuutisen kerrottuani enää raskausajasta hänelle puhunutkaan, vaan "ollut kuin en olisikaan" raskauteni kanssa. Siitä huolimatta yhteydenpito on katkennut kokonaan siinä vaiheessa kun vatsani alkoi jo erottua, noin kolmannella kuulla. Lainasin hänelle viimeisellä kyläilykerralla kasan kirjojakin, ja nyt ärsyttää että ne näyttävät jäävän hänelle lopullisesti. Useiden, kymmenien puheluideni ja tekstiviestieni tuloksena on aina ystävällisen etäinen vastaus, ja puhelut loppuvat laimeasti että "soitellaan" -Mitä ei siis tapahdu ellen minä soita.
Itselle oli siis todella yllätys, että olen koko raskausajan joutunut turvautumaan vain mieheeni ja vanhempiini, eikä ole ollut ketään naispuolista ystävää joka olisi esim. nähnyt lapsemme uusia ultrakuvia, tai kuullut mitä minulle kuuluu. Tai tullut käymään kuten aina ennenkin, olenhan heille tehnyt alussa selväksi että vaikka vauva tuleekin, ei ystävyytemme tarvitse asian ympärillä pyöriä.
Olenkin näiden raskauskuukausien lähetessä loppuaan jo alkanut suunnitella, etten todennäköisesti laita heille edes laitokselta viestiä kun tyttäremme syntyy, vaan lukekoot asiasta lehdistä. Minusta raskausajan ei tarvitsisi olla yhdellekään odottavalle naiselle vanhojen ystävien kerjäämistä kylään!!
Minulla on ollut tässä niin monta kuukautta aikaa murehtia ja itkeä asiaa, että olen päättänyt että minä ja meidän pieni perheemme pärjäämme hyvin ilman huonoja ystäviä. Uusia varmasti tulee, lapsenkin myötä.
Aika aikaa kutakin siis, älä sinäkään asiaa murehdi vaan tiedä, että samoin on käynyt monille muillekin odottajille. Ja onnittelut muuten vauvastasi!
Ajatteletteko tosiaan ensimmäisenä, että ystävätär ei pidä yhteyttä, koska hän on kateellinen vauvasta ja perheonnesta? Ehkä ette tunnekaan toisianne kovin hyvin.
Positiivista on se, että itse olet yrittänyt pitää yhteyttä.
Olen ollut 'ystävättären' roolissa ja vierailut sekä yhteydenpidot ovat todellakin vähentyneet. Mutta vähän, ja paras ystäväni on edelleenkin paras ystäväni.
Elämäntilanteet ovat erilaiset, ja yritän ottaa huomioon/oletan, että ystävälläni on nyt paljon muita asioita hoidettavana, kuin esim. minun kanssani kahvilla käynti. Haluan antaa aikaa totutella uuteen vauvaan ja sen tuomaan rytmiin.
Sitten kun kyläillään, niin sitten juorutaan ja leperrellään.
Extempore -jutut (leffaan, lenkille) ei onnistu, vaan yhteisiä asioita suunnitellaan ainakin edellisenä päivänä.
En ikinä 'hylkää' ystävääni, mutta tällä hetkellä tilanteemme on tämä. Ei meistä kumpikaan ajattele toista pahalla. Meillä on omat menot ja kiireet, mutta toinen on ajatuksissa, kun ei näkemään niin usein ehdi.
Aluksi epäilin soitella, koska ajattelin soittavani huonoon aikaan, ja niinhän siinä usein kävikin.
Emme ennenkään istuneet toisen luona, vaan teimme ja harrastimme kaikkea kivaa. Nyt teen edelleen samoja asioita, mutta enimmäkseen toisen ystäväni kanssa. Bestikseni luona nyt kyläilen, koska se on meistä luontevinta.
Perheellisen arki on kuitenkin tekemisiltään niin erilaista, että yhteen sumpliminen vaatii jostain luopumista ja ymmärtämistä.
ihmissuhteet ei ole kovin helppoja juttuja varsinkin kun elämäntilanne muuttuu toisella osapuolella. Taustalla voi olla niin monia syitä kuin olla ja voi eikä niitä arvaamalla kukaan selvitä.
Jos ystävä vieraantui jo odotusaikana niin tietenkin tule emieleen, että hänellä on jokin asia lapsiin liittyen joka pisti ottamaan etäisyyttä. Voi olla ettei pidä kamalasti lapsista tai sitten tietää omat ongelmat lapsensaannissa tai ihan mitä vain! Tuolloin kun olisi hoksannut ottaa asian jo puheeksi, mutta eihän sitä silloin heti huomaa..
Oma vanha ystäväni myös jossain vaiheessa unohteli vastata sähköposteihin eikä käymässäkään näkynyt jne. Lopulta laitoin viestin että siivoilen tässä sähköpostista turhia osoitteita, kuuluuko omasi niihin? Hän ei edes ollut hoksannut, ettei vastaillut oikeastaan koskaan vaan oli luullut, että on ihan aktiivinen. Meillä vain tapahtui aika paljon asioita silloin jatkuvasti ja hänellä oli aika tylsä elämänvaihe menossa joten tuntui että kirjoitettavaa ei ollut. Kannattaa siis pitää kiinni hyvästä ystävästä ja olla pitkämielinenkin! Kyllä kaduttaisi jos meidän monikymmenvuotinen ystävyys olisi katkennut..
Kutsu ystäväsi käymään tai tee jotain konkreettista mene siis vaika itse kylään tai ihan mitä vain! Tietenkin se edellyttää, että saat toisen edes puhelimen päähän kiinni. Lopulta voit laittaa viestin jossa kerrot tämän, minkä täälläkin ja jos ei tärppää niin sitten sinut on kyllä hylätty!
Ystäviä ei koskaan ole liika ajoten ehdottomasti kannattaa pitää kiiinni kaikista! Ja tuo kiukuttelu jota tuolla ehdotettiin kun ja jos ystävä yrittää solmia suhdetta uudelleen vaikka omaa perhettä perustaessaan on kyllä ihan idioottimainen! Anteeksianto kuuluu ystävillekin ja se oikea ystävyys kestää vuosienkin eron ja muut kommellukset ja palaa entistä vahvempana! Katkeruudella kun ei saa mitään, sillä vain häviää..
Oletko jutellut yhteisten ystävienne kanssa asiasta? Sekin reitti voisi olla käytettävissä.
Olen joutunut itse kohtaamaan joku aika sitten kateellisen ja sittemmin sairaan ihmisen henkistä väkivaltaa sen vuoksi, koska minulla on hänen mielestään kaikki, mitä ihmisellä pitää olla. Ja häneltä se kaikki vastaavasti puuttuu. Asia ei liity kuitenkaan suoranaisesti lapsiin.
Kaikki alkoi aluksi välttelynä, ja mietin pääni puhki, mitä olen tehnyt väärin. Tilanne muuttui sittemmin epäsuoraksi piikittelyksi ja lopulta sain katkeria itkupuheluita. Elämäntilanteeni oli muutenkin raskas, ja tyhmyyttäni menin syyllistämään itseäni siitä, että elämäni menee kuten menee. En ollut muuten ainoa ihminen, joka joutui tuolloin tällaisen käytöksen kohteeksi.
Kun asia nostettiin pöydälle, eikä "ystävä" nähnyt perimmäistä syytä omissa ongelmissaan - myönsi tosin etten ole tehnyt hänelle mitään pahaa vaan olen tukenut häntä enemmän kuin moni muu - päätin pyhästi, etten anna enää koskaan ikinä kenenkään purkaa kroonista pahaa oloaan minuun.
Asioista pitää keskustella ja sitähän alkuperäinen on yrittänytkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu käyttäytymisestään ja säilytettävä tietty taso muita kohtaan, vaikka itsellä ei niin hyvin menisikään. Mielestäni on todella itsekästä ja epäreilua alkaa lämmitellä siinä vaiheessa ystävyyssuhdetta, kun se sopii taas itselle. Ikään kuin ihmisiä voisi laittaa hyllylle silloin kuin itseä ei huvita! Ja se, mitä sanoit anteeksiantamisesta, on aivan totta. Siihen ei tarvitse kuitenkaan mielestäni pystyä, mikäli toinen osapuoli ei pyydä anteeksi tai osoita jollakin muulla tavoin pahoittelevansa menneitä. Eli jos tämä "sinkku" katkaisee komeasti välit selittelemättä yhtään mitään ja on pyytämässä kolmen vuoden kuluttua hoitopöytää lainaksi muina miehinä tai pyytämässä puistoseuraa, sitä ei kenenkään tarvitse niellä purematta.