Olen 16-vuotias tyttö. Käyn lukiota ja pärjään hyvin. Minulla on ystäviä ja kavereita, perheeni on tavallinen, seurustelen ja minulla on harrastuksia. Kaiken pitäisi siis olla ihan hyvin. Ongelmana on se, että näin ei ole. Tarinani on pitkä ja sekava ja ymmärrän, jos kukaan ei jaksa lukea sitä.
Lapsena olin vilkas ja puhelias. Opin asiat paljon ennen muita, olin musiikkiopistossa, minulla oli paljon kavereita. Olin luokkani paras, opin musiikkiopistossakin nopeasti. En tiedä miksi, mutta en muista vanhempieni koskaan oikein kehuneen minua sen jälkeen, kun aloitin koulun. Ehkä he kokivat minun olevan niin lahjakas, etten tarvinnut kehuja. Olen vanhin lapsi, ja mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän tunsin itseni ulkopuoliseksi perheessäni. Joka tapauksessa aloin jo lapsena elää kehuilla ja hyväksynnällä. Koin, etten ole tärkeä, ellen ole paras. Siitä tuli suuri ongelma.
Jo ennen kouluikää olin vähän erikoinen. Minulla oli pakkomielteitä - oli pakko hokea ääneen jotakin tiettyä sanaa, pakko ehtiä tehdä jotakin tietyssä ajassa, pakko kosketella aina samaa kohtaa ihossa jne. Äitini käski minua aina lopettamaan näiden pakkomielteiden toteuttamisen. En pystynyt siihen.
Jo ala-asteella minua alettiin kiusata koulussa ja se on jatkunut sitten lukioon asti. Nimittelyt, haukkumiset, ilkkumiset, nauramiset, sormella osoittelut, syrjimiset, väkivalta... Kai se vaikutti aika kovasti kasvavaan lapseen. Ala-asteella aloin myös kärsiä mielettömistä peloista ja pelkotiloista. Pelkäsin aivan kaikkea, erityisesti pimeää ja yksinoloa. Näin joka yö painajaisia peloistani vuoden ajan joskus ala-asteella. Joka ikinen yö istuin yksin pimeässä sängylläni ja heijasin itseäni edestakaisin aivan paniikissa. Yritin joskus kertoa tästä äidilleni, mutta hän sanoi, että se on normaalia ja että se menee ohi.
Yläasteen alussa ikäiseni poika painosti minua seksiin, valehteli ja petti. Hänen menettämisensä kautta menetin ainoat ystäväni. En koskaan saanut minkäänlaista apua eikä minulla ollut ketään kelle puhua. Vaivuin masennukseen kolmeksi vuodeksi, elämäni oli tyhjää. Minulla ei ollut ystäviä, en tullut toimeen perheeni kanssa. Ja pelkäsin yhä kaikkea. Ala-asteella alkanut itseinho paisui itsevihaksi. Viitelin itseäni rajusti, suunnittelin itsemurhaa ja sulkeuduin yhä enemmän. Kasvatin hiukseni peittämään kasvojani. Koin olevani niin ruma, etten kestänyt, jos kukaan näki kasvojani. Harrastin viittä harrastusta. En saanut nukuttua enää lähes lainkaan. Olin seota pelkoihini ja yksinäisyyteeni.
Yläasteen lopussa sekosin ja lähdin kotoa, minut saatiin kuitenkin kiinni. Minua yritettiin laittaa jonnekin hoidettavaksi, mutten suostunut. Vaihdoin koulua, minua alettiin kiusata sielläkin. Pelkäsin kouluunmenoa kuollakseni. Lopulta kuitenkin löysin uudesta koulustani itselleni poikaystävän, ja sen jälkeen olen pärjännyt paremmin. Sitä ennen hain epätoivoisesti suhdetta vaikka kuinka monesta pojasta, käytin heitä ja lähdin taas.
Jo vuosi sitten totesimme poikaystäväni kanssa, etten minä voi olla mieleltäni ihan terve. Pari päivää sitten hoksasimme netistä artikkelin persoonallisuushäiriöistä ja huomasimme, että minussa on hyvin paljon persoonallisuushäiriöiden oireita. Eniten muistutan epävakaata persoonallisuutta. Riippuvainen, huomionhakuinen ja estynyt persoonallisuuskin ovat lähellä.
Oireita minusta löytyy jos vaikka mitä. Minulla on yhä mielettömiä pelkoja, pelkään lähes kaikkea, yhä edelleen erityisesti pimeää ja yksinoloa. Olen täysin riippuvainen poikaystävästäni: haluan hänen tekevän päätökseni, ratkaisevan ongelmani ja antavan koko ajan aikaa minulle. Jokainen päiväni on huomion etsimistä. Kaipaan kuollakseni ihmisten hyväksyntää ja yritän jatkuvasti saada heiltä huomiota, ihailua ja sääliä. Osittain teen sitä myös nyt. Vihaan itseäni, en luota lainkaan kykyihini ja pidän itseäni aivan arvottomana. Minun on koko ajan paha olla ja ahdistaa. Mielialani heittelevät ihan miten sattuu, saan hallitsemattomia raivonpuuskia joka päivä. Yhdessä hetkessä itken ja heti perään alan nauraa. Jos en saa tahtoani läpi, suutun. Aina välillä puhun vakavissani itsemurhasta. Uskon aina kaikkien ihmisten vihaavan minua ja puhuvan minusta pahaa selkäni takana. Vaikka kerjään kehuja, en usko jos joku kehuu minua. Välttelen tiettyjä sosiaalisia tilanteita, koska ihmiset kuitenkin vain nauravat minulle. En uskalla kokeilla uusia asioita.
Tämän kaiken vuodatuksen jälkeen olisi kiva keskustella persoonallisuushäiriöistä yleensä. Ja jos joku haluaa sanoa että olen ihan kamala poikaystävälleni, tiedän sen jo. Keskustelemme asiasta joka päivä ja yritän kaikin voimin olla hänelle parempi. Hän ymmärtää ja hyväksyy asian. Tiedän myös, että minun pitäisi varmaan hakeutua jonnekin hoitoon, mutta en vain uskalla.
Kiitos jos joku jaksoi lukea.
Lapsena olin vilkas ja puhelias. Opin asiat paljon ennen muita, olin musiikkiopistossa, minulla oli paljon kavereita. Olin luokkani paras, opin musiikkiopistossakin nopeasti. En tiedä miksi, mutta en muista vanhempieni koskaan oikein kehuneen minua sen jälkeen, kun aloitin koulun. Ehkä he kokivat minun olevan niin lahjakas, etten tarvinnut kehuja. Olen vanhin lapsi, ja mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän tunsin itseni ulkopuoliseksi perheessäni. Joka tapauksessa aloin jo lapsena elää kehuilla ja hyväksynnällä. Koin, etten ole tärkeä, ellen ole paras. Siitä tuli suuri ongelma.
Jo ennen kouluikää olin vähän erikoinen. Minulla oli pakkomielteitä - oli pakko hokea ääneen jotakin tiettyä sanaa, pakko ehtiä tehdä jotakin tietyssä ajassa, pakko kosketella aina samaa kohtaa ihossa jne. Äitini käski minua aina lopettamaan näiden pakkomielteiden toteuttamisen. En pystynyt siihen.
Jo ala-asteella minua alettiin kiusata koulussa ja se on jatkunut sitten lukioon asti. Nimittelyt, haukkumiset, ilkkumiset, nauramiset, sormella osoittelut, syrjimiset, väkivalta... Kai se vaikutti aika kovasti kasvavaan lapseen. Ala-asteella aloin myös kärsiä mielettömistä peloista ja pelkotiloista. Pelkäsin aivan kaikkea, erityisesti pimeää ja yksinoloa. Näin joka yö painajaisia peloistani vuoden ajan joskus ala-asteella. Joka ikinen yö istuin yksin pimeässä sängylläni ja heijasin itseäni edestakaisin aivan paniikissa. Yritin joskus kertoa tästä äidilleni, mutta hän sanoi, että se on normaalia ja että se menee ohi.
Yläasteen alussa ikäiseni poika painosti minua seksiin, valehteli ja petti. Hänen menettämisensä kautta menetin ainoat ystäväni. En koskaan saanut minkäänlaista apua eikä minulla ollut ketään kelle puhua. Vaivuin masennukseen kolmeksi vuodeksi, elämäni oli tyhjää. Minulla ei ollut ystäviä, en tullut toimeen perheeni kanssa. Ja pelkäsin yhä kaikkea. Ala-asteella alkanut itseinho paisui itsevihaksi. Viitelin itseäni rajusti, suunnittelin itsemurhaa ja sulkeuduin yhä enemmän. Kasvatin hiukseni peittämään kasvojani. Koin olevani niin ruma, etten kestänyt, jos kukaan näki kasvojani. Harrastin viittä harrastusta. En saanut nukuttua enää lähes lainkaan. Olin seota pelkoihini ja yksinäisyyteeni.
Yläasteen lopussa sekosin ja lähdin kotoa, minut saatiin kuitenkin kiinni. Minua yritettiin laittaa jonnekin hoidettavaksi, mutten suostunut. Vaihdoin koulua, minua alettiin kiusata sielläkin. Pelkäsin kouluunmenoa kuollakseni. Lopulta kuitenkin löysin uudesta koulustani itselleni poikaystävän, ja sen jälkeen olen pärjännyt paremmin. Sitä ennen hain epätoivoisesti suhdetta vaikka kuinka monesta pojasta, käytin heitä ja lähdin taas.
Jo vuosi sitten totesimme poikaystäväni kanssa, etten minä voi olla mieleltäni ihan terve. Pari päivää sitten hoksasimme netistä artikkelin persoonallisuushäiriöistä ja huomasimme, että minussa on hyvin paljon persoonallisuushäiriöiden oireita. Eniten muistutan epävakaata persoonallisuutta. Riippuvainen, huomionhakuinen ja estynyt persoonallisuuskin ovat lähellä.
Oireita minusta löytyy jos vaikka mitä. Minulla on yhä mielettömiä pelkoja, pelkään lähes kaikkea, yhä edelleen erityisesti pimeää ja yksinoloa. Olen täysin riippuvainen poikaystävästäni: haluan hänen tekevän päätökseni, ratkaisevan ongelmani ja antavan koko ajan aikaa minulle. Jokainen päiväni on huomion etsimistä. Kaipaan kuollakseni ihmisten hyväksyntää ja yritän jatkuvasti saada heiltä huomiota, ihailua ja sääliä. Osittain teen sitä myös nyt. Vihaan itseäni, en luota lainkaan kykyihini ja pidän itseäni aivan arvottomana. Minun on koko ajan paha olla ja ahdistaa. Mielialani heittelevät ihan miten sattuu, saan hallitsemattomia raivonpuuskia joka päivä. Yhdessä hetkessä itken ja heti perään alan nauraa. Jos en saa tahtoani läpi, suutun. Aina välillä puhun vakavissani itsemurhasta. Uskon aina kaikkien ihmisten vihaavan minua ja puhuvan minusta pahaa selkäni takana. Vaikka kerjään kehuja, en usko jos joku kehuu minua. Välttelen tiettyjä sosiaalisia tilanteita, koska ihmiset kuitenkin vain nauravat minulle. En uskalla kokeilla uusia asioita.
Tämän kaiken vuodatuksen jälkeen olisi kiva keskustella persoonallisuushäiriöistä yleensä. Ja jos joku haluaa sanoa että olen ihan kamala poikaystävälleni, tiedän sen jo. Keskustelemme asiasta joka päivä ja yritän kaikin voimin olla hänelle parempi. Hän ymmärtää ja hyväksyy asian. Tiedän myös, että minun pitäisi varmaan hakeutua jonnekin hoitoon, mutta en vain uskalla.
Kiitos jos joku jaksoi lukea.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ole onnellinen et oot lukiossa,sulla on kaverit ja harrastukset.
Mul ei ollut mitään sun iässä,paitsi mitä nyt amiksessa yritin noin vuoden väkisin sinnitellä,lukioon en ois edes päässy..
En mikään vanha ole nytkään,22v. Mut nyt vasta elämä alkaa näyttää edes vähän valoisammalta,Kiitos mieskaverin,perheen tuen,masennuslääkkeiden ja psykologin.
Vaikka enempi onkin ukolle puhuminen on ollut terapiaa kuin psykolle..
Kans 10 vuotta koulukiusaamista takana,siitä on jäänyt traumoja,lähinnä se masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelot,sairaan huono itsetunto yms.
Sitä olen ihmetellyt,miksen ole minäkään saanut mitään selvää diagnoosia(?)
Paitsi tietysti masennus,kun monesti tuntuu et on jotain muutakin,koska terve en ole vieläkään.
Jonkunlaista persoonallisuushäiriötä epäilen,koska välillä olen iloinen ja mukava,siis ihan "normaali" Väillä taas olen melkoisen ilkeä ja saatan saada kiukkukohtauksen,joskus olen jopa raivona,mutta todellisuudessa vain itselleni,vaikka kohdistan vihani viattomiin ihmisiin.
Ihmettelen vieläkin,mitä mun pitäis tehdä,että mut otettais tosissani näiden outojen oireiden kanssa.
En tiedä ketä syyttää jos joku päivä mun päässä pimahtaa oikeasti,kiusaajia?
Hoitoon pääsyssäkin on valitettavasti suomessa tarkat kriteerit,haluaisin vain tietää et mitä ne on..
Mulle on psykiatrian lääkäri kertonut,että silloin voidaan määrätä hoitoon,jos näkee/kuulee harhoja(!)
Että näin täällä meillä:)
Minusta sinussa ei ole mitään vikaa. Minun mielestä sinä olet joutunut ehkä ansaitsemaan huomiota teoillasi, ja ehkä olisit tarvinnut enemmän välittämistä? No, mitään helppoahan sinulla ei ole ollut, että ei kai se niin kumma ole vaikka olet vähän eksyksissä. Minusta sinä tarvitset turvallisia aikuisia ympärillesi, jotka juttelevat kanssasi ja sanovat sinulle että olet heille arvokas ilman suorituksia. Minusta hoitoon pitäisi joskus mennä meidän aikuisten. Yritä jaksaa huolehtia koulusi. Ehkä joku sellainen harrastus, missä olisi kaiken ikäisiä, olisi hyvä, eli aikuisia tasapainoisia ihmisiä. Olisiko musiikissa esim.soittotunnit tai bänditoiminta?
Miehelläni, nyt jo 47 v on diagnosoitu tuo epävakaa persoonallisuus, tai kuten myös sanotaan rajatilahäiriö. Hän puhuu paljon siitä miten koki kotinsa olevan rakkaudeton, ja asiaan on myös vaikuttanut lapsena koettu seksuaalinen hyväksikäyttö. Itsetunnon puute on ilmiselvä, ja myös hän kuten sinäkin hakee jatkuvasti hyväksyntää ihmisiltä. Tunteet kuten sinullakin vaihtelevat laidasta laitaan hetkessä, ja raivonpuuskat ovat täysin hallitsemattomia. Rajattilapersoona on ihminen joka on henkisesti vereslihalla. Herkimmillään hän reagoi satunnaiseen ilmeeseen, eleeseen tai jopa äänensävyyn ja tulkitsee kaiken negatiivisesti. Keskustellessa hän etsii sivumerkityksiä kaikesta. Hän syyttää minua jatkuvasti asioista joita en ole tehnyt tai sanonut. Rajatilapersoonat pelkäävät hylätyksi tulemista, mutta ristiriitaista kyllä, he usein käyttäytyvät itse niin että tulevat lopulta hylätyksi. Me olemme seurustelleet vasta yhdeksän kuukautta, mutta suhde on ollut liipaisimella jo useaan otteeseen, ja hän kertookin että hänen ihmissuhteensa eivät yleensä olekaan kestäneet. Yhdellä hetkellä hän nostaa minut jalustalle, ja seuraavalla hetkellä minussa ei muuta olekaan kuin vikoja.
Rajatilpersoonat ovat usein myös itsetuhoisia. Mieheni on nuoruudessaan yrittänyt itsemurhaa neljä kertaa. Nyt viidenkympin kynnyksellä hän ei enää uhkaile itsemurhalla, mutta vahingoittaa itseään muuten fyysisesti. Hän on usein masentunut. Hänen on pakko saada tahtonsa läpi, muuten tulee taas syyttelyä ja raivokohtauksia. Elämä hänen kanssaan on kuin miinakentän läpi kulkemista koska käytös on niin ennakoimatonta.
Ystävien kesken jos istutaan vaikka ravintolassa hän epäilee että kaikki puhuvat paskaa hänestä selän takana ja nauravat hänelle, vainoharhaisuuteen saakka.
Yritän vakuutella hänelle miten ihana ja rakastettava ihminen hän on, mutta luottamuksen saaminen tuntuu olevan mahdotonta.
Kyseistä tilaa voi hoitaa ainoastaan terapialla. Omega 3 on todettu tietyillä henkilöillä olevan apua rajatilan aiheuttamaan masennukseen.
Voisit kokeilla tätä verkossa olevaa testiä, mutta muista että vain lääkäri pystyy antamaan pätevän diagnoosin. http://www.4degreez.com/misc/personality_disorder_test.mv
ja olen sitä mieltä että olet jäänyt pahasti vaille omien vanhempiesi huomiota ja rakkautta.Kyllä äidin kuuluu huomioida jos lapsella on hätä eikä vain tokaista että se on normaalia.
Sinua on koulukiusattu ja siihen olisi pitänyt puuttua jo opettajan tai kouluterveydenhoitajan.
Onneksi sinulla on nyt poikaystävä joka kuuntelee sinua. Ehdottaisin että varaisitte ajan terveyskeskukseen omalääkärille joka ohjaisi sinut psykologin juttusille. Siellä voitte yhdessä ja erikseen puhua aivan kaikesta luottamuksellisesti ja niin useaan kertaan kuin itse haluat. Sieltä saat myöskin lääkityksen jos siihen on tarvetta.
Älä häpeä puhua asioista äläkä häpeä että voit huonosti, tänäpäivänä sitä on paljon mutta siihen löytyy myös apu kun rohkeasti nyt vaan menet lääkäriin.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toivon että myös vanhempasi tajuavat mitä olet kokenut ja mikä on olosi tällä hetkellä.