Allahin kosto!!!

Islamin Aikapommi kirjoitti:

Mikä yhteys on isla­milla ja kunniamur­hilla? Keitä ovat apinoiden ja sikojen jälkeläiset? Mitä tarkoittaa abrogaatio ja miksi muslimit vaikenevat siitä län­nen mediassa? Miksi avi­onrikkoja tulee sharia’n mukaan kivittää, eikä kivi­tystä saa korvata hirttämisellä, mes­taamisella tai am­pumisella? Onko muslimilla oikeus elää, jos hän ei ru­koile? Mitä on taqiyya? Miksi verikosto on Allahin mukaan välttämätöntä? Miksi musli­mit syyllistyvät poik­keuksellisen paljon raiskauksiin ei-mus­li­mi­mais­sa? Miksi vuosittain kymmenet tuhannet kantaväestöön kuu­luvat ruot­­sa­laiset ja hollantilaiset joutuvat pa­ke­ne­maan koti­seu­duiltaan ja mitä te­ke­mis­tä muslimeilla on asian kanssa? Näihin ja moniin muihin ky­symyksiin löydät vas­tauk­sen täs­tä artikkelista.
Kulttuuris-psykologinen tutkielma islamista — maailman suvaitsemattomimmasta ja “rasistisimmasta”[*] “uskonnosta”

*
Johdanto
*
Kunniakoston kulttuureista
*
Islamin kulttuurinen alusta
*
Kaikkien kunniakoston kulttuurien äiti
*
Kostakaa sen mukaan, mitä teille on tehty
*
Naiset omaisuutena, vankeina ja orjina
*
Profeetan kosto
*
Muhammad “kauniina esikuvana”
*
Puhtaat muslimit ja likaiset uskottomat
*
Rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonto
*
Allahin armeliaisuus ja sen rajat
*
Ei uskontoon pakoteta
*
Allah vihaa niitä, jotka kyselevät liikaa
*
Sota on petosta
*
Hyödylliset idiootit
*
Mujahidinin orgastinen kliimaksi
*
Lisää bensaa jihadin liekkeihin
*
Lopuksi

Huom! Kun tällä si­vustolla puhu­taan islamista ja muslimeista, islamilla tar­koitetaan pro­feetta Mu­ham­­ma­din perus­tamaa totalita­ristista milita­ristista kulttia siinä muo­dossa, millai­nen se oli isla­min omien lähteiden mu­kaan Muham­madin ja neljän nk. “oikeaan­johdetun” kali­fin aikoina, al­kaen vuodesta yksi islamin ajanlaskun mu­kaan (v. 622), ja muslimeilla tarkoitetaan henkilöitä, jotka harjoitta­vat islamia tuossa muo­dossa pi­täen Muhammadin ilmes­tyk­siä ja käytt­äyty­mistä mo­raa­lisi­na ohje­nuo­ri­naan. Yksittäiset muslimit voivat noudattaa Ko­raa­nin käskyjä ja syyl­listyä is­lamin harjoit­tami­seen Mu­hammadin sunnan tar­joa­man esi­ku­van mukai­sesti, ja monet muslimit teke­vätkin näin, mutta tätä ei voi yleistää koskemaan muslimeiksi kutsuttujen ryhmää ko­ko­­nai­suu­des­saan. Suurin osa ny­ky­päi­vän mus­limeiksi iden­ti­fioi­tuvis­ta niin Suo­mes­sa kuin muual­­la­kin on passiivisia ja isla­­mis­ta tie­tä­mät­­tö­miä, ei­vätkä he nou­­data Allahin shari’aa, vaan haluavat elää rauhassa aihe­uttamatta ke­nel­le­kään har­mia. (Tä­mä on se mielikuva, jota po­liit­ti­­ses­ti korrekti media pyrkii propa­goi­maan.) Lisäksi suuri osa näistä muslimeista, erityisesti nai­sista, on vaike­assa ahdingossa puun ja kuo­ren välissä, sillä mo­ni­kult­tu­ris­tinen yhteis­kunta on halu­ton tar­joa­maan tukea niille, jotka ha­luai­si­­vat jät­tää is­la­min elääk­seen län­si­mai­sen, vapaan elä­mäntyylin mu­kaisesti.
Johdanto

Tämä on kulttuuris-psykologinen tutkielma siitä profeetta Muhammadin omalla käyttäytymisellään noin 1400 vuotta sitten asettamasta mallista, jota muslimiksi identifioituvat ihmiset ympäri maail­maa tänäkin päivänä pitävät ihanteellisena esikuvana omalle käyttäytymiselleen. Tarkoituksena ei ole väittää, että tietty yksittäinen muslimi käyt­täytyisi Mu­hammadin psykologisen profiilin mukai­sesti tai että kaikki muslimit tekisivät niin, mutta on ilmeistä, että mus­limiyhteisöissä havaittavien yleisten käyttäytymistendens­sien ja Muhammadin esikuvan välillä on suora yhteys. Analyysin toi­nen johtava teema on se, että islam on rakentunut kunniaa, kostamista ja fyysistä väki­valtaa arvos­tavan heimo­kulttuurin pe­ruselementtien varaan siten, että nuo van­hakan­taiset käytännöt on sankti­oitu ja spesifi­oitu käyttäytymisen pienim­mistäkin yksityiskohdista määrääväksi Allahin pyhäksi laiksi, shari’aksi, jota musli­mit odottavat koko ihmis­kunnan noudattavan.
Keskeiset lähteet

Islamin ydin muodostuu Koraanista ja sunnasta, jotka toimivat shari’an keskeisinä lähteinä. Koraani perustuu Muhammadin, Allahin lähettilään, saamiin “ilmes­tyksiin”, ja muslimit pitävät sitä Allahin omana arabiankielisenä puheena, joka on ollut olemassa aina. Sunna puolestaan tar­koittaa profeetta Muhammadin esi­mer­kil­listä elämäntapaa ja sen tarjoamaa ikuista mallia kaikille muslimeille. (Hä­meen-Anttila 2001: 19-20, 28.) Tieto sunnasta on peräisin nk. ha­ditheis­ta, jotka ovat perimätietona välitettyjä lyhyitä kertomuksia siitä, mitä Muhammad kussakin tilanteessa teki ja sa­noi. Ka­no­ni­soi­tujen hadithien lisäksi kirjallisuudessa liikkuu nk. heikkoja haditheja, joiden aitou­desta islamin op­pineet ovat epäv­armoja. Vaikka näitä ei käytetä islamin lain oikeuslähteinä, ne ovat usein suosittuja kansan parissa ja niitä pidetään mo­raalin perustana. (Hämeen-Anttila 2001: 15-16.) Shari’an kan­nalta tärkeimmät hadith-kokoelmat ovat al-Bukhari ja al-Muslim sekä lisäksi Sunan Abu-Dawud, joita islamin kaikki laki­koulukunnat pitävät luo­tet­ta­vina (sahih) ja joita tässä analyy­sissa siteera­taan. Koraa­nin ja hadithien jäl­keen islamin kolman­neksi arvostetuin lähdeteos sunnan osalta on Ibn Isha­qin (k. 766) laatima ja Ibn Hishamin lyhentämä ja toimittama (k. 833) auktoritatiivinen pro­feetta Mu­hammadin elä­mäkerta (Sirat Rasul Allah).[1] Näiden lisäksi keskeisinä lähteinä alla ole­vassa analyysissa käytetään Robert Spencerin (2007) kirjaa “To­tuus Mu­ham­ma­dista” sekä Gregory M. Davisin ohjaamaa do­­kumenttielokuvaa “Islam: What the West Needs to Know” (Islam 2007, DVD) sekä Davisin koostamaa artikkelia Islam 101.
Muhammad — islamin ilo ja ylpeys

Sensitiivisyys ja väkivaltai­nen reagointi kritiikkiä koh­taan, kostamisen ihannointi, vääräuskoisten syr­jintä, halveksiminen, syyl­listäminen ja demonisointi, fyysisen vä­kivallan ihan­nointi, ankarat rangaistukset yhteisöllisten normien rik­kojia ja toi­sinajattelijoita koh­taan, naisten alistaminen, sanojen ja tekojen vas­taa­­mat­tomuus… Avaimena näiden musli­mi­yhtei­söissä havaittavien käyt­täy­ty­mis­ten­­dens­sien ymmärtämiseen toimii musli­mien käsitys omasta it­sestään. Ko­raanin (3:110) mukaan isla­min uskontokunta on “paras kan­sa­kunta, joka ihmis­ten pa­rista on nous­sut”. Aja­tus itsen ylemmyy­destä toisiin nähden pe­rustuu aina ylpeyteen joistakin asi­oista, kuten esimer­kiksi omasta vaurau­desta, omaisuudesta, oppinei­suudesta, älystä, hengellisyy­destä tai vaik­kapa kult­tuu­rista ja sen ta­voista. Se, mistä muslimit ovat ylpeitä ja mistä yksinomaan heitä kannus­tetaan ole­maan yl­peitä, on itse islam, ainoa “to­tuuden us­konto”, ja shari’an eli islamin lain tarkoin määrittämä elä­män­tapa, joka pe­rustuu Ko­raanin määrä­yksiin ja pro­feetta Mu­hammadin “esimer­killi­seen elä­mään”.

Islamin 2. kalifi Umar bin Khattab, yksi profeetan lähimmistä ystävistä, sanoi kerran: “Olemme ihmisiä, joille Allah on suonut kunnian islamin kautta, ja jos etsimme muita kunnian lähteitä kuin islam, Allah tuomitsee meidät.” Tämä sanonta merkitsee, ettei ole kunniaa, voimaa, valtaa, ylpeyttä ja ylistystä ilman islamia. Ja ne, jotka etsivät niitä muualta kuin islamista, Allah kiroaa ja häpäisee niin tässä maailmassa kuin tuonpuoleisessa­kin. (Abu Bakrin blogikirjoitus “No honour without islam”)

muhammad-ylpeys.gif

Koko islamin kes­kipiste ja suurin yl­pey­den aihe on nimenomaan profeetta Mu­hammad, jonka saa­miin il­mestyk­siin Ko­raani perustuu ja jonka elä­mäntapa toi­mii ikuisena jäl­jittelyn koh­teena kai­kille musli­meille. Koska ylpeyteen liittyy lähei­sesti käsitys kunniasta, ennen is­la­min tarkempaa analysointia on hyödyllistä luoda kat­saus nk. kun­nian ja häpeän kulttuu­rei­hin. Alla oleva kuvaus näistä kulttuureista perustuu pitkälti Steven Dutchin webbiartikke­lissa “The World’s Most Toxic Value System” esitettyihin ajatuksiin.[2]

(–) muslimit usko­vat, että islam on kun­nian ja ylpey­den uskonto ja korkean statuk­sen us­konto tässä maail­massa ja tuon­puoleisessa; jokaisen sellai­sen statusta, joka nou­dattaa islamia, Al­lah nos­taa ja jokai­nen, joka kääntyy pois islamista, vahin­goittaa vain itseään. Yksi asioista, joita islam opettaa meille, on olla ylpeä ja vahva. (Islam Q&A:13759)

Kunniakoston kulttuureista

Yleensä, kun joku on ylpeä jos­tain, hän odottaa nautti­vansa sen johdosta arvostusta ja kunnioitusta toisten sil­missä. Jos tällaista arvostusta ei kuitenkaan osoiteta tai jos joku uskaltautuu kritisoi­maan ylpeyden aiheina pi­dettyjä asioita, niin koko sosiaalisen arvostuk­sen kort­titalo on vaarassa ro­mah­taa. Reaktiona tällaiseen kohte­luun herää helposti viha epä­kunnioituksen osoittajaa kohtaan ja halu kostaa tälle. Kunnian vasta­kohta on hä­peä: tunne siitä, että syystä tai toi­sesta ei nauti arvos­tusta toisten silmissä, vaan kokee olevansa halveksittu. Lähes kaikki ihmiset kokevat vaih­televissa mää­rin ylpe­yttä ja häpeää, ja on inhimillistä toivoa nauttivansa hyvästä maineesta ja saavansa osak­seen ylistystä sen sijaan, että olisi halveksunnan ja parja­uksen kohteena. Mutta kun­nian ja häpeän kult­tuureiden erikoi­suus on se, että niissä kun­nian säilyt­tämistä pide­tään arvoista ylimpänä ja kunnian menetystä, häpeää, puo­lestaan mitä kauhistutta­vimpana asiana. Lisäksi näissä kulttuureissa on val­lalla käsitys, jonka mu­kaan yhteisön sil­missä menetetty kunnia on mahdollista pa­lauttaa kosta­malla sille, jonka syyksi kunnian me­nettä­mi­nen luetaan, ja kos­tamista ei pidetä ainoastaan hyväk­syttä­vänä vaan jopa yhtei­sön edel­lyttämänä te­kona. Siksi osuvampi nimi­tys tällaiselle kulttuurille on kunnia­koston kulttuuri.

Käsitys kunnian ja statuksen saavuttamisesta tai palautta­misesta siten, että vastustaja, kilpailija tai vihollinen nujer­re­taan taistelussa käyttämällä fyysistä voimaa ja väkival­taa, kuuluu ennen kaikkea maskuliini­seen ajatusmaail­maan. Kunniakoston kulttuu­rit ovatkin järjestelmiä, joissa miehet ovat valta-ase­massa ja naisia pide­tään toi­sen luokan ihmisinä, miesten omaisuutena ja kauppatavarana. Nai­sen teh­tävänä on pal­vella miestä, synnyttää lapsia ja toimia välikappaleena, jonka avulla mies voi osoittaa statustaan ja pitää yllä miehistä kunni­aansa. Tällaisissa kulttuu­reissa mitään ei koeta suu­rempana uhkana mie­hen kunnialle ja yli­päätään miesten valta-asemalle yhtei­sössä kuin sitä, että naiset voisivat vapaasti va­lita, ke­nen kanssa, milloin ja kuinka he haluavat toteuttaa omaa seksuaali­suut­taan. Niinpä naisia alistetaan, vahditaan, kontrolloi­daan ja kahlehdi­taan lasten kasvatukseen sen vainoharhaisen pak­komiel­teen val­lassa, että nämä voi­vat hai­rah­tua us­kot­tomuu­teen. Koska seksu­aalisista tuntemuksista nauttivaa naista pidetään alttiim­pana lankea­maan us­kottomuuteen, joissakin kunniakoston kult­tuu­reissa käytäntönä on tyt­töjen ympäri­leik­ka­us, joka tähtää seksuaalisen nautin­non riistämiseen.

somalitytto-ymparileikkaus.jpg

Ympäri­leikkaus auttaa tätäkin somalityt­töä ole­maan hai­rahtumasta esi­aviol­­­lisiin su­ku­puo­li­suhteisiin, mikä on erittäin tärkeää hänen sek­suaalisen “puhtau­tensa” ja avioliitto­kelpoisuu­tensa ja sitä kautta myös hä­nen omai­suusar­vonsa kan­nalta.

Li­säksi monissa kunniakoston kult­tuu­reissa naisia alis­tetaan ja kontrolloidaan edellyttämällä näiltä tiukasti pidät­täyty­mistä esiaviollisista suku­puolisuh­teista. Tyt­töjen tai naisten odotetaan pysyttele­vän loitolla tuntematto­mista miehistä, ja jos nainen sitten tulee raiska­tuksi, yleensä syyllisenä tähän “häpeään” pidetään mitä suurimmissa mää­rin hänen omaa epäkun­niallista käyttäytymistään. Ja jos tyttö menettää neitsyytensä ennen avioliit­toa, esim. raiskauksen seu­rauksena, hänen omaisuusar­vonsa romah­taa ja hänestä tulee hyödytön taakka per­heelle, mikä käy­tännössä voi tarkoittaa kuolemantuo­miota. Nais­ten vainoharhainen alista­minen ja kont­rol­loimi­nen, suku­puolten eristäminen toisistaan ja normaalin kans­sakäymisen estäminen pilaa kui­ten­kin myös kunniakos­ton kulttuureissa elävien miesten elä­män ai­heutta­malla levottomuutta, tur­hautumista ja aggres­siivi­suutta erityisesti nuorten miesten kes­kuu­dessa. Huo­mionarvoista on se, että kun­niakoston kulttuu­reissa elä­vät naiset ovat sisäistäneet oman alistei­sen ase­mansa ja osallistuvat aktiivisesti pe­rinteis­ten, nai­sia alistavien arvojen välittämi­seen uusille sukupol­ville. Niinpä, jos ul­kopuolisen kulttuurin edus­taja pyrkii hyväntahtoisesti mutta naivisti auttamaan heitä ulos ahdingos­taan, hän voi hyvinkin saada osakseen torjuvan tai vihamielisen reaktion.

Monenlaisiin epä­kunnialli­sina pi­dettyi­hin tekoihin kunniakoston kulttuureissa voi­vat toki syyllis­tyä myös mie­het. Li­säksi häpeä ei vält­tämättä rajoitu yk­silöön, vaan usein epäkunni­allisen teon kat­so­taan tahraa­van koko sen yhtei­sön – per­heen, su­vun, klaanin tai hei­mon – kun­nian, jonka jäsen on ky­sei­seen te­koon syyl­listynyt. Tyy­pillisesti epä­kunnialli­sena tekona tällai­sissa kulttuureissa pi­de­tään esimer­kiksi sitä, että perheen tytär on esiaviollisessa suku­puolisuhteessa tai joutuu raiskauksen uh­riksi, kieltäy­tyy järjestetystä avioliitosta, seu­rustelee tai avioituu toi­seen kult­tuuriin tai us­kon­toon kuu­luvan miehen kanssa tai pukeutuu tai muutoin käyttäytyy tavalla, joka ei vastaa omaa kulttuu­ria tai uskontoa. Tällainen käyt­täy­ty­minen nähdään epä­kunni­oi­tuksen osoitukseksi niitä oman yh­teisön pyhiä arvoja kohtaan, joista ky­seisessä yhtei­sössä nimen­omaan ollaan ylpeitä ja joi­den va­raan yhtei­sön itsetunto perustuu. Tällai­sissa tapauk­sissa kun­nian palautta­minen kostamalla, kuten rankaise­malla kar­kotuk­sella, van­keu­della, väki­val­lalla tai mur­halla, näh­dään yleensä kunniat­tomaan tekoon syyl­lis­tyneen hen­kilön mies­puo­listen su­ku­lais­ten, kuten isän, setien, enojen ja vel­jien, vel­vollisuu­deksi.

Eräs kunniamurhatapaus, jossa oma isä murhasi tyttärensä, joka oli rakastunut väärään mieheen. Ks. myös CNN:n videoreportaasi kun­nia­murhista.

Eurooppaan muuttaneet kun­niakoston kulttuurien edusta­jat ovat oppineet hyödyn­tämään hyvin pai­kallista lain­sää­däntöä, mikä on osoituk­sena siitä, että noista kulttuureista saapuneet maa­hanmuutta­jat pystyvät kyllä halutessaan sopeutu­maan paikallisiin oloihin: usein var­sinai­seen verite­koon yl­lytetään ala­ikäisiä poikia, jotka joko on­nistu­vat välttä­mään rikos­oikeudelli­sen vas­tuun tai saa­vat vain lievän rangaistuksen rikok­sestaan. Myös suvaitsevaisen moni­kultturismin arvo on ym­mär­retty: kunniaväkival­lan ja -murhien tekijät pyrkivät ve­toamaan lie­ven­tävä­nä asian­haarana omaan kulttuu­riseen käytän­töönsä ja tietä­mättö­myyteensä pai­kallisista la­eista.

Muslimimaissa kunniamurhat ovat erittäin yleisiä, eikä niistä anneta ankaria rangaistuksia “lieventävien asianhaarojen johdosta”. Jos Tur­kis­ta tulee EU:n jäsenvaltio, sen jälkeen kunniamurhakulttuuri on osa myös Euroopan unionin alkuperäistä kulttuuriperimää.

Eräs kunniakoston kulttuu­reihin liittyvä piirre on yhtei­söllisyys. Näissä kulttuu­reissa ihmisiä kan­nuste­taan näkemään itsensä pikem­minkin ryhmän jäseninä kuin yksilöinä, ja hei­dät pyritään saa­maan luopumaan aikeista käyttäytyä tavalla, joka voisi uhata kunnian pe­rustana toi­mivia yhteisön perin­teitä, kuten esimerkiksi näkemyk­siä siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei ole soveliasta omalle suku­puolelle tai per­heelle: yhteisön kunnian säilyttämistä pidetään tärke­ämpänä kuin yk­si­lön­va­pautta ja hen­kilö­kohtaisia oikeuk­sia. Tällainen mentaliteetti ei eri­tyisem­min kan­nusta luo­vuuteen ja omatoimi­suu­teen. Lisäksi yhteisöllisyyteen liittyvä tiukka sosiaalinen kontrolli tukahduttaa te­hok­kaasti itse­näistä kriittistä ajat­telua, ja väärille poluille eksyneet yksilöt pyritään palauttamaan nope­asti ta­kaisin ruo­tuun taivuttele­malla, uhkailemalla tai väki­vallalla. Väkivaltaisia ran­gaistuksia käy­tetään varoi­tuksena ja pelotteena yhtei­sön muille jäsenille, jotta vastaavia nor­minrikkomuk­sia ei tulevaisuudessa enää tapahtuisi.

Kunniakoston kulttuurien kenties silmiinpistävin piirre on kuitenkin kyvyttömyys nähdä vikoja ja puut­teita itsessä. Kyvyttömyys ottaa vastuu omista tai oman yh­teisön vir­heistä johtuu kas­vojen me­nettämisen ja hä­peän pe­losta, ja kun­niakoston kulttuu­reissa val­litseekin usein lähes täy­delli­nen kykenemättömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja myöntää tarve korjata jotain omassa käyt­täy­tymi­sessä. Kritiikkiin reagoidaan suuttumuksella, uhkailuilla, väkivallalla ja kostolla. Koska kun­nian säilyt­tämistä pidetään arvokkaampana kuin oman erehdyk­sen myöntä­mistä, näissä kulttuureissa toiste­taan yhä uudestaan van­hoja vir­heitä ja pe­rinteisiä käyt­täyty­mis­malleja, jotka pel­kästään pitävät yllä kyseisten kulttuurien ihmis­ten ah­din­koa. Koska vikaa ei kyetä näkemään itsessä ja omassa yhteisössä, tuosta ah­dingos­ta syytetään toisia. Kunniakos­ton kulttuu­reihin liittyykin erot­tamat­tomasti näkemys omasta uhriudesta – aina silloin kun asiat eivät mene hy­vin. Vai­noharhaisesti syyllisiksi omiin ongelmiin nähdään sellaiset yksilöt ja yhteisöt, jotka edustavat toista arvo­maailmaa ja jotka siksi koe­taan muu­tenkin po­tentiaalisiksi uhkatekijöiksi omalle yhteisölle ja sen kun­nia- ja valtaraken­nel­mille. Kans­sakäy­mistä toisen­laisten arvojen edus­tajien kanssa pyritään karttamaan, eikä toisia kulttuu­reja ei suvaita, vaan niitä halveksitaan.

Kukaan ei pysty täydellisesti noudattamaan luonnottomia käyttäytymisnor­meja, jotka ovat ristirii­dassa inhimillisen vapaudenkaipuun kanssa, ja niin­pä kun­nia­koston kulttuu­reissa elävät ihmi­set joutuvat jokapäiväisessä elä­mässään väistämättä turvautumaan teeskentelyyn ja tosiasioiden kieltä­miseen. On itsestään selvää, että näissä kulttuu­reissa elävät ihmiset tekevät tekoja, joita pidettäi­siin epä­kunniallisina, jos ne tulisivat julki. Kasvo­jen menettämi­sen pelosta ja sosiaalisten kulissien yllä­pitämiseksi ainoaksi vaih­toehdoksi jää näiden tekojen salaaminen tai kieltäminen. Tällaiset teot ovat ta­buja, joista puhumi­nen yhteisössä on kiellettyä. Niinpä valehtelu, teesken­tely, tekopyhyys ja kak­sinaismora­lismi ovat jotain, mihin kunniakoston kulttuu­rien ihmiset sosi­aalistuvat jo lapsesta asti riippu­matta siitä, mitä valehteluun ja tees­kentelyyn liittyviä näen­näi­siä, ulkoisia käyttäyty­misnor­meja kulttuurissa on. Silmääkään räpäyttä­mättä itsestä ja omasta yhtei­söstä annetaan kaunisteltu kuva, joka ei vastaa to­tuutta tai koko to­tuutta. Valehtelu yh­teisön sisällä ja valheellisen tai har­haanjohtavan kuvan anta­minen yhteisöstä ulko­puolisille ovat itsestään sel­viä ja hyväksyttyjä pii­lonor­meja kunniakoston kulttuu­reissa.
Islamin kulttuurinen alusta

Kaikkialla maailmassa on yksiöitä, jotka saattavat käyttäytyä väkivaltaisesti kostaakseen menettä­mänsä kunnian, ja ylikorostunutta maskuliinisuutta esiintyy varsinkin Välime­ren seudun maissa, mutta varsinaisia kunniakoston kulttuureita tavataan pääasiassa Lähi-idässä, Poh­jois- ja Keski-Afri­kassa, osissa Keski- ja Etelä-Aasiaa. Onpa joitakin piirteitä kunniakos­ton kulttuurista havait­tavissa jopa Suo­men ro­manikult­tuu­rissa, jos­kin suhteellisen lievässä muo­dossa (vrt. verikosto ja väistämi­nen, yhteisölli­syys, vaati­muk­set kunnioittaa pukeutumis- ja muita käyt­täytymisperinteitä, herkkyys kri­tiikkiä koh­taan). Mitä tulee isla­miin, se sai alkunsa 600-luvun alkupuoliskolla Arabian niemi­maan heimokulttuu­rien kes­kellä – alueella, jossa so­taisalla kun­niakoston kulttuurilla oli ollut pitkät pe­rinteet jo ennen isla­mia.

Län­nessä islam mielletään helposti yhdeksi, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jossa ei juuri erotella erilai­sia painotuksia. Mutta, kuten islamin puolustelijoilla on tapana tähdentää, ei ole yhtä islamia; islam on monimuotoinen ilmiö. Ny­kypäi­vän islam onkin sekoittunut erot­tamatto­masti eri aluei­den vanhakantaisiin heimope­rintei­siin, joilla kul­lakin omat kunnia­koston kult­tuurin erityis­piirteensä, kuten esi­mer­kiksi tyttöjen ym­pärileik­kaus mustan Afrikan musli­miyhtei­söissä; af­ga­nis­ta­nilaisten naisten hunnuttautuminen koko vartalon peittävään burqaan pienine pitsi­koristeltuine “ik­kunoi­neen”; miesten lähen­tely-yritykset torju­vien tai epä­kun­nial­li­sesti käyttäyty­vien, kuten hunnuttomina esiinty­vien, nais­ten ran­kai­se­minen tur­melemalla näiden kasvot ha­polla Pakistanissa ja Bangladeshissa.[3]
happo.jpg

Pakistanissa ja Bangladeshissa kunniattomasti käyttäytyvien naisten kasvot on tapana tur­mella hapolla, vaikka näin ei toimittu alun perin Arabian niemimaalla. Mainittujen maiden musli­mit ovat kui­tenkin onnis­tuneesti integ­roineet paikal­lisen käytännön omaan kulttuu­riinsa, aivan samoin kuin Eurooppa on nyt valtavan monikultturis­tisen in­nos­tuk­­sen val­lassa absor­boimassa isla­min koko kult­tuurisen kirjon rikas­tut­tamaan omia kansalli­sia kulttuurei­taan.

Nykypäivän mo­nikulttuurisesta ja kulttuurirelati­vistisesta näkö­kulmasta katsot­tuna nämä eivät ole missään ta­pauk­sessa vähek­syttä­viä käytän­töjä. Päinvastoin: vä­hemmistökult­tuureina ne anta­vat omaleimaisen paikallisen mausteen islamin arabi-imperialis­tiseen kokonai­silmeeseen. Samalla nämä rikkaat traditiot ilmen­tävät isla­min maailman sisäistä monikult­tuuri­suutta — monikulttuu­risuutta, jollaista poliitikot ovat nyt kovaa vauhtia tuomassa Eurooppaan opettaakseen täkäläisiä ihmisiä su­vaitsevam­miksi ja rikas­tut­taakseen paikallisia kansallisia kult­tuureita, joissa tällaisia käytäntöjä ei joko ole osattu arvostaa tai joista ne ovat päässeet kuolemaan yksilönva­pautta, suku­puolten ja yleensäkin ihmisten tasa-arvoa, avio­puolison vapaata va­lintaa, su­vaitsevai­suutta, ra­tio­naalisuutta, aja­tuk­sen-, sanan- ja us­konnonva­pa­utta korostavan länsi­mai­sen kulttuurin yli­vallan joh­dosta. Huo­maamatta valitettavasti on jäänyt se, että monikulttuurisuus ei toimi aivan ihanteellisesti edes isla­min sisällä; ongelmia tahtoo syntyä silloin, kun islamin eri suuntausten edustajat joutuvat asu­maan samalla alueella. Tästä ovat osoituksena sunni- ja shiiamuslimien vuosisatoja jatkuneet vihol­lisuudet ja vä­kivaltaisuudet, joista kantautuu jatkuvasti uutisia mm. Pakistanista ja Irakista.

Tässä Irakin sunna- ja shiiamuslimeille suunnatussa tietoiskussa ope­te­taan suvaitsevaisuutta aidon monikultturismin hengen mukaisesti (Al-Arabiya TV, 5.7.2007).
Kaikkien kunniakoston kulttuurien äiti

Mutta islamin ja kunnia­koston kulttuurei­den välillä on myös paljon syvälli­sempi yhteys: uskonnol­lis-ideologisena ja sotilaspoliitti­sena liikkeenä islam rakentuu itse asi­assa täysin kunniakoston kult­tuurin kon­septin varaan. Monet muslimit ovat erilaisten paikallisten tai suku- tai heimopohjaisten kunnia­kos­ton kulttuurien yhteisöjen jäseniä, ja he saattavat noudattaa oman yhteisönsä heimope­rinteitä ensisijaisesti kunnioittavaa islamin muotoa, mutta kaikesta huolimatta islamin tapauksessa keskeisenä yhteisönä, jonka kun­niaa yhteisö on valmis raivoisasti puolustamaan, on umma eli isla­min koko maail­man­laajui­nen uskonto­kunta. Hämeen-Anttila (2001: 30) toteaa: “Islamilaisessa ideologiassa ja usein myös yksit­täisen muslimin identiteetinmuodostuksessa umma on keskeinen käsite ja monesti ylittää kan­salli­sen, ro­dullisen ja kielellisen yhteenkuuluvuuden. Tästä syystä hyökkäys yhtä islami­laista val­tiota vastaan koetaan laajalti hyökkäykseksi koko islamilaista maail­maa vastaan.” Tämä merkitsee sitä huoles­tuttavaa tosiasiaa, että länsimaissa asuvien muslimien ei voi odottaa ristiriitatilanteissa olevan lo­jaaleja asuinmaidensa maallisia yhteiskuntajärjestelmiä, lakeja ja virkavaltaa kohtaan, vaan ennen kaikkea maailmanlaajuista ummaa ja islamin lakia, shari’aa, koh­taan. Uskollisuuden ummaa kohtaan odotetaan ylittävän myös perhe- ja su­ku­lais­suh­teet (ks. myös Koraani 58:22):

Uskovaiset, älkää ottako isiänne ja veljiänne ystäviksi, jos he rakastavat epäuskoa enemmän kuin uskoa. Joka teistä ottaa heidät ystävikseen, tekee väärin. (Koraani 9:23)

Amr, sinä olet vannonut Allahin kautta, että jos joku quraishilainen antaa sinulle kaksi vaihtoehtoa, sinä hy­väksyt niistä toisen!” “Kyllä”, huusi Amr vastaan, ja Ali jatkoi: “Niinpä minä kutsun sinua Allahin, Hänen lä­hettiläänsä ja islamin luo!” Amr vastasi: “Sitä en tahdo.” Ali huusi: “Sitten minä kutsun sinut kaksintaisteluun jalan!” “Miksi, serkku-hyvä?” kysyi Amr. “Kautta Allahin, en minä sinua tahdo tappaa!” Ali vastasi: “Mutta minä, kautta Allahin, tahdon tappaa sinut!” (–) Lopulta Alin onnistui surmata Amr. (Ibn Hisham: 307-308)

Sokealla miehellä oli orjavaimo, jolla oli tapana herjata ja soimata profeettaa. Mies kielsi häntä, mutta hän ei lo­pettanut. Mies nuhteli häntä, mutta hän ei luopunut tavastaan. Eräänä yönä hän alkoi herjata profeettaa ja soi­mata häntä. Niinpä mies otti tikarin, pisti sen hänen vatsaansa vasten, survaisi sen sisään ja tappoi naisen. Lapsi, joka tuli hänen jalkojensa välistä, oli veren tahrima. Kun aamu koitti, profeetalle ilmoitettiin asiasta. Hän kokosi ihmiset yhteen ja sanoi: “Mies, joka teki tämän teon, nouskoon ylös kautta Allahin ja kautta oi­keuteni häntä kohtaan!” Hypähtäen ja täristen mies nousi ylös muiden yläpuolelle. Hän istui profeetan eteen ja sanoi: “Allahin lähettiläs! Olen hänen isäntänsä; hänellä oli tapana herjata ja soimata sinua. Kielsin häntä, mutta hän ei lopettanut, ja nuhtelin häntä, mutta hän ei luopunut tavastaan. Minulla on häneltä kaksi poikaa kuin helmeä ja hän oli kumppanini. Viime yönä hän alkoi loukata ja soimata sinua. Joten otin tikarin, asetin sen hänen vat­saansa vasten ja painoin sen sisään, kunnes sain tapettua hänet.” Tämän jälkeen profeetta sanoi: “Oi, olkaa to­distajina, verirahaa ei tule maksettavaksi tuon naisen verestä.” (Sunan Abu-Dawud 38:4348)

Jos ha­luaa ym­märtää islamia ja muslimien käyttäytymistä yleisellä tasolla, riittää pit­kälti, että pe­reh­tyy kunnia­koston kulttuurin yleisiin toimintamekanismeihin. Tä­män puolesta puhuu musli­mien oma käyttäy­tyminen. Esimerkkinä voi mainita taannoiset Muhammad-pila­piirrosten ai­heutta­mat väki­val­taisuudet ja mel­lakat ym­päri muslimimaailmaa, joi­den yhteydessä tapettiin ai­nakin 139 ih­mistä ja louk­kaantui 823 ihmistä (Spencer 2007: 34). Nämä olivat kun­niakoston kult­tuuriin perin­teen mukaisia oi­keu­tet­tuja kosto- ja pelotetoimenpiteitä sen johdosta, että isla­min pyhiä arvoja oli loukattu, ja sa­malla myös osoituksia muslimien ky­vyt­tö­myy­destä sietää pie­nintäkään kri­tiikkiä. Mellakoijat itse eivät välttä­mättä olleet edes nähneet kyseisiä pilakuvia tai tien­neet syytä riehumi­sel­leen, joten tällä konk­reet­tisella seikalla ja sillä, miksi nimen­omaan Muhamma­din piir­täminen on kiellettyä, oli vain tois­sijainen mer­kitys. Olen­naista islamissa on kosto; kostamista pi­detään hyväk­syttä­vänä ja oikeu­tet­tuna, ja mitä väki­valtaisempi se on, sitä suurempi meriitti kosta­jalle koituu ja sitä täy­delli­semmin sen kat­sotaan pa­lauttavan kunnian takaisin islamin yhteisölle. Tämä selittää sen, miksi Tans­kassa vaikutta­neet imaamit Ahmed Ak­kari ja Abu Laban kiersi­vät Lähi-idässä esit­tele­mässä väärennettyjä pilaku­via Mu­hammadista liet­soakseen vihaa ja väkivaltaa länttä kohtaan, ja myös sen, miksi tämän petok­sen paljastuttua musli­mimaailmassa ei il­maistu erityistä paheksuntaa kyseisiä imaameja koh­taan: ihan­teellisena pidetyn väki­valtaisen kos­toti­lanteen ai­kaansaamiseksi va­lehtelua­kin pide­tään hyväk­syttä­vänä – erityisesti jos koston kohteena ovat “uskottomat”.

Piittaa­matta is­lamin omista keskeisistä lähteistä, Koraanista ja sunnasta, eri muslimit ja yhdet ja samat muslimit antavat mitä ristiriitaisimpia tietoja islamista eri paikoissa ja eri ihmisille ilman, että nämä ristiriitai­suudet näyttävät mus­li­mei­ta erityisemmin huolettavan. Tämänkin perus­teella voi pää­tellä, että jopa musli­meille itselleen islamin sisältökysymyksillä, kuten islamin neljällä tai vii­dellä nk. “pilarilla” ja shari’an yksityiskohtaisilla käyttäytymistä koskevilla säännöillä, on loppujen lopuksi vain tois­sijai­nen merkitys.[4] Ne ovat olemassa vain enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti valittuina välineinä, joiden avulla mus­limien yhteisö erottuu alem­piarvoisina pidetyistä uskotto­mista niin, että heti tilaisuuden tullen voi­daan oikeutetusti käyttää kunniakoston kulttuurin ylevintä, kun­niak­kainta ja tekijälleen suurinta meriittiä tuovaa rituaalia: väkivaltaista kostoa. Olen­naista muslimeille on kostaa anka­rasti kaiken­lainen — niin islamin yh­tei­sön sisällä kuin ulkopuo­lellakin tapahtuva — epäkunnioi­tusta osoittava käyt­täyty­minen isla­min lain määräämää elämänta­paa koh­taan. Tämä on en­nen kaik­kea se, mitä saamme päivittäin todistaa ympäri maail­maa kantau­tuvista uuti­sista.

gibbons.jpgBrittiopettaja pidätettiin teddykarhun takia Sudanissa

Julkaistu: 26.11.2007

STT-REUTERS

Khartum. Brittiläinen ala-asteen opettaja on pidätetty Sudanissa. Opettajaa syytetään islamin pilkkaamisesta. Opettajan koulun maanantaina antamien tietojen mukaan Gillian Gibbons, 54, antoi luokkansa oppilaiden nimetä teddykarhun Muhammadiksi. Poliisi pidätti Gibbonsin tämän kotona Khartumissa sunnuntaina sen jäl­keen kun useat vanhemmat olivat va­litta­neet nallekarhusta Sudanin ope­tusministeriöön. Gibbonsin työtovereiden mukaan opettaja oli antanut 7-vuotiaista koostu­van luokkansa oppilaiden valita nal­lelle äänestyksessä sen nimen, josta nämä eniten pitivät. Muiden opettajien mukaan kyseessä on pelkkä erhe, eikä Gibbonsin tarkoitus ollut loukata ketään. Nallen nimeäminen liittyi luokan biologian opetukseen. Koululaiset ovat kuluneena lukukautena opiskelleet karhujen elintapoja. Mikäli Gibbons tuomitaan, hän voi saada rangaistukseksi 40 raipaniskua, puoli vuotta vankeutta tai sakkoja. Gibbonsin koulu kuulu Khartumin vanhimpiin. Koulussa on oppilaina sekä muslimeja että kristittyjä. Koulun johto on päättänyt sulkea koulun tammikuuhun saakka tapauksen takia.

29.11. 2007 Reuters-AP

Sudanin korkea-arvoiset uskonoppineet sanoivat keskiviikkona, että tapaus on osa laajempaa lännen “salaliit­toa” islamia vas­taan. Ulema-neuvosto sa­noi “salaliton” ilmenty­neen aiemmin “uskon­luopio Salman Rushdien kirjoituksissa sekä pro­feetta Mu­ham­media rie­naavissa pilapiirroksissa”. Ulema-neuvosto on mal­tillisena pi­detty puolivi­rallinen elin, jolla on Su­danin hallituksen luotta­mus.

1.12.2007 AP-Reuters-HS

Khartum/Lontoo. Ainakin tuhat sudanilaista osoitti mieltään pääkaupungissa Khartumissa vaatien is­lamin loukkauksesta tuo­mitun brittiopettajan Gil­lian Gibbonsin teloitta­mista. Mie­len­osoit­tajat saapuivat presidentin­pa­latsin ulkopuolelle per­jantain iltarukouksien jäl­keen. Osa mielenosoitta­jista kantoi mukanaan veitsiä tai mailoja ja poltti Gibbonsin kuvia. “Häpeä, häpeä Britannia” ja “Ei suvaitsevaisuutta: teloi­tus”, mielenosoittajat lauloivat.

Yhteisön kunnian palautta­miseen tähtäävän kostamisen ja fyysisen väkivallan ihan­noinnin li­säksi islam pitää sisällään myös kaikki muut kun­niakoston kulttuurien yleiset piirteet, kuten naisten alis­tamisen, yksilönvapauden tu­kah­dut­tavan yh­teisöllisyy­den ja siihen liittyvän tiukan sosiaalisen kont­rollin, ky­vyttömyyden nähdä ja myöntää itsessä olevia vi­koja, toisten vainoharhaisen syyllistämisen itse aiheute­tuista ongelmista ja itsen nä­kemisen uhriksi, suvaitse­mattomuu­den muita kuin oman yhteisön edustajia kohtaan ja näi­den hal­vek­sunnan sekä omien kasvojen säilyttämistä edellyttävän valheellisuuden, tekopy­hyy­den ja kak­sinaismora­lis­min. Mutta siinä missä perintei­sissä kunniakos­ton kulttuu­reissa nämä piirteet ovat eräänlaisia tie­dostamattomia pri­mitiivisiä jäänteitä käyt­täytymi­sestä, jollaista on mahdollista todistaa TV:stä katsomalla luontodoku­mentteja apinalaumojen elä­mästä, is­lamissa nämä kunniakos­ton kulttuu­rin toi­mintamallit on pyhitetty shari’assa, isla­min laissa, joka määrää ne mus­limeille pa­kolli­siksi. Shari’a, joka ilmentää Allahin tahtoa, määrää selväsanai­sesti, että islamin kun­nian louk­kaa­mi­sesta on kostet­tava; naisia on alistettava ja näitä lyötävä, mi­käli nämä ovat uppinis­kaisia; uskotto­mille on valeh­del­tava (ta­qiyya, kit­man) isla­min ja musli­miyh­teisön etujen ajamiseksi; vää­räuskoisia on hal­ven­nettava ja nämä on joko alis­tet­tava toisen luokan kansa­laisiksi tai, mikäli he eivät siihen suostu, heidät on otettava or­jiksi tai ta­pettava.

Lisäksi shari’a säätää vie­läpä pienimpiä­kin yksi­tyis­kohtia myöten, mikä on kiellettyä (haram) ja mikä lail­lista (halal) panta­essa täytäntöön näitä eri rituaa­leja. Muslimit itse ovat ylpeitä näistä yk­sityiskohtai­sista sää­döksistä pitäen niitä osoituksena is­lamin korkeasta sivistynei­syydestä verrattuna islamia edeltäneisiin heimokulttuu­reihin.



Islamin lain mukaan liha on halal (laillista) vain, jos eläin on teurastettu Allahin nimeen ja viiltämällä kaulavaltimot poikki ilman tainnutusta. Paholaista symboloivien pylväiden kivittämisen (rajm) ohella tuhansien uhrieläinten rituaaliteurastus kuuluu olennaisena osana muslimien oheishuveihin Mekkaan suoritettavan pyhiinvaelluksen (hajj) aikana. Varoitus! Yl­lä ole­va vi­deo mus­li­mien eid-juh­lan yh­tey­des­sä suo­rit­ta­mas­ta ka­­me­­lin ha­lal-ri­tuaa­li­uh­rauksesta voi jär­kyt­tää pahasti.
Kostakaa sen mukaan, mitä teille on tehty

Koraanissa (16:126) Allah määrää kostamaan teon mukaisesti: “Jos kostatte, kostakaa sen mukaan, mitä teille on tehty…” Kostamista pidetään islamissa välttämättömyytenä, joka toimii varoittavana esimerk­kinä muille ja opettaa tällä tavoin pelkäämään Allahia, ankaraa rankaisijaa. Yksi Allahin lisänimistä onkin paljon puhuvasti “Kostava”:

Niitä, jotka eivät usko Allahin merkkeihin, odottaa ankara rangaistus. Allah on Mahtava, Kostava. (Koraani 3:4)

Kuten kunniakoston kulttuurilta sopii odottaakin, verikosto on shari’an mukaan itsestään selvä käytäntö, joskin armeliaisuudessaan Allah on antanut syylliselle mahdollisuuden sovittaa murha myös verirahalla, mikäli lähiomaiset suostuvat siihen:

Teille, jotka uskotte, säädetään, että te voitte kostaa surmatun puolesta: vapaa mies vapaasta miehestä, orja or­jasta ja nainen naisesta, mutta jos syyllinen saa anteeksi, hänen tulee suosiolla suorittaa kohtuullinen korvaus. Tämä on teidän Herranne antama lievennys ja armo. Sitä, joka tämän jälkeen tekee väärin, odottaa tuskallinen rangaistus. Kosto suojelee teidän elämäänne, te ymmärtäväiset. Ehkä te opitte vielä pelkäämään Allahia. (Ko­raani 2:178-179.)

Jokaiselle, joka on tappanut uskovan ilman hyvää syytä, on kostettava, ellei lähin sukulainen ole tyytyväinen (verirahaan), ja uskovien on oltava yhtenä miehenä häntä vastaan ja heidän on ryhdyttävä toimiin häntä vas­taan. (Ibn Ishaq: 232)

Naiset omaisuutena, vankeina ja orjina

“Ne, jotka sanovat, että islam on tasa-arvon uskonto, valehtelevat islamia vastaan”, toteaa sheikki Muhammed Salih Al-Munajjid (ks. Islam Q&A:1105) viitaten siihen, että Koraani ei (39:9) ylipää­tään hyväksy minkäänlaista ajatusta tasa-arvosta, kuten esimerkiksi näkemystä yhdenvertaisuudesta muslimien ja ei-musli­mien välillä. Hän jatkaa: “Jokainen mies tietää, ettei ole hyväksyt­tävää sanoa, että mies on yhden­vertainen naisen kanssa.” Kunniakoston kulttuureihin erottamattomasti kuuluva naisten alistaminen on Ko­raanissa (4:34) ilmoitettu Allahin tahdoksi, sillä “Allah on toisia suo­sinut enemmän kuin toisia”, ja islamin laki määrää, että miehen on tarpeen vaatiessa kuritettava naista lyömällä, mikäli pelkää tä­män olevan up­piniskainen:

Mies on naisen pää, koska Allah on toisia suosinut enemmän kuin toisia ja koska mies elättää vaimo­aan. Hurs­kas vaimo on nöyrä ja vartioi siveyttään, koska Allah on antanut sen vartioitavaksi. Jos pel­käätte vaimonne olevan uppiniskainen, varoittakaa häntä, välttäkää häntä vuoteessa ja lyökää häntä, mutta jos hän sitten tottelee teitä, älkää ahdistako häntä enää. Allah on Korkea, Mahtava. (Koraani 4:34)

Katkelma Qatarin TV:ssä 27.4.2004 esitetystä perjantaisaarnasta, jossa muslimioppinut ylistää vaimon lyömistä ja kertoo mm. kolmen­­tyyp­pisistä naisista, jotka kaipaavat jatkuvaa kuritusta, jotta mies voisi elää heidän kanssaan.

Lyömisen tarkoituksena on ohjata ja kouluttaa uppiniskaista vaimoa samalla tavoin kuin niskuroivia eläimiä on tapana kouluttaa. Jos naiset tottelevat miehiä, eivätkä syyllisty säädyttömyyteen, heillä on Muhammadin mukaan oikeus saada kohtuullinen elatus ja vaatetus, mutta Allahin laki määrää, että naiset ovat vankeina miestensä luona, eikä heillä ole oikeutta päättää omista asioistaan:

Neuvokaa naisia lempeästi. He ovat teidän luonanne kuin vankeja eikä heillä ole valtaa omien asioittensa suh­teen, mutta te olette ottaneet heidät Allahin teille uskomaksi vel­voitteeksi ja teillä on oi­keus nauttia heistä su­kupuolisesti Allahin sanojen mukaan. (Ibn Hisham: 450)

Sheikki Muhammed Salih Al-Munajjid opastaa, että vaimolla ei ole mis­sään tapauksessa oikeutta kieltäytyä yhdynnästä, jos hänen mie­hensä sitä haluaa.

Vaimon rankaiseminen lyömällä niin kovaa, että se aiheuttaa hänelle kipua, on profeetta Muham­madin esikuvallisen elämän mukaista. Muhammadilla oli ainakin 13 vaimoa[5], joista Aisha oli hänen lempi­vaimonsa. Muham­mad mieltyi Aishaan ja solmi avioliittosopimuksen Aishasta tämän ollessa vasta 6-vuotias, ja kolme vuotta myö­hemmin tuolloin n. 53-54-vuotias Muhammad oli ensi kertaa suku­puo­liyhteydessä 9-vuotiaan Aishan kanssa (ks. Bukhari 7:62:88).
lapsimorsian-afganistan.jpg

Mohammed, 40, ja hänen morsiamensa Ghulam, 11, hääpäivänään Af­ganistanissa. Profeetta Muhammadin esikuvan mukaisesti monissa muslimimaissa miehet ottavat lapsimorsiamia tänäkin päivänä. Vuoden Unicef-kuva 2007.

Kun Aisha oli kerran jäänyt kiinni siitä, että hän oli käynyt luvatta ulkona, Muham­mad kosti iske­mällä häntä rintaan. Aisha kertoo:

Hän iski minua rintaan, mikä aiheutti minulle kipua, ja hän sanoi: Kuvittelitko, että Allah ja Hänen lähetti­läänsä kohtelisivat sinua epä­oikeuden­mukaisesti? (Sahih Muslim 4:2127)

Naisiin kohdistuva kunnia­väkivalta ja -kunniamurhat ovat erittäin yleisiä musli­mimaissa. Islamin puoluste­lijoilla on tapana väittää, että islamin laki ei hyväksy kun­niaväkivaltaa ja kun­niamur­haa sillä perusteella, että is­lamin laista ei löydy kohtaa, jossa naiseen kohdistuvaksi määrätty väkivaltai­nen teko tai murha oikeutettaisiin ni­menomaan suvun tai miehen kunnian puhdistamisella. Islamin laki kuitenkin hy­väksyy koston ja erityisesti verikoston, jotka molemmat sinänsä edustavat kun­niaväki­valtaa yleisemmässä mielessä, ja lisäksi se määrää ruu­miil­lisia rangaistuksia naiselle, mikäli mies pelkäs­tään pelkää tämän käyttäyty­vän uppiniskaisesti. Vaikka Koraanissa ei puhuta kun­nian me­nettämisestä vaan up­piniskaisuudesta oikeutuk­sena naisen lyömiselle, niin tosiasiassa naisen up­pinis­kaisuus on kuitenkin suo­rassa yhteydessä miehen tai suvun kunniaan, koska nai­sen oletetaan totte­levan mies­tään ja raja “uppiniskai­suuden” ja “epäkunniallisuu­den” välillä on käytännössä ole­maton. Ko­raanissa (4:15) on erikseen mainittuna rangaistuksia uskottomuudesta kiinni jääneille naisille, ja naisen uskottomuus jos mikä yhdistetään yleisesti miehisen kunnian me­nettämiseen:

Jos vaimonne on teille uskoton, hankkikaa keskuudestanne neljä todistajaa häntä vastaan. Kun he ovat antaneet todistuksensa, teljetkää vaimonne taloonsa, kunnes kuolema hänet korjaa tai Allah osoittaa hänelle toisen tien. (Koraani 4:15).

Vaikka siis kunniaväkivallasta ja -murhista ei puhuta näillä termeillä shari’assa, nämä molemmat käsitteet vastaavat shari’an yleistä, naisia alistavaa henkeä:

Profeetta sanoi: “Mieheltä ei kysytä, miksi hän löi vai­mo­aan.” (Sunan Abu-Da­wud 11:2142)

burqa-tipahtaa.jpg

Koraani (24:31 ja 33:59) määrää naiset hunnuttautumaan. Kuvassa afganistanilaisnainen on tiputtanut huntunsa, minkä johdosta häntä rangaistaan lyömällä, jottei siveetön käyttäytyminen uusituisi — ja varoitukseksi muille.

Musliminaiset ovat monessa suhteessa epätasa-arvoisessa asemassa miehiin nähden. Esimerkiksi Koraani (4:11) määrää, että mies saa perintönä kak­sin­kertaisen määrän naiseen verrattuna. Musli­mimies voi ottaa 1-4 vaimoa, ja hän voi ottaa vaimok­seen kristityn tai juutalaisen, jonka ole­tetaan sitten kääntyvän islamiin. Musliminainen sitä vastoin voi ottaa vain yhden aviomiehen, joka voi olla vain muslimi, koska muussa tapauksessa naisen pelätään luontaisen heikkoutensa ja vähä-älyisyy­tensä johdosta joutuvan alt­tiiksi väärän uskonnon vaikutteille. Koraanin (2:282) mukaan yksi mies vastaa lain edessä todistusvoimaltaan kahta naista, mutta sek­suaalirikkomusten tapauksissa naisen sanalla ei käytän­nössä ole merkitystä. Raiskaus on islamin laissa periaatteessa ankarasti kielletty, mutta raiskauksen todistajaksi tarvitaan neljä miestä (Koraani 24:13), eikä naisuhrin omalla todis­tuksella ole paljon arvoa paitsi siinä tapauksessa, että raiskaaja kieltää teon eikä raiska­ukselle löydy tarvittavaa lukumäärää todistajia.[6] Tällöin mies vapautuu syytteestä, mutta naisen todistus voidaan tulkita aviorikoksen myön­tä­mi­seksi, ja aviorikoksen rankaisemisessa islamin laki on erittäin ankara niin naisille kuin miehillekin. Ainoa vaihtoehto on — jälleen Muhamma­din it­sensä tar­joa­man esi­merkin mu­kaan — on kivittämi­nen kuoliaaksi[7], sillä sitä pidetään mestaamista ja ampumista ankaram­pana rangaistuk­sena ja siten tehokkaam­pana pelot­teena aviorikoksen syntiä vastaan.[8]

On olennaista kivittää arvionrikkoja kuoliaaksi lähettilään sunnan mu­kai­sesti, koska on todistettu, että hän sa­noi niin, teki niin ja nautti siitä. Allahin lähettiläs kivitti Maa’izin, juhani-naisen, ghamidi-naisen ja kaksi juu­talaista. Kaikki tämä on todis­tettu profeetasta kertovissa luo­tettavissa haditheissa. (–) Niinpä ei ole sallittua korvata kivitystä mestaamisella tai ampumisella, koska kivitys on ankarampi rangais­tus ja tehok­kaampi pelo­te uskottomuuden syntiä vastaan, joka on syn­neistä vakavin heti shirkin[9] jälkeen ja sellai­sen sielun tappamisen jäl­keen, jonka tappamisen Allah on meiltä kieltänyt. (Islam Q&A:14312)

Musliminaisten ahdingosta kertovat Aishan kuuluisat sanat: “En ole nähnyt kenenkään naisen kär­sivän niin paljon kuin uskovien naisten.”

Rifa’a erosi vaimostaan, minkä jälkeen ‘AbdurRahman bin Az-Zubair Al-Qurazi meni naimisiin tämän kanssa. Aisha kertoi, että tämä nainen tuli vihreässä hunnussa ja valitti hänelle aviomiehestään ja näytti ihollaan olevia vihreitä läikkiä, jotka olivat aiheutuneet lyömisestä. Naisten tapana oli tukea toisiaan, joten kun Allahin lähet­tiläs saapui, Aisha sanoi: “En ole nähnyt kenenkään naisen kärsivän niin paljon kuin uskovien naisten. Katso hänen ihonsa on vihreämpi kuin hänen huntunsa!” (Sahih Bukhari 7:72:715)

Profeetan kosto

Kunniakoston kulttuureille tyypillinen loukkaantumis­herkkyys ilmentää pohjim­miltaan huonoa it­setuntoa: sitä, että ne perustat, joiden varaan oma itsetunto on ra­kentunut, ovat varsin huterat ja siksi koko rakennelma on vaa­rassa romahtaa. Islamin tapauksessa nuo itsetunnon perustat ovat erityisen hei­kot, sillä mus­li­mi­yh­tei­sön käsitys omasta ylemmyy­destä perustuu yhteisössä vallitsevaan epä­tasa-arvoi­suuden tilanteeseen, jota on jatkuvasti pidettävä keinote­koisesti yllä halventamalla ja alistamalla ei-muslimiväes­töä – ja aina tarvittaessa va­leh­te­lemalla. Lisäpaineita luo se, että har­hanäkemys islamin yhteisön ylem­myy­destä ei usein­kaan tunnu vastaavan reaalitodellisuutta. Se, että muslimit ovat erityi­sen herkkiä kritiikille, jonka kohteena on itsensä profee­taksi julistanut Mu­hammad, johtuu Mu­hammadin keskei­sestä asemasta islamista. Koraani, jonka muslimit us­ko­vat olevan sa­nasta sanaan Allahin ikuisesti olemassa ollutta arabiankielistä pu­hetta, on koostettu Mu­ham­madin il­mestyk­sistä, ja näin ollen muslimien käsitys Al­lahista ja Allahin tahdosta perustuu Mu­hammadin, yh­den ainoan hen­kilön, puhei­siin. Muhammad itse oli hy­vin pitkävihainen ja koston­ha­luinen kaikille, jotka kriti­soivat häntä tai jotka eivät suostuneet tunnustamaan hänen profeetallista erityisase­maansa.

“Jokainen, joka loukkaa islamia tai profeettaa, tulisi tappaa.” — Tämä on islamin keskeisiä ajatuksia ja suora seuraus islamin uskon­tun­nus­tuksesta (shahada) ja Muhammadin asettamasta esikuvasta.

Salman Rushdien “Saatanallisten säkeiden” ja Muhammad-pilapiirrosten ai­heut­tamat mellakat ja väkivaltaisuudet ja Sudanin Muhammad-nallekonflikti ovat esimerkkejä tapauksista, joiden yhtey­dessä suurellekin yleisölle ovat tulleet tutuiksi muslimioppineiden vaatimukset kostaa tappamalla islamin ja profeetta Mu­hammadin vä­häi­nen­kin kritisointi. Tämä toimintamalli on peräisin suoraan Muhammadilta itseltään, jolla oli tapana antaa murhakäskyjä kriiti­koidensa ja vastustaji­ensa eli­minoimiseksi:[10]

Kun Allahin lähettiläs palasi Medinaan Ta’ifin piirityksen jälkeen, Bujair ibn Zuhair kirjoitti kirjeen veljelleen Ka’bille (ibn Zuhairille) ja kertoi, kuinka Allahin lähettiläs Me­kassa surmauttanut häntä kiu­sanneita ja runoil­laan pilkanneita ihmisiä. Hän kertoi myös, että loput Quraishin runoilijoista, kuten Ibn az-Ziba’ra ja Hubaira ibn Abi Wahb, olivat paenneet eri puolille maata. (Ibn Hisham: 416)

Allahin lähettiläs lähetti joukon henkilöitä Abu Ra­fin luo. Yöllä tämän nukku­essa Abdullah bin Atik meni si­sälle hänen taloonsa ja tappoi hänet. (Sahih Bukhari 5:59:370)

Tunnettu on kertomus yli 100-vuotiaasta runoilijasta Abu ‘Afakista, joka kritisoi Muhammadia tä­män murhattua vastustajansa al-Harith b. Suwayd b. Samitin. Abu ‘Afak pilkkasi Muhammadia mm. siitä, että tällä oli tapana luokitella mitä moninaisimpia asioita “laillisiksi” tai “kielletyiksi”. Mu­ham­madin kysyttyä “Kuka hoitaa tämän ryökäleen puolestani?” Salim bin ‘Umayr kävi yön pi­mey­dessä tappamassa nukkumassa olleen Abu ‘Afakin. (Ibn Ishaq: 675.) Muham­madin seuraava uhri oli Abu ‘Afa­kin murhasta tuohtunut ja islamia ja sen seuraajia kritisoinut nais­runoilija Asma bint Marwan. Muhammadin lähettämä murhaaja kävi murhaamassa hänet yöllä tä­män imettäessä lastaan (ks. Wikipedia: Asma bint Marwan):

Kuultuaan, mitä hän (Asma bint Marwan) oli sanonut, lähettiläs sanoi: “Kuka hankkiutuu puolestani eroon Marwanin tyttärestä? ‘Umayr bin ‘Adiy-al-Khatmi, joka oli hänen seurassaan, kuuli tämän ja meni samana yönä hänen taloonsa ja tappoi hänet. (Ibn Ishaq: 675-676)

Yksi Muhammadin murhauttamista henkilöistä oli juuta­laisrunoilija Ka’b ibn al-Ash­raf, jonka sa­notaan loukan­neen musliminaisia eroottis­sävyisillä runoil­laan:

Lopulta hän (Ka’b ibn al-Ash­raf) pa­lasi Me­dinaan ja ah­disti siellä musliminaisia rakkaus­runoil­laan. Allahin lähettiläs kysyi: “Kuka hoi­taa minun puolestani Ibn al-Ash­rafin?” Muhammad inb Mas­lama vastasi: “Minä teen sen, Allahin lähet­tiläs, minä tapan hänet.” “Tee niin, jos vain pys­tyt”, sanoi Allahin lä­het­tiläs. (Noin kol­men päivän ku­luttua:) “Allahin lähet­tiläs, minä lupasin si­nulle sel­laista, josta en tiedä, pystynkö siihen!” Alla­hin lä­hettiläs vas­tasi: “Ai­nakin sinun on yritet­tävä!” Muhammad bin Maslama sanoi vielä: “Allahin lähettiläs, meidän on ainakin valehdeltava!” “Sanokaa mitä tah­dotte”, vas­tasi Allahin lä­hettiläs, “te saatte siihen lu­van!” (Ibn Hisham: 250)

Jabir bin ‘Abdullah on kertonut: Profeetta sa­noi: “Kuka on valmis tappamaan Ka’b bin al-Ashrafin, joka on to­della lou­kannut Al­lahia ja Hänen lä­hettilästään?” Muhammad bin Maslama sa­noi: “Oi, Allahin lä­hettiläs! Ha­luatko minun tappavan hänet?” Hän vas­tasi myöntävästi. Niinpä Mu­hammad bin Maslama lähti tap­pamaan häntä (Ka’bia) ja sanoi: “Tämä henkilö (ts. profeetta) rasittaa meitä ja pyytää meiltä almuveroa.” Ka’b vastasi: “Allahin kautta, saatte siitä mie­hestä vielä tar­peeksenne.” Muhammad [bin Maslama] sa­noi hä­nelle: “Olemme seuranneet häntä, jo­ten meidän ei tee mieli lähteä hänen luo­taan, ennen kuin näemme, kuinka hänen käy.” Mu­ham­mad bin Mas­lama jut­teli hänen kanssaan tällä tavoin, kunnes sai ti­laisuuden tappaa hänet. (Sahih Bukhari 4:52:270)

Ka’bin salamurha järkytti ymmärrettävästi juuta­laisyhteisöä, ja jokaisen juu­talaisen kaupungissa sano­taan pelänneen henkensä edestä (Ibn Hisham: 253). Syystäkin, sillä seuraavaksi Muhammad antoi käskyn tappaa jokaisen eteen osuvan juutalaisen:

Allahin lähettiläs sanoi: “Jos saatte jonkun juutalaisten miehistä kiinni, surmatkaa hänet.” Silloin Muhayyisa ibn Mas’ud hyökkäsi Ibn Sunainan kimppuun ja tappoi hänet. Ibn Sunaina oli juutalainen kauppias, joka oli seurustellut Muhayyisan heimon kanssa ja tehnyt sen kanssa kauppasopimuksia. Huwayyisa ibn Mas’ud, Mu­hayyisan vanhempi veli, ei vielä tuolloin ollut kääntynyt islamiin. Kun Muhayyisa tappoi ibn Sunainan, Hu­wayyisa alkoi piestä veljeään ja huusi: “Sinä Allahin vihollinen, tapoitko sinä hänet? Kautta Allahin, osa sinun vatsasi rasvasta on peräisin hänen omaisuudestaan!” Muhayyisa itse on kertonut:

Minä vastasin: “Kautta Allahin, sain käskyn surmata hänet sellaiselta mieheltä, että jos hän käskisi minua sur­maamaan sinut, katkaisisin kaulasi!” Kautta Allahin, tämä oli oli Huwayyisan kääntymisen alku! Hän vastasi: “Kautta Allahin, tappaisitko sinä minut, jos Muhammad niin käskisi?” “Kyllä”, minä vastasin, “jos hän käskisi minua katkaisemaan sinulta kaulan, minä tekisin niin!” Huwayyisa sanoi: “Kautta Allahiin, uskonto, joka saa tuon aikaan, on ihmeellinen!” Näin Huwayyisa kääntyi islamiin. (Ibn Hisham: 253)

Yllä kuvattu tapaus vahvistaa jälleen sen tosiasian, että umman, islamin yhteisön, oletetaan olevan etusijalla suhteessa perhe- ja sukuyhteisöön. Edes oman lä­hi­su­ku­lai­sen hengellä ei ole suurta arvoa silloin, kun on kysymys islamin kunnian puolustamisesta — kuvio, joka on erittäin tuttu kunnia­koston kulttuurien vaalimasta kunniamurhan perinteestä.
Muhammad “kauniina esikuvana”

Koska Koraa­nin ja koko islamin uskotta­vuus riippuu siis yksinomaan Muhamma­dista, “Allahin viimei­sestä lähetti­läästä”, niin ainoa vaihto­ehto, jonka muslimit voivat hyväk­syä, on se, että Mu­hamma­din on täytynyt olla al-in­san al-kamil, täy­delli­nen ihminen. Tämä puolestaan mer­kit­see, että myös Mu­hammadin elä­män­ta­van, sunnan, on täytynyt olla ko­ko­nai­suu­­des­saan esi­kuval­lista. Hä­meen-Anttila (2001: 28) toteaa: “Sunna on si­tova esikuva muslimeille, ja jokaisen hurskaan musli­min velvolli­suus on nou­dattaa profeetta Mu­hammadin tarjoamaa esikuvaa. Sunnan ja Koraa­nin kes­keinen ero on siinä, että Koraa­nin teksti on sanasta sanaan Jumalan puhetta, mutta sunna on kerto­muksia Mu­hammadin sa­noista ja teoista, ei jumalallista ilmoitusta. Profeetta Mu­hammad oli kui­tenkin virheiltä suojattu (ma’sum), joten hän ei käytöksessään tehnyt mitään väärää tai mitään, mikä ei olisi ollut Jumalan tarkoitus.” Koraani (33:21) vahvistaa Muhammadin esiku­vallisuuden ja kehot­taa toistuvasti muslimeita tottelemaan Muhammadia (Koraani 3:32; 3:132; 4:13; 4:59; 5:92; 8:1; 8:20; 8:46; 9:71; 24:47; 24:51; 24:52; 24:56; 33:33; 47:33; 49:14; 58:13; 64:12):

Allahin lähettiläässä on kaunis esikuva niille, jotka uskovat kohtaavansa Allahin viimeisenä päivänä ja ajatte­levat paljon Häntä. (Koraani 33:21)

Erityisen tär­keää on tiedostaa, että tämä Muham­madin esi­mer­killinen ja “virheiltä suo­jattu” elämä on tarkoi­tettu esikuvaksi kaikille musli­meille ja kaikkina aikoina: “Pro­feetta ei eläes­sään ollut toi­minut yk­sinomaan senhetkisen tilanteen mukaan vaan pi­täen samalla silmällä myös tulevaisuutta. Profeetan elämän yksityiskohdat oli tar­koitettu islamin yhteisön ikuisen jäljit­telyn kohteeksi.” (Hä­meen-Ant­tila 2004: 37.) Tämä merkitsee samalla sitä, että myös shari’a eli islamin laki on käytän­nössä muuttumaton. Shari’an keskeisinä oikeuslähteinä toimivat Koraani ja hadithit, joihin tieto sun­nasta perustuu, sekä niiden lisäksi oppineiden konsensus (ijma) ja analogia (qiyas). Shari’a on pyhä laki, joka ei ole muutettavissa ih­misten päätöksellä. Hämeen-Anttila (2001: 26) korostaa: “Koska shari’an oikeuslähteet ovat historiallisia ja lopullisia (Koraani, hadith ja jo määritelty konsensus eivät voi enää muuttua, analogia puolestaan toimii näiden kolmen pohjalta), ei myöskään shari’a voi muuttua, ainakaan teoriassa. Enintään vain tulkinta voi kehittyä, ja tämäkin on vaikeata, koska laki­koulukuntien klassiset esitykset ovat hyvin yksityiskohtaisia eivätkä jätä paljon tilaa uudelle tulkinnalle.” Tämä kaikki tekee tyhjäksi ne joidenkin länsi­maisten islamin puolustelijoiden esittä­mät argumentit, joiden mukaan Muhammadin teot ja islamin lain raakalaismaiset rangaistukset tu­lisi ym­märtää historiallisessa kontekstissaan, eikä niitä voi suhteuttaa suoraan nykypäivään.

Katkaiskaa varkaan, miehen tai naisen, kädet rangaistukseksi siitä, mitä hän on tehnyt ja varoittavaksi esimer­kiksi. Allah on Mahtava, Viisas. (Koraani 5:38)

Ibn ‘Umar on kertonut: Allahin lähettiläs katkaisi varkaan käden tämän varastettua kilven, joka oli kolmen dir­hamin arvoinen. (Sahih Bukhari 8:81:787)

Abu Huraira on kertonut: Mies tuli Allahin lähettilään luo, kun tämä oli moskeijassa, ja kutsui tätä sanoen: “Allahin lähettiläs, olen ollut laittomassa sukupuoliyhteydessä.” Profeetta käänsi kasvonsa toiseen suuntaan, mutta mies toisti toteamuksensa neljä kertaa, minkä jälkeen profeetta kutsui häntä sanoen: “Oletko hullu?” Mies vastasi: “En.” Profeetta kysyi: “Oletko naimisissa?” Mies vastasi: “Kyllä”. Sitten profeetta sanoi: “Vie­kää hänet pois ja kivittäkää kuoliaaksi.” Jabir bin ‘Abdullah sanoi: “Olin niiden joukossa, jotka osallistuivat ki­vittämiseen, ja kivitimme häntä Musallassa. Kun kivet alkoivat tuottaa hänelle tuskaa, hän pakeni, mutta otimme hänet kiinni Al-Harrassa ja kivitimme kuoliaaksi. (Sahih Bukhari 8:82:806)

Anas b. Malik kertoi, että juutalainen oli tappanut tytön kivellä anastaakseen tämän hopeakorut. Tyttö tuotiin Allahin lähettilään luo, kun hän oli vielä juuri ja juuri hengissä. Hän (pyhä profeetta) kysyi tytöltä: Onko se ja se tappanut sinut? Tyttö vastasi päätään heiluttamalla “ei”. Hän kysyi toisen kerran ja tyttö vastasi jälleen pää­tään heiluttamalla “ei”. Hän kysyi kolmannen kerran ja tyttö vastasi pään nyökkäyksellä “kyllä”, ja Allahin lä­hettiläs määräsi murskaaman miehen pään kahden kiven väliin. (Sahih Bukhari 8:82:816)

(Allahin) lähettiläs sanoi: (–) “Jos Allah antaa minulle voiton Quraishista tulevaisuudessa, silvon 30 heidän miestään.” Kun muslimit näkivät lähettilään surun ja vihan niitä kohtaan, jotka olivat tällä tavoin kohdelleet hänen setäänsä, he sanoivat: “Kautta Allahin, jos Allah antaa meille voiton heistä tulevaisuudessa, silvomme heidät tavalla, jolla yksikään arabi ei ole ikinä silponut ketään.” (Ibn Ishaq: 387)

Musli­mit itse uskovat, että Koraani on Allahin aina olemassa ollutta puhetta, joka on totta ja pätee kaik­kina ai­koina, ja täydellisenä ihmisenä Muhammad on muslimeille ikuinen jäljittelyn kohde. Näin ollen muslimeille itselleen ei ole olemassa mitään “historiallista kontekstia” (ks. Ibn Warraq: How to Debate Muslims).
Puhtaat muslimit ja likaiset uskottomat

Muslimien itsetunto ja koko islamin usko ovat kaikkea muuta kuin varmalla pohjalla, ja sen johdosta muslimien kyky hyväksyä omaa identiteettiä uhkaavaa erilaisuutta on poikkeuksellisen rajoittunut. Tästä seuraa hyvin ahdasmielistä ja kaavamaista ajattelua: Jos kerran muslimien yhtei­sön on määrä olla muita uskontokuntia ylempi, kuten Ko­raanissa sano­taan, tämä johtaa väistämättä siihen johto­päätök­seen, että on mahdo­tonta, että voisi olla olemassa sellaisia ihmisiä, jotka edustai­sivat muita uskon­toja tai maail­mankat­somuksia ja jotka olisivat ta­sa­ver­tai­sia muslimien kanssa. Tällaisia ihmi­siä ei yksin­kertai­sesti voi olla — ei musli­miyhteisön sisällä eikä koko maail­massa! Muslimien ajat­telun mu­kaan ai­noa hyväk­syttävä vaihto­ehto on se, että tällaisten ihmisten on joko vapaaeh­toisesti kään­nyttävä eli “palattava” islamiin, ku­ten muslimit asian ilmaisevat, tai heidän on alis­tuttava. Ja jos hen­kilö ei suostu kum­paankaan, ai­noaksi vaihtoehdoksi jää joko kuolema tai or­juus — pel­käs­tään siksi, että on mah­dotonta, että voisi olla olemassa “uskotto­mia”, jotka olisivat tasa­vertaisia muslimien kanssa.

Tämä ajattelutapa on johta­nut siihen, että mus­limien on pakko alistaa oman yhtei­sönsä si­sällä asu­vat ei-mus­limit halveksituiksi toisen luokan kan­salaisiksi, dhim­meiksi, mikäli nämä eivät vapaaeh­toi­sesti suostu kääntymään islamiin. Tosin etuoi­keus solmia dhimma eli suojelusopimus on suotu vain yksi­jumalaisille nk. Kirjan kanso­jen edusta­jille – kristityille, juutalaisille ja sittemmin zarat­­hust­ra­laisille – sillä ehdolla, että nämä maksavat erityistä jizya-ve­roa, suo­je­lu­ra­haa, välttääkseen tulemasta tapetuiksi tai orjiksi. Toisin kuin mafian tapauksessa is­lamissa suojelurahan ke­räämisen tarkoi­tuksena ei ole pelkkä rahan rosvoaminen vaan myös uhrin halventaminen, jotta us­kos­saan epäröi­ville muslimeille ei syntyisi vä­häisimmissäkään määrin sel­laista vaikutelmaa, että väärä­us­koisten elämänta­vassa olisi mitään houkutte­levaa. Al-Ma­hili, 1400-lu­vulla elänyt musli­mioppi­nut, ohjeis­taa:

Jizyan maksun päivänä heidät (dhimmit) kootaan julkiselle paikalle, kuten kauppapaikalle. Heidän tulisi seistä siellä odot­ta­mas­sa alhaisimmalla ja saastaisimmalla paikalla. Lakia edustavat virkailijat tulee sijoittaa heidän yläpuolelleen, ja heidän tulee omaksua mitä uhkaavin asenne niin, että dhimmeistä, samoin kuin muista, näyt­tää, että tehtävänämme on halventaa heitä riistämällä heiltä heidän omaisuutensa. He tulevat oi­val­ta­maan, että oikeastaan teemme heille palveluksen hy­väk­syes­säm­me heiltä jizyan ja antaessamme heidän mennä vapaasti.[11]

Islamin ajatus suvaitsevaisuudesta rajoittuu siihen, että muslimit voivat sie­tää näiden dhimmien — kristittyjen ja juutalaisten — oleskelua isla­min alu­eella (Dar al-islam), etenkin koska maksamansa jizya-veron johdosta dhimmit ovat myös taloudelli­sesti hyvin tuottoisia islamin yhteisölle. Dhim­mien elämään liittyy kuitenkin monia nöyryyttäviä ra­joi­tuk­sia, jotka korostavat heidän alemmuut­taan ja halveksittavuuttaan:[12]

Dhimmit eivät saa ohittaa muslimia oikealta puolelta, vaan ainoastaan vasemmalta puolelta. Dhimmien talot eivät saa olla yhtä korkeita tai korkeampia kuin muslimien talot. Dhimmeillä ei saa olla työtehtäviä, joissa he olisivat muslimien esimiehinä, paitsi poikkeustapauksissa. Dhimmit eivät saa ratsastaa hevosilla tai kameleilla, korkeintaan aaseilla tai muuleilla, ja heidän on laskeuduttava ratsailta, jos he tulevat paikkaan, jonne on ko­koontunut muslimeita. Dhimmien tulee käyttää erityistä vaatetusta, josta heidät tunnistaa heidän kävellessään kadulla. Muslimilapsia neuvotaan heittämään dhimmejä kivillä, kun he kulkevat kadulla. Dhimmien on mak­settava vuosittainen jizyansa tilaisuudessa, jossa muslimit komentavat “Dhimmi, Allahin vihollinen, maksa ve­rosi!” ja ravistelevat kauluksesta tai läimäyttävät heitä niskaan muistutukseksi heidän väärä­uskoisuudestaan. Dhimmien tulee kantaa kaulassaan erityistä merkkiä todisteena jizyan, suojelurahan, maksamisesta. Dhimmit eivät saa omistaa aseita puolustaakseen itseään; heillä ei ole lupa puolustautua, jos muslimi lyö heitä. Dhimmit eivät saa todistaa oikeudessa muslimeja vastaan. Muslimia ei tulisi rangaista teloittamalla ei-muslimien tappa­mi­sesta (Sahih Bukhari 1:3:111). Dhimmit eivät saa viettää uskonnollisia juhlia julkisesti. Dhimmit eivät saa ju­listaa uskontoaan, ei­vätkä “epäpuhtaina” saa koskettaa Koraaniin eivätkä lukea sitä. Dhimmeillä ei ole oike­utta rakentaa itselleen temp­peleitä (kirkkoja, synagogia), eikä korjata jo olemassa olevia temppeleitään. Jos dhimmi rikkoo mitä ta­hansa näistä säännöistä, hänet voidaan ottaa orjaksi, vangita tai teloittaa, ja hänen vai­monsa otetaan jalkavai­moksi ja lapset orjiksi.

Merkittävä muslimioppin

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä