Sittenpähän me se nähdään...
Mutta moni nainen joka on kokenut keskenmenon tai kohtukuoleman kertoo siitä että kokee kuin häntä kohdeltaisiin abortin tekijänä?
En tiedä kuinka monella täällä on tästä kokoemusta tai näkemystä. Mutta kysyn tämän asian kuitenkin nimenomaan tällä palstalla.
Jos raskaus päätyy naisesta riipumattomista syistä sikiön kuolemaan miksi hän kokee sen jälkeiset toimenpiteitten aikana - kuin hän olisi tekemässä aborttia. Tilannehan on naisesta riipumaton.
MIksi se että henkilökunnalla ehkä on vaikeaa kohdata tilannetta koetaan näin?
Tai miksi henkilökunnan tietynlainen välinpitämättömyys ja kovuuskin koetaan tällä tavalla?
Tai entä se tilanne jossa sikiö kuolee vammaisuuden takia. Miksi nainen kokee ristiriitaa tuossa tilanteessa jos päätyy toimenpiteisiin vasta kun sikö on kuollut, jos hän olisi voinut valita raskauden kesksytyksen aijemmin. (Huomaa sikiö ei olisi koskaan voinut elää).
Mutta moni nainen joka on kokenut keskenmenon tai kohtukuoleman kertoo siitä että kokee kuin häntä kohdeltaisiin abortin tekijänä?
En tiedä kuinka monella täällä on tästä kokoemusta tai näkemystä. Mutta kysyn tämän asian kuitenkin nimenomaan tällä palstalla.
Jos raskaus päätyy naisesta riipumattomista syistä sikiön kuolemaan miksi hän kokee sen jälkeiset toimenpiteitten aikana - kuin hän olisi tekemässä aborttia. Tilannehan on naisesta riipumaton.
MIksi se että henkilökunnalla ehkä on vaikeaa kohdata tilannetta koetaan näin?
Tai miksi henkilökunnan tietynlainen välinpitämättömyys ja kovuuskin koetaan tällä tavalla?
Tai entä se tilanne jossa sikiö kuolee vammaisuuden takia. Miksi nainen kokee ristiriitaa tuossa tilanteessa jos päätyy toimenpiteisiin vasta kun sikö on kuollut, jos hän olisi voinut valita raskauden kesksytyksen aijemmin. (Huomaa sikiö ei olisi koskaan voinut elää).
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin ja sitten saatetaan sanoa,että "hyvähän se oli ettei tarvinnut aborttia tehdä..." jos toinen on vielä kovasti sitä lasta halunnut.Näin huomaavaisia me naiset olemme toisiamme kohtaan...
Kun nyt kerran kysyi, niin kerron että minun kohdallani keskenmeno otti niin koville, että senkin jälkeen kun lääkäri ilmoitti että kuollut sikiö oli, en sitä todeksi uskonut, enkä mennyt minkäänlaiseen aborttiin.
No luonto hoiti homman, ja kohtu "sylkäisi" itsensä tyhjäksi. Paranin hyvin. Tulin heti raskaaksi uudelleen, ilman kuukautisia siinä välissä. Ja nyt olen pienen vauvan äiti (lapsi on minulle kolmas)
Kokemusta ei ole.
Mutta varsinkin jossain vaiheessa suomessa oli hyvin yleistä ajatella, että mm. lapsen vammaisuus on rangaistus omista teoista. Vammaisten lapsien vanhemmat pohtivat päänsä puhki mitä ovat tehneet niin väärin, että heitä näin rangaistaan... Tämä ajatus elää vieläkin, se on varmaan aika luonnollinenreaktio kun kuulee, että nyt kaikki ei ole kohdallaan. Sitten kun joudut kaavintaan sillä hetkellä, kun vielä miettii mitä olen tehnyt, että tämän ansaitsin, tulee helposti omia tunteitaan projisoitua muihin. Eli samaa syyttämistä näkee toisten asenteissa, vaikka sitä ei siellä olekaan.
Kun kysyt tällaiselta naiselta joka on kokenut, että häntä syytetään, mistä ihmeestä hän on moisen käsityksen saanut, ei hän osaa kertoa. Ei mitään konkreettista miksi (kukaan ei siis ole sanonut, että tämähän on sinun syysi tms...), vaan hän vain tulkitsee asenteita, eleitä jne. lukee rivien välistä. Mutta se mitä hän lukee on omaa asennettaan, hän hakee koko ajan alitajuisesti vahvistusta omalle asenteelleen.
Toinen juttu taas on ammattihenkilöstön suhtautuminen. Kuolema ei ole helppo juttu kenellekään. Vaikka hoitohenkilökunta siihen tottuu, ei se helppoa ole koskaan. Nainen joka kokee suuren surun toivoo luonnollisestikin erittäin empaattista kohtelua. Empaattisuushan on kyky eläytyä toisen tunteisiin, kokea toisen kanssa tunteita. Siihen erittäin empaattisuuteen taas hoitohenkilökunta ei voi heittäytyä, sillä heillä se tarkoittaisi suunnatonta surua päivittäin, jos jokaisen kuoleman tapauksen kohdalla pitäisi surra myös itsensä puhki. Sinä hoidat sen kuoleman tapauksen asiallisesti ja sinun pitää sen jälkeen työvuorosi lomassa hoitaa vielä monia muita tapauksia, et voi kesken päivän kokea täydellistä romahtamista henkisesti empaattisuudesta asiakasta kohtaan. Ja kun tällaiseen empaattisuuteen ei voida lähteä, tuntuu suuren surun keskellä kohtelu kylmänkalsealta.
Yhden selityksen olen kuullut ja se on se että tietyllä tasolla keskenmenot ovat yksi tyypilisimpi syitä hakeutua naistentautien päivystykseen. Se siis todella on heille rutiinia.
Toisaalta loukaavalta myös tuntuu kometti - voi yrtiää uudelleen. Kuka haluaa tuossa tilanteessa yritää uudelleen ja ketä tuo kommetti lohduttaa. Nimenomaan tuossa tialnteessa.
Toiselta pulen olet varmasti oikeassa siinä että ihmienn lukee tuossa tilanteessa väärin. Toisaalta myös kylmäkiskoisuus voi olla myös sitä että asia on vaikea myös henkilökunnalle.
Ja varmastikkin on niin että niille joille ongelmia vieä tulee näistä toimenpiteistä tai ennen tai jälkeen. Niin heidän tilanteensa on varmastikkin kaikkein vaikein.
Ensin et saa valita vaan joudut toimenpiteeseen vastoin omaa tahtoa. Toisaalta henkilökunta puolustelee että näin voi joskus käydä (ettei hommat menee putkeen). Ikäänkuin se olisi puolustus sille ettei siihen mitä potilas sanoo suhtuauduta vakavasti.
Ja sitten yhtä olen miettinyt että onko kovuuden tarkoitus saada toimenpiteet sujumaan niin ettei potilas romahda. Toisaalta sekin tuntuu pahalta että potilaalta kielletään tunteitten näyttäminen.
Tai että hänelle ei kerrota kaikkea vaan hän on "henkilökunnan armoilla".
Hmmm... Tsätähän on ollut muutamia kertoja täälläkin puhetta, eli ehkäisyn pettämisen yhteydessä. Ei paljoa lohduta, että olet vain joku promille tilastoissa, kun olet siihen promileen osunut ihminen. Vahinko on omalle kohdalle täysi sata prosenttinen.
Kaipa henkilökunta kuitenkin haluaa kertoa ihmisille, että et ole ainutlaatuinen ja näin käy useinkin, mutta mitäpä se tosiaan lohduttaa. Ehkä siinä lohduttaa se, että tietää ettei ole aivan yksin, on kehitytty keinoja auttaa. Jos olisit ainutlaatuinen, niin eihän olisi vielä mitään tukiverkostoja luotu.
Kiire sairaaloissahan ajaa aika paljon inhimillisyyden ohi. Joku vuosi sitten erään tuttuni puoliso kuoli ja kun siitä kesksuteltiin, tuntui se hänen kuvaamansa kohtelu aika pahalle. Tuen anto ja eteenpäin ohjaus olivat unohtuneet ja hän minulle sanoi,e ttä hän kaipaisi jotain kenelle jutella. Minä sitten annoin hänelle SPR:n päivystävän kriisipuhelimen numeron. Luulin tällaisen numeron annonkin olevan rutiini sairaaloissa kuoleman tapauksissa, mutta ei ilmeisesti, hän ei ollut kuullutkaan mahdollisuudesta. Uskon,e ttä ohjaus eteenpäin on ollut rutiini, mutta resurssi pula on laittanut tinkimään näistäkin rutiineista.
siitä, miten asia on sanottu.
Omalla kohdallani en keskenmenon jälkeen ottanut pahalla tuota voit yrittää uudelleen kommennttia -gynekologi sanoi, että ei ole mitään syytä, miksi et voisi yrittää ja saada lasta. minusta se oli rohkaisua. Hän oli erittäin empaattinen ja myötäelävä, sanoi, kun kohdussa ei elämää näkynyt, että "olen erittäin pahoillani, mutta ei näy sykettä"
Millä tavalla potilaalta kielletään tunteiden näyttäminen? En ymmärtänyt tätä kohtaa kirjoituksestasi ollenkaan, voisitko selittää. Ja mitä sinulle ei ole kerrottu? Itse ainakin olen aina saanut asiallisen kohtelun sekä minulle on kerrottu kaikki oleellinen. Voihan olla, että et vain muista mitä sinulle on kerrottu -sokkivaiheessa ihminen ei pysty painamaan asioita mieleensä.
Sitten vielä tuosta empatiasta -empatia on myötäelämistä menemättä mukaan toisen "tilaan". Eli siis hoitaja ei itke sinun kanssasi, koska silloin hän ei voi tukea sinua. Hän voi lohduttaa sinua muuten. Se on empatiaa.