Haluan ensiksi sanoa, että en ole perehtynyt anoreksiaan, en edes lukenut wikipediasta, joten kaikki tämä sanomani tulee ihan päästä ja sydämestä.
Itse olen 18 v. 170 cm ja 58 kg, en laiha enkä lihava ja iloinen tälläisenä. En ole ikinä laihduttanut, ei ole ollut edes mielessä, enkä ymmärrä enkä tule ymmärtämään anoreksiaa.
Kun katsotte itseänne peiliin, näettekö tosiaan itsenne lihavina, vaikka olisitte 40 kiloisia ruikuja? Eikö painoindeksinne ja ulkonäkö kerro teille jo, että olette alipainoisia? Voiko ihminen huijata itseään niin pahasti että näkee näin vääristyneesti. Onko kyseessä sairaus? Pakkomielle? Vai tyydyttääkö se teitä, että pystytte hallitsemaan edes jotain (syömistä,painoa) kun ette muuten hallitse tunteitanne ja elämäänne? Teettekö sitä puhtaasti itsenne takia, vai ajatteletko minä muut sinua pitävät? Oletko viehättävä ja laiha niinkuin "nykynaisen" kuuluukin olla? Vihaatteko itseänne ja haluatte kuolla? Miksi ette päätä päiviänne rehdisti? Onko teillä sairas hallinnantarve joka asiaan? Oletteko täysiä narsisteja ja pyöritte itsenne ja kroppanne ympärillä, ettekä näe muuta? Oletteko salaa huomionkipeitä? Onko anoreksia nyky-yhteiskunnassa vain muotitauti, sellainen joka johtuu yhteiskunnan luomasta paineesta nykynaisiin ja kauneusihanteisiin? Vai kaikkea tätä? Näitä kysymyksiä keksisi loputtomiin, mutta en usko että näihin saa todellisia vastauksia.
Jos luulette olevanne kauniita laihoina, erehdytte. Kukaan mies tuskin pitää luurankoa kauniina, laihduttaminen vie muodot.
Vai ettekö halua olla naisia? Haluatte olla lautoja ja luisevia, mutta silti huomiota herättäviä.
Anoreksian ongelmana on se, että jokainen voi saada sen, vain lopettamalla syömisen. Anoreksia on sellainen sairaus jonka voi itse aiheuttaa, toisin kuin vaikkapa aivokasvaimen.
Anorektikoissa on myös hälyyttäviä piirteitä, siitä, että he eivät kaikki kärsi normaalisti sairaudestaan. Jotkut jopa pitävät sitä elämäntapana ja ylpeyden aiheena. (Mitä nyt olen täältä palstalta muutamia juttuja lukenut.)
En haluaisi kellekkään sellaista kohtaloa, kuin anorektikoille. Syömättömyys on luonnonvastaista ja moukkamaista, ajatellen että eletään hyvinvointivaltiossa.
Niille, joilla on anoreksia: Toivon, että tilasi ei kestä kauaa ja että saat apua. Hae apua, hae ennenkuin on liian myöhästä. Saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta mikään muu ei voi parantaa teitä. Ennenkaikkea haluakaa parantua, antakaa muiden auttaa teitä, jotta voisitte joskus taas olla iloisia.
Rakastakaa itseänne, olkaa rohkeasti naisia!
Tämä EI ole kaunista:
http://fathersforlife.org/images/skeleton7.jpg
~Omaha
Itse olen 18 v. 170 cm ja 58 kg, en laiha enkä lihava ja iloinen tälläisenä. En ole ikinä laihduttanut, ei ole ollut edes mielessä, enkä ymmärrä enkä tule ymmärtämään anoreksiaa.
Kun katsotte itseänne peiliin, näettekö tosiaan itsenne lihavina, vaikka olisitte 40 kiloisia ruikuja? Eikö painoindeksinne ja ulkonäkö kerro teille jo, että olette alipainoisia? Voiko ihminen huijata itseään niin pahasti että näkee näin vääristyneesti. Onko kyseessä sairaus? Pakkomielle? Vai tyydyttääkö se teitä, että pystytte hallitsemaan edes jotain (syömistä,painoa) kun ette muuten hallitse tunteitanne ja elämäänne? Teettekö sitä puhtaasti itsenne takia, vai ajatteletko minä muut sinua pitävät? Oletko viehättävä ja laiha niinkuin "nykynaisen" kuuluukin olla? Vihaatteko itseänne ja haluatte kuolla? Miksi ette päätä päiviänne rehdisti? Onko teillä sairas hallinnantarve joka asiaan? Oletteko täysiä narsisteja ja pyöritte itsenne ja kroppanne ympärillä, ettekä näe muuta? Oletteko salaa huomionkipeitä? Onko anoreksia nyky-yhteiskunnassa vain muotitauti, sellainen joka johtuu yhteiskunnan luomasta paineesta nykynaisiin ja kauneusihanteisiin? Vai kaikkea tätä? Näitä kysymyksiä keksisi loputtomiin, mutta en usko että näihin saa todellisia vastauksia.
Jos luulette olevanne kauniita laihoina, erehdytte. Kukaan mies tuskin pitää luurankoa kauniina, laihduttaminen vie muodot.
Vai ettekö halua olla naisia? Haluatte olla lautoja ja luisevia, mutta silti huomiota herättäviä.
Anoreksian ongelmana on se, että jokainen voi saada sen, vain lopettamalla syömisen. Anoreksia on sellainen sairaus jonka voi itse aiheuttaa, toisin kuin vaikkapa aivokasvaimen.
Anorektikoissa on myös hälyyttäviä piirteitä, siitä, että he eivät kaikki kärsi normaalisti sairaudestaan. Jotkut jopa pitävät sitä elämäntapana ja ylpeyden aiheena. (Mitä nyt olen täältä palstalta muutamia juttuja lukenut.)
En haluaisi kellekkään sellaista kohtaloa, kuin anorektikoille. Syömättömyys on luonnonvastaista ja moukkamaista, ajatellen että eletään hyvinvointivaltiossa.
Niille, joilla on anoreksia: Toivon, että tilasi ei kestä kauaa ja että saat apua. Hae apua, hae ennenkuin on liian myöhästä. Saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta mikään muu ei voi parantaa teitä. Ennenkaikkea haluakaa parantua, antakaa muiden auttaa teitä, jotta voisitte joskus taas olla iloisia.
Rakastakaa itseänne, olkaa rohkeasti naisia!
Tämä EI ole kaunista:
http://fathersforlife.org/images/skeleton7.jpg
~Omaha
Vastaukset 6
Vanhimmat
rakkaudesta luihin
Huono vastaus. Olisit yrittänyt vähän enemmän.
Vai onko kaikki anorektikot myös anorektisia korvien välistä?
Koitan parhaani mukaan vastata sinulle, ihan senkin takia että saan omia ajatuksiani kirjoittaa. Ja sinä saat erilaisia "näkökulmia" tähän sairauteen (sairauteen nimenomaan). Koska eihän elämäntavasta voi parantua?Elämäntapoihin ei yleensä myöskään kuolla.
Eli, jos näin nyt suoraan vastailen, oman kokemukseni ja tuntemuksieni (tai joskus vallinneiden tuntemuksien) pohjalta:
Kyllä, huonossa kunnossa ollessani näin peiliin katsoessani itseni lihavana, vaikka kirjaimellisesti olin 40 kiloinen ja osastolla. Ulkonäkö ei todellakaan kertonut minulle mitään muuta kuin "läskiläskiläski, ruma, ällöttävä". Kyllähän sen toisaalta itse älysi että ei ole _oikeasti_ lihava tai edes pikkuisen ylipainoinen, päinvastoin, mutta silti tunsi muuta. Kun ei päässä yksinkertaisesti liikkunut muuta. Pakko laihtua, sata grammaakin oli jo "voitto". Oli ollut parempiakin kausia, jolloin itse ymmärsin miksi olin hoidossa ja halusin ennemmin parantua kuin laihtua, mutta eka kerralla halusin vain pois hoidosta, en nostaa painoa.
Kyllä, mielestäni todellakin on kyseessä sairaus, pakkomielle.Tai oikeastaan sairaus johon kuuluu pakkomielteitä. rituaaleja ja pakonomaisuutta, sairasta itsensä vahtimista ja kyttäämistä. Sairastuessani (en ainakaan itse ole vielä keksinyt) en ajatellut että elämässäni/tunteissani olisi jotain pielessä erityisemmin.
Teinkö/haluanko tehdä sitä itseni vai muiden takia... sekä että. Pelkään mitä muut ajattelevat ulkonäöstäni, luulen olevani muka parempi kun olen laiha, luulen että siitä se onni aukenee. Sitä taas en tiedä miksi luulen niin, been there, enkä ollut onnellisempi. Toisaalta taas en monestikaan välitä itsestäni "ihan sama mikä tulee, kuhan ois laiha". Toisaalta sitten surettaa ja säälittää kaikki läheiset jotka on joutunu olemaan huolissaan minusta. Kun en halua kenellekään huolta, enkä vaivaa.
Vihaan itseäni edelleen, siitä ei pääse mihinkään (oireilu muuttunut ahmimiseen nykyään). Kuolla en ole koskaan oikeasti halunnut, joskus vain tekee mieli satuttaa itteään mutta sillä on eri merkitys kuin kuolemantoive ja harvoin sitäkään teen.
En todellakaan haluaisi pyörä oman napani ympärillä, päinvastoin minulla on tapana talloa itseni maan rakoon ja ylistää muita. Itsetunto on ollut romuna pitkän aikaa, ehkä nyttemmin olen saanut sitä vähän koottua kasaan.
Ja kyllä, valitettavasti minäkin lueskelen toisaalta säälien, toisaalta kauhistellen joitakin näitä tekstejä, joissa ihmiset haluaisi itselleen anoreksian ja ihannoi sitä. Pro-ana on erittäin vahingollista ja vääristävää, itsekin tosin välillä ajaudun siihen ajatteluun, sairaine ajatuksineni ku vellon.
Mitäs muuta... No, kyllä, sairaanloisen laihat ei todellakaan ole kauniita, hyi. Eikä se että luut loistaa. Mutta syy siihen että itse laihdutin/haluaisin nytkin laihduttaa liian laihaksi on se että en itse nähnyt itseäni sellaisena. Halusin olla niinkuin kaikki kaunisvartaloiset naiset, mutta en nähnyt itsessäni sitä että olin jo laiha, enkä yhtään kaunis, vaan kalpea ja aliravitun näköinen.
Silti yhä edelleen haikailen laihuutta, niin, eihän siinä ole järkeä tiedän sen.
Mutta jotenkin "normaalipaino" ja muutenkin "normaalius" eli ei-sairaus (ulkonäöllisesti siis) tekee minulla pelon että koska ajatukseni ovat yhä syömishäiriöisiä niin pelkään että kun vartaloni on palannut suht normaaliksi mutta mieli ei pysykään matkassa niin pelkään etten saa mistään enää apua.
Ja niin on osittain käynytkin, tuntuu että pitää pärjätä yksin olojensa kanssa.
En minäkään alun perin halunnut tai tarkoittanut että sairastuisin anoreksiaan mutta sepä olikin ovela peikko ja yllätti minut rumasti takaapäin.
Se oli vahinko, anteeksi. :(
Harva meistä on kuitenkaa ikinä halunnut tätä.. ite sairastuin anoreksiaan monesta syystä.. oon menettänyt monta läheistä ja koen huonommuut välillä eli puran asiat laihduttamiseen.. Toisaalta haluan olla laiha ja omast mielestä olen laiha mutta silti liian iso.. tätä on vaikeeta selittää ja sun vielä vaikeempaa ymmärtää.. Anoreksia on kavala tauti, siitä ei meinaa päästä yli iha tuollee vaa.. Ite oon yrittäny olla menemättä vaa-alle, syödä normaalisti.. Pystyin olemaan silleen viikon ja nyt laihdutan taas. En voi tälle mitään, en mitään!
en näe itseäni LIHAVANA, mutta kuitenkin normaalina vaikka painoindeksi on 16. itse en pidä itseäni alipainoisena vaan omasta mielestäni "normaali/laiha" on BMI:ltään 14tms.. joo tää on tätä mun analogiaa
Hei. Minulla oli muutama vuosi sitten aika lailla sama tilanne kuin sinulla - olin aina ollut hoikka, en ollut koskaan laihduttanut, en ymmärtänyt syömishäiriöisiä enkä todellakaan ymmärtänyt kaloreiden päälle yhtään mitään.
Nykyään on toisin. Pahoittelen, en ole puhdasverinen anorektikko, mutta pahasti syömishäiriöinen kuitenkin. oma sairauteni on sekoitus anoreksiaa, bulimiaa ja BED:iä, epätyypillinen syömishäiriö eli EDNOS niin kuin sitä vissiin hienommin kutsutaan. Nämä vaiheet menee aika lailla kausittain, tosin oksentelusta olen aika hyvin jo päässyt eroon.
Ikää on 21v. ja mitat ovat n. 167/55, eli liikaa läskiä ei ole. Suurinpiirtein samoissa mitoissa olen pysynyt teini-iästä asti, ja suurin piirtein samoissa lukemissa olen pysytellyt myös siitä asti kuin sairastuin. Se, ettei paino hirveästi heilahtele, johtuu luultavasti näistä vaihtelevista kausista - välillä tulee ahmittua, välillä taas ei tule syötyä juuri mitään - ne kompensoivat toisiaan aika hyvin.
En oikein tiedä, mikä syömishäiriön varsinaisesti laukaisi. Olin kuitenkin aika "vanha" sairastumaan syömishäiriöön, aika usein kun se kuitenkin alkaa jo teinivuosina. Voi olla, että osaltaan on vaikuttanut elämäntilanne, jossa tapahtui suuria muutoksia lyhyen ajan sisällä - erosin pitkäaikaisesta poikaystävästäni, sekä muutin asumaan itsekseni, pois vanhempien luota. Tämän jälkeen muutin kokonaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, eroon perheestä, kavereista ja muista läheisitä. Olen aina ollut aika huono ystävystymään ihmisiin kunnolla vaikka en ujo olekaan, kaikki vain tuntuvat olevan niin eri aaltopituudella että uusien ystävien - oikeden ystävien - löytyminen vie aikaa. Luultavasti ei-diagnosoitu masennus on myös osasyy tähän sairauteen, sekä perfektionismiin ja narsismiin taipuvainen luonne vaikuttavat myös osaltaan - näissä asioissa olit täysin oikeassa.
Minulla ei todellakaan ole sellaista tunnetta, että laihduttaisin muiden takia. Olen kuullut MONILTA miehiltä, että olen todella viehättävä, sekä perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä että olen hirveän hoikka, ja saisin lihoakin hiukan.
En tiedä, johtuuko tämä sitten jostain sellaisesta, että kun mikään muu osa-alue elämässä ei onnistu, niin pakko on hallita ainakin jotain. Se JOTAIN on paino. Tosin n. kahden vuoden ajan en ole saanut painoani liikkumaan suuntaan enkä toiseen - nämä ahmimiskaudet kuittaavat aika hyvin ne paastot. Ja ahmimiskausia seuraa jälleen uudet paastot. Eli en ole hallinnut sitä painoakaan erityisen hyvin.
Näen itseni lihavana, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän että en ole. Reiteni ovat hirveät löllöt ja maha hirveä röllykkä. Ne eivät ole! Tiedän sen, mutta jostain syystä en vain TIEDOSTA sitä. Oma naisihanteeni on jotain tyyliin Scarlett Johansson-Marilyn Monroe-Kate Winslett. Uskomattoman kauniita naisia kaikki. Mielestäni esim. Keira Knightley, Victoria Beckham, Mary-Kate Olsen, Nicole Richie ym. laiheliinit ovat oikeasti sairaan näköisiä, ei millään muotoa kauniita tai viehättäviä. Silti jostain syystä haluaisin olla yhtä laiha.
En vain tiedä miksi?! Kai se on tämä ihmisen kieroutunut mieli ja tämä sairaus, joka on yhtä helvettiä. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta helvettiä tämä on joka tapauksessa. Kärsin, ja vaihtaisin osani johonkin toiseen milloin tahansa.