Apua! Toivottavasti joku jaksaa lukea ja jopa vastata, en tiedä mistä kysellä apua, niinpä yritän täältä. Eli.. Olen 26-vuotias nainen, mieheni pari vuotta vanhempi, yhdessä ollaan oltu jo 10 vuotta ja tähän asti kaikki mennyt kotona suht hyvin, sitä normaalia.. Viime syksynä muutettiin ja tehtiin iso remontti ja silloin mieheni käytös muutttui, luulin että on masentunut mutta itse ei myönnä sitä. Hän ei kuitenkaan ole enää oma iloinen itsensä ja meilläkään ei yhteiselo ole hänen mielestään mitään "ruusuilla tanssimista" vaikka kaikki on ok ja meilläkin on draamaa ollut n. 4 vuotta sitten eli pettämistä ym. kriisejä. Kaikesta on selvitty mutta ihmettelen mikä on vialla kun mikään ei tuota enää mielihyvää, ja sanoi ettei edes tykkää käydä omilla vanhemmilla, vaan käy siellä kun se on velvollisuus. Mistään avioliitosta tai lapsista on enää turha puhua, ennen ne olivat meidän molempien tavoitteita. Se tekee mut todella surulliseksi. Tuntuu että tuntee syyllisyyttä siitä että mä teen kaikkeni hänen puolesta, välillä huomaan että hän menee ulos tupakalle ja tulee itkeneen näköisenä pois sieltä. Rakastan häntä kovasti ja toivoisin että keksisin keinon jolla auttaa, hän itse sanoo että tuskin kukaan voi tehdä häntä ikinä onnelliseksi. Eikä kuitenkaan tiedä mitä elämältään haluaa, töissä kuitenkin menee ilmeisesti ihan hyvin, kai. Olisin todella kiitollinen jos joku vastaisi, ahdistaa niin pahasti tää tilanne.
Apua, mikä vikana?!
Ahdistava tilanne..
3365
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
jatkunut...kyllähän tuo näin maalaisjärjen perusteella vaikuttaisi selkeältä masennustapaukselta, joskaan sitä ei ikinä tiedä, voihan miehellä olla jokin murhe, josta ei ole pystynyt kertomaan sinulle. Monet suomalaiset kun vain ovat näitä sulkeutuneita tapauksia, jotka eivät kerro edes lähimmilleen, mikä on vikana. Jos tila ei ole pitkäkestoinen, niin se voi olla aivan normaalia, eihän aina jaksa olla positiivinen. Toisaalta, tunnet hänet niin pitkältä aikaväliltä, että etköhän tiedä, milloin kyse epänormaalista tilasta.
Toisaalta, jos on aina ollut avoin tapaus, niin saattaa olla, ettei miehesi tiedä itsekään, miksi mikään ei kiinnosta - masennus on vain sellaista.
Masennukseen voi löytyä toki myös puhtaasti fyysinen selitys, aivojen serotoniinin tuotanto epätasapainossa tms. Tämän vuoksi pitäisikin käydä lääkärissä, jos vain saat hänet menemään, siihen ei oikein auta mikään muukaan.
Mutta syyt saattavat tietty olla puhtaasti psyykkisiä- ehkäpä miehelläsi on ollut valtaisa stressi teidän muutostanne, töissä käymisestä, remontista jne. Ehkäpä siitä, että hän on huomannut muuttonne myötä eräänlainen lopullisuuden ahdistuksen - joka varmaan hyvinkin häviää, kun hän tottuu ajatukseen ja saa aikaa sulatella sitä.
Tarkkailepa nyt miestäsi, (huom älä kyttää/jankuta) ettei hän mieti/tee itsetuhoisia asioita. Silloin on ehdottomasti varattava aika terv. keskuksesta nyt ensi hätään, kyllä sieltä annetaan lähetteitä eteenpäin. Älä kuitenkaan yritä liikaa, mikäli tuo onkin aivan normaalia ja ohimenevää ahdistusta - sekin voi tuntua tosi pahalta, tiedän kokemuksesta. Silloin kun on kriisissä itsensä kanssa, niin kaikki ylimääräinen häslääminenkin tuntuu pahalta, tämä tietty kiinni persoonastakin. Silloin ei ole ainakaan paras aika puhua häistä/lapsista yms. ettei kumpikaan tule loukanneeksi toista pahasti sen hetkisen tilanteen takia vaikkei tarkoita.
Näytä, että olet lähellä tarvittaessa,(ja että osaat jättää myös rauhaan muulloinkin kuin tupakan ajaksi) ja ettet ole loukkaantunut hänen käytöksestään jollei hän hauku nimenomaan sinua syyksi pahaan oloon tms. Kun paha olo on parantunut, hän osaa kiittää sinua ja kokemus parhaimmassa tapauksessa lujittaa suhdettanne:)
Toivottavasti pitkällä selostuksellani pystyin auttamaan edes hiukan. Hyvää jatkoa:)
naispuolinen, ja tunnistan itsessäni samaa kuin miehessäsi. Avomieheni taas on kuin sinä, yrittää auttaa ja tukea, mutta minusta tuntuu että en ansaitse sitä jne. itkeskelen, ja pelottaa kaikki tulevaisuus, tehdäkö lapsia (jos niitä suodaan)jne.
En valitettavasti pysty sanomaan mikä auttaisi, kun en itsekään tiedä oikein mikä vaivaa. Eräs läheiseni kuoli vähän aikaa sitten, ja muutakin stressiä kyllä on ollut.....mutta tuntuu että tämä ahdistus ei ota millään hellittääkseen.
Ja me olemme myös olleet jo 11v yhdessä (olen 29v), ja välillä tuntuu että tässä ahdistuksessa on sitäkin, että nuoruuden sinkkuilut on jäänyt kokematta, kun niin nuorena aloimme seurustella. Välitän kyllä avomiehestäni erittäin paljon....ja tunnen syyllisyyttä, kun en osaa vain olla onnellinen.
tämä teksti ei varmaan auttanut, mutta kerroinpa kokemuksiani. Minä olen käynyt juttelemassa ammattiauttajallakin, muutaman kerran vasta ja käyntien välillä on aina niin pitkä väli, että en suurempaa apua koe saaneeni. Pitäisi päästä tiiviimpään terapiaan...
Hei!
Joo kuullostaa kyllä tosi tutulta.Hänkin on sanonut että tulevaisuus pelottaa kun ei tiedä haluaako lapsia ym. Ja sanoo myös ettei ansaitse minua kun ei itse osaa olla niin kuin minä, tukea, auttaa ja ymmärtää.
Hän ei ole kokenut suurta menetystä kuten sinä (olen pahoillani) mutta sitäkin olen miettinyt että voiko remontti aiheuttaa ton olotilan kun ennen muuttoa tehtiin tässä asunnossa kaikki uusiksi, ja hän ei olisi halunnut kun ei tykkää remonttihommista. Ihmettelen että voiko sen ottaa niin raskaasti kun mun mielestä oli ihan kivaa puuhailla.
Myös toi sinkkuhaikailu kuullostaa tosi tutulle, tuntuuko sinusta että voitte vielä jatkaa yhdessä vai onko teilläkin ollut puhetta erosta? Me ollaan jo viikko päivittäin puhuttu siitä, mutta nyt sovittiin yhdessä että katsellaan vielä vähän aikaa. Mut tän ikäsenä en tiedä kauan jaksaa odottaa ja elää päivä kerrallaan, mullakin on alkanu jo toi biologinen kello tikittää..
Mä olen jo miettinyt kaikenlaisia sairauksia että jos on joku persoonallisuushäiriö, maanis-depressiivisyyttä tai muuta, mutta ei kai se ikinä selviä kun toinen ei halua mennä juttelemaan kenellekään ammattilaiselle. Kun kerran kävi, sanoi kyllä että auttoi kun puhui ihan vieraalle, mutta ihmettelen miksei enää halua mennä. Mietin vaan että selviääkö tästä ajan kanssa? Onkohan se kolmen kympin kriisi?
Välillä tuntuu että pitäis ehkä luovuttaa ja että mäkin ansaitsen tulla rakastetuksi, ja tarviin sitä hellyyttä ja halailua. Mutta välillä ajattelen että mä aion taistella enkä luovuta, kun kaikki ehkä selviää ajan kanssa. Eli olen ihan kysymysmerkkinä ja mietin ihan liikaa näitä juttuja, tiedän sen.
Kiitos vastauksestasi, ikävää että sullakin on noin huono olla, mutta hyvä tietää että me ei olla ainoita näiden ongelmien kanssa. Sun viestistä oli paljon apua, tsemppasi vähän että jaksan taas yrittää. Ehkä mun pitäisi antaa hänelle sitä omaa aikaa, eikä aina kysellä, vai mitä mieltä olet?
Kiitos viestistä!:)