Olen tässä seuraillut palstaa, ja sanon heti, ettei oma yksinäisyyteni ole samanlaista kuin monen muun palstalle kirjoittaneen. Tarkoitus ei ole provosoida tai vähetellä muiden ongelmia, kerron vain omani, ja toivon että löytäisin samanhenkisiä ihmisiä. Jos/kun kuitenkin provosoidut, yritä muistaa että yhtälailla kuin ihmisetkin ovat erilaisia,niin ovat ongelmatkin, minä en vähättele sinun etkä toivonmukaan sinäkään minun.
Olen parikymppinen nainen pk-seudulta. Töissä paljon käyvä, eikä siinä mitään,olenhan löytänyt alan jossa viihdyn ja töihin on mukava mennä. Mikä on hienoa, hommia riittää varmasti tulevaisuudessakin (niin varmasti kuin voi koskaan sanoa:P) ja into oppia lisää on suuri. Pian aloitan taas jatko-opinnot.
Oma kämppäkin löytyy,tai "oma" todella,vuokra kämppähän on kyseessä mutta kuitenkin. Asunnon jaan ihanan kaverin kanssa,joka muutoin on todella läheinen,mutta koska en voi hänelle ihan kaikesta uskoutua,kaveriksi kutsuttakoon... Yhteistä meillä on vaikka kuinka kaikesta huolimatta:)
Olen sosiaalinen,puhelias ja viihdyn kaikenlaisten ihmisten kanssa, ikääkään se ei katso. Tuttuja sitten löytyy paljonkin,mutta tuttaviksi moni jääkin. Kavereitakin on,tosin paikkakunnan vaihto/koulun loppuminen on etäännyttänyt niistäkin. Täällä pk-seudulla en voi sanoa että monia kavereita löytyisi.
Viime aikoina olen päässyt matkustelemaan,nähnyt maailmaa ja luonut kaverisuhteita eri maalaisten kanssa. Asuinkin ulkomailla jonkin aikaa,mahtava kokemus:) Olen myös opiskellut muualla Suomea,josta sieltäkin löytyi kavereita. Tykkään mennä ja tehdä kaikenlaista, ja reissun päälle halu olisi edelleen suuri... osakseen tämäkin varmasti johtuu siitä, että suhteita oli helpompi muodostaa vieraassa maassa,sillä monilla oli sama tilanne,tulivat toisesta maasta vieraaseen maahan tuntematta ketään. Vaikkei kansalaisuus ollut sama, yhtäläisyyksiä oli.
Jotenkin koen elämäni rajoitteiseksi täällä pk-seudulla,mistä olen kotoisin, mutta tuntuu että täällä minulla on vähiten... Kaikilla tuntuu olevan omat juttunsa,omat kaveripiirinsä ja minulla ei ole sellaista johon kuuluisin. Tietty sitä otetaan mukaan joidenkin illanviettoihin tms. mutta niistäkään ei tunnu kehittyvän mitään.
Tunnen häpeää kun ei aina tai edes usein ole menoa /tapahtumia joihin mennä. Ei oikein ole sellaista jolle voisi spontaanisti soittaa ja sanoa hei mennäänkö lenkille/shoppailemaan/kirjastoon jos sulla ei ole mitään(kaikilla tuntuu aina olevan muuta). Ei ole sellaisia ihmisiä joille minä voisin järkätä grilli-kutsut ja olla varma että he tulevat koska haluavat viettää aikaa kanssani.
Häpeän sitäkin kun en edes tietäisi ketä kutsuisin jos järjestäisin synttärini. Kuka välittäisi minusta niin,että tulisi koska HALUAA,eikä löydä sillä hetkellä sitä "parempaa tekemistä".
Parikymppisellä, nätillä ja sosiaalisella naisella oletetaan olevan ns "oma elämänsä", omia menoja, omat kaveripiirit jne. Voisin kuvitella niin monen ihmisen minusta sanovan(jos kertoisin mitä oikeasti tunnen) MITEN SINÄ MUKA OLET YKSINÄINEN? SINÄHÄN OLET KOKO AJAN MENOSSA JA TEET VAIKKA MITÄ ? tai jotain tämäntapaista.
Aika tuntuu vaan pahentavan asiaa. En halua todeta vuosien ja vuosien päästä vielä tätä samaa. Haluan elää elämääni,sitä vartenhan se on. Minulla on elämässäni monia hienoja asioita,ja toki arvostan niitä. Mutta kaiken edelle mielestäni kuuluu ystävät,toiset ihmiset. Miten voit nauttia mistään jos olet/koet olevasi yksin? onko niin elämäsi elettävän arvoista?
Lopetan tämän kirjoituksen tähän. Toivottavasti tekstistä saa selvää,lähinnä kirjoitin asioita kuin niitä päähäni tuli,joten järjestys voi olla sekavaa. Halusin vain ilmaista pääkohtia joita tunnen ja selittää niitä. Vastailen ja keskustelen mielelläni samanhenkisten ihmisten kanssa,todella toivoisin että niitä sattuisi tätä tekstiä eksyä lukemaan. Tai muuten vain, kommentoida saa:)
minulle voi myös suoraan laittaa s-postia osoitteeseen;
[email protected]
Olen parikymppinen nainen pk-seudulta. Töissä paljon käyvä, eikä siinä mitään,olenhan löytänyt alan jossa viihdyn ja töihin on mukava mennä. Mikä on hienoa, hommia riittää varmasti tulevaisuudessakin (niin varmasti kuin voi koskaan sanoa:P) ja into oppia lisää on suuri. Pian aloitan taas jatko-opinnot.
Oma kämppäkin löytyy,tai "oma" todella,vuokra kämppähän on kyseessä mutta kuitenkin. Asunnon jaan ihanan kaverin kanssa,joka muutoin on todella läheinen,mutta koska en voi hänelle ihan kaikesta uskoutua,kaveriksi kutsuttakoon... Yhteistä meillä on vaikka kuinka kaikesta huolimatta:)
Olen sosiaalinen,puhelias ja viihdyn kaikenlaisten ihmisten kanssa, ikääkään se ei katso. Tuttuja sitten löytyy paljonkin,mutta tuttaviksi moni jääkin. Kavereitakin on,tosin paikkakunnan vaihto/koulun loppuminen on etäännyttänyt niistäkin. Täällä pk-seudulla en voi sanoa että monia kavereita löytyisi.
Viime aikoina olen päässyt matkustelemaan,nähnyt maailmaa ja luonut kaverisuhteita eri maalaisten kanssa. Asuinkin ulkomailla jonkin aikaa,mahtava kokemus:) Olen myös opiskellut muualla Suomea,josta sieltäkin löytyi kavereita. Tykkään mennä ja tehdä kaikenlaista, ja reissun päälle halu olisi edelleen suuri... osakseen tämäkin varmasti johtuu siitä, että suhteita oli helpompi muodostaa vieraassa maassa,sillä monilla oli sama tilanne,tulivat toisesta maasta vieraaseen maahan tuntematta ketään. Vaikkei kansalaisuus ollut sama, yhtäläisyyksiä oli.
Jotenkin koen elämäni rajoitteiseksi täällä pk-seudulla,mistä olen kotoisin, mutta tuntuu että täällä minulla on vähiten... Kaikilla tuntuu olevan omat juttunsa,omat kaveripiirinsä ja minulla ei ole sellaista johon kuuluisin. Tietty sitä otetaan mukaan joidenkin illanviettoihin tms. mutta niistäkään ei tunnu kehittyvän mitään.
Tunnen häpeää kun ei aina tai edes usein ole menoa /tapahtumia joihin mennä. Ei oikein ole sellaista jolle voisi spontaanisti soittaa ja sanoa hei mennäänkö lenkille/shoppailemaan/kirjastoon jos sulla ei ole mitään(kaikilla tuntuu aina olevan muuta). Ei ole sellaisia ihmisiä joille minä voisin järkätä grilli-kutsut ja olla varma että he tulevat koska haluavat viettää aikaa kanssani.
Häpeän sitäkin kun en edes tietäisi ketä kutsuisin jos järjestäisin synttärini. Kuka välittäisi minusta niin,että tulisi koska HALUAA,eikä löydä sillä hetkellä sitä "parempaa tekemistä".
Parikymppisellä, nätillä ja sosiaalisella naisella oletetaan olevan ns "oma elämänsä", omia menoja, omat kaveripiirit jne. Voisin kuvitella niin monen ihmisen minusta sanovan(jos kertoisin mitä oikeasti tunnen) MITEN SINÄ MUKA OLET YKSINÄINEN? SINÄHÄN OLET KOKO AJAN MENOSSA JA TEET VAIKKA MITÄ ? tai jotain tämäntapaista.
Aika tuntuu vaan pahentavan asiaa. En halua todeta vuosien ja vuosien päästä vielä tätä samaa. Haluan elää elämääni,sitä vartenhan se on. Minulla on elämässäni monia hienoja asioita,ja toki arvostan niitä. Mutta kaiken edelle mielestäni kuuluu ystävät,toiset ihmiset. Miten voit nauttia mistään jos olet/koet olevasi yksin? onko niin elämäsi elettävän arvoista?
Lopetan tämän kirjoituksen tähän. Toivottavasti tekstistä saa selvää,lähinnä kirjoitin asioita kuin niitä päähäni tuli,joten järjestys voi olla sekavaa. Halusin vain ilmaista pääkohtia joita tunnen ja selittää niitä. Vastailen ja keskustelen mielelläni samanhenkisten ihmisten kanssa,todella toivoisin että niitä sattuisi tätä tekstiä eksyä lukemaan. Tai muuten vain, kommentoida saa:)
minulle voi myös suoraan laittaa s-postia osoitteeseen;
[email protected]
Vastaukset 27
Vanhimmat
Kyllä minä mielestäni sain tekstistäsi kiinni, mitä ajoit takaa. Ymmärran jotenkin, miltä sinusta tuntuu ja mikä se ongelma on, jota pyörität. Minä olen vähän samanmoinen. Sisäistä yksinäisyyttä ei helposti pääse pakoon mitenkään, vaikka ulkonaisesti kuviot näyttäisivät kuinka toimivilta.
Itseni kautta oletan, että sinulla (ja minulla) on jokin kyvyttömyys oikeasti liittyä toiseen tai toisiin ihmisiin. Itse ajattelen, etten ole sitä joskus lapsosena oppinut, niinpä en opi sitä aikuisena. Aina siinä on jokin seinä. Rakkaussuhteeseenkaan ei uskalla heittäytyä, siltä se tosiaan tuntuu. Ei niinku osaa, eikä uskalla. Ei muihinkaan läheisiin ihmissuhteisiin; on niinku jokin tarve pitää pientä etäisyyttä, huomaamattaan. Ei niinku luota täydesti yleensäkään ihmisiin.
Sitten, se sisäinen yksinäisyyden ja tyhjyyden tunne just voi saada aikaankin tuon, että elämäsi näyttää toimivan hyvin ja "vauhdikkaasti", tehokkaasti. Sillä kaikella kuin kompensoi ja laittaa kuorta siihen päälle, ettei oma sisäinen minä paljastu, kun se itseänikin pelottaa. Kuka olen, millainen olen? Voiko minusta ihan oikeasti pitää? Voiko kehenkään luottaa? Ihan lähelle ei uskalla ketään päästää, jokin turvaväli tulee kuin itsestään, ja sepä on sitten sitä yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Minä nykyisin kuvaisin tilannettani enemmänkin tyhjyytenä, jota toiset ihmiset eivät voi täyttää, erillisyytenä, erilaisuutena, näköalattomuutena.
Jos sitä niinku pyörii ja hyörii noissa 'ohjelmissa', niin sisäinen yksinäisyys ei niinku tunnu. Olisiko silloin sitten parempi vaan ohjelmoida itseänsä. En tiedä, mutta siihenkin nykyjään olen väsynyt.
Sydämellinen tervehdys tähän iltaasi Minulta.
Huh, suoraan sanottuna melkein kauhistutti lukea viestiäsi. Aika loistavasti osasit tunnettani(ja omaasi) kuvailla.
Ja se että on "menossa" ja on sitä kaikenlaista aktiviteettiä onkin ehkä vain sitä kuoren lisäämistä... Nimenomaan tuo heittäytyminen tuntuu olevan mahdotonta. Ja sen jo tiedänkin, luottaminen toisiin ihmisiin on todella vaikeaa. Varmasti osansa on sillä,minkälaisessa perheessä olet kasvanut/mitä olet oppinut... mutta silti en täysin haluaisi uskoa siihen... koska silloinhan se tarkoittaisi myös sitä että ajattelisi "mitään ei ole tehtävissä,minä kasvoin tällaisessa ympäristössä". Semmoiseen en yleensäkään halua uskoa. Kaikelle voi ainakin YRITTÄÄ tehdä jotain. Ainakaan jos ei yritä, mitään ei voi saada.
Mitä sitten tulee siihen "rakkaussuhteeseen" kuten mainitsit(tai seurustelesuhteeseen ylipäätään) juuri tuo "turvaväli" on niin tuttu tunne. Hiljattain luulin löytäneeni ihmisen,jonka kanssa voin jakaa kaiken, voin olla oma itseni jne. MUTTA eihän se mennytkään niin... toki meillä oli OIKEITAKIN ONGELMIA, esimerkiksi se,ettei hän ollut suomalainen eikä asunut Suomessa, mutta siltikin... jäin miettimään, että koenko siltikin helpostusta siitä tosiasiasta,että koska en voi olla lähellä ero on joka tapauksessa hyvä. Olisinko halunnut sitä silti vaikkei olisi ollut välimatka-ongelmia ja kaikki olisi mennyt hyvin?
-asareea
Niin, totta sanot, ihminen ON muuttuvainen. Emme me ole mihinkään tuomitut, jos jokin olisikin fibannut pienenä. Kyllä, tiedostamisen jälkeen meistä jokainen voi ns. oppia pois siitä, mikä mättää tai rohkaistua ja vahvistua siinä, missä heikko kohta. Tarttee alkaa harjoittaa riskinottoa, esimerkiksi. Mennä päin, mikä pelottaa! Siinäpä mahdollisuus muuttua! Ihmissuhteisiin liittyvän kirjallisuudenkin lukemisesta on kovasti hyötyä. Juu, minä olen sitä mieltä, että on "turvallista" seurustella, kun toinen on maantieteellisesti kaukana. Myös netin ja puhelimen käyttö on mukiin menevää, helpompi paeta, helpompi hallita tilannetta... Huh-huijaa!
"Mutta kaiken edelle mielestäni kuuluu ystävät,toiset ihmiset. Miten voit nauttia mistään jos olet/koet olevasi yksin? onko niin elämäsi elettävän arvoista?"
Kyseessähän on oikeastaan vain aivoihimme ohjelmoitu käyttäytymismalli. Evoluutio on ohjelmoinut meidät laumaeläimiksi ja siksi koemme että toiset ihmiset on maailman tärkein asia.
Eihän se ole mikään absoluuttinen totuus, että elämä on perseestä ilman seuraa. Sinun aivosi ei vain valmista yhtä paljon mielihyvää tuottavia välittäjäaineita, jos olet yksin, ja siksi sinusta tuntuu että yksinäinen elämä ei ole elämisen arvoista. Se on vain illuusioita.
Mielihyvää tuottavat välittäjäaineet on elämäämme motivoiva voima. En tiedä muista, mutta itse en haluaisi olla niin yksinkertainen.
avohoidokki88;
ehkä sanomani "miten voit nauttia mistään jos koet olevasi/olet yksin" kuulosti hieman pahalta,se ei ole aivan mitä tarkoitin. Tietysti ihmisiä ON erilaisia,seurallisia ja vähemmän seurallisia. Ja tietysti moni nauttii tehdessään jotain yksin,se ei ole mitä tarkoitin.
Mutta kyllä,pääosin pysyn kannassani mitä sanoin, MINÄ koen elämäni epätyydyttäväksi koska koen olevani yksin. MINÄ uskon että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä,jokainen yksilöllisellä tavallaan.
Mitä tarkoitat tällä "eihän se ole mikään absoluuttinen totuus, että elämä on perseestä ilman seuraa" ? Luin ketjusi "10viimeistä kesääni" ja minusta et ainakaan tunnu olevasi onnesi kukkuloilla.
Minäkin koen yksinäisen elämäni epätyydyttäväksi ja ihan totta että ihminen tarvitsee seuraa. Mutta kyseessä on loppupeleissä vain tunne päämme sisällä; välittäjäaineet poukkoilee evoluution määrämällä tavalla. Olemme tavallaan orjia vaikkemme sitä tiedosta.
Ei minulla mitään pointtia kuitenkaan tainnut olla. On vain surullista että olemme näin yksinkertaisia. Olisi hienoa jos emme olisi tällaisia endorfiininarkkareita. Mutta kai se on vain utopistista toiveajattelua, joka joutaa roskikseen jos halutaan pysyä realiteeteissa.
Kirjoituksesi perusteella vaikuttaa siltä, että kaipaat hyväksyntää ja rakkautta. Moni onnistuu löytämään kumppanin, jonka seurassa voi olla kaikkine vikoineen ja saa kasvaa rauhassa.
Liiallinen touhuaminenkin voi olla merkki vain tyhjyyden pakenemisesta. Nuoruuteen kuuluu ihmetellä ja kysellä, etsiä ja erehtyä. Uskon, että yksinäisyytesi poistuu, kun löydät hyvän miehen.
Rakasta itseäsi niin olet kykenevä rakastamaan muita. Mielenkiintoinen pointti,eh en tosin usko että MIES ratkaisisi ongelmiani. Parisuhteissakin elää monia yksinäisiä ihmisiä, parisuhde itsessään ei poista yksinäisyyttä.
Mutta kyllä, varmasti kaipaan hyväksyntää ja rakkautta,niinhän me kaikki. Ystäviltä tämä tarkoittaa sitä, että sinulla itselläsi on tunne että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet ja sinä olet tärkeä. Sinulla on ihmisiä joiden kanssa haluat tehdä asioita ja he tuntevat samoin. Sinä soitat heille kun sinulla on paha olla ja toisinpäin. Ja niin edelleen.
Se että olen nuori, ei ole "pelastus" "ongelmilleni",aivan kuin odottaminen olisi sitten ratkaisu. Ja kuinka moni ikä-ihminen kärsii tälläkin hetkellä yksinäisyydestä... Joka tapauksessa, pointtini on,ettei mies korvaa ystäviä eivätkä ystävätkään tietysti miestä. Voihan olla,että moni on löytänyt kumppanistaan myös "ystävän", mutta sekään ei toimi "koska haluan näin" -menetelmällä.
Itseasiassa, mitä tulee tuohon seurustelu-asiaan, ei, kaukosuhde ei olisi tullut kysymykseen. Ei minulle missään nimessä. Vaikka toisaalta voisi ajatella juuri kuten sanoit, olisi se välimatka,puhelin ja netti yhteydenpidossa, pääsisi pakoon helposti jos haluiaisi... Itse en ajattelekaan niin. Ehkä suurin mutta asiaan olisi luottamus. En voi luottaa ja uskoa suhteeseen jos toinen ei asu edes samassa maassa. En vaan voi uskoa siihen.
Kerrottakoon vielä se,että mies olisi valmis tulemaan Suomeen,ainakin nyt kesäksi, ihan meidän takia,minun takiani. Hän uskoo kovasti meihin,ja ilmeisesti vaikka sanon mitä hän silti aikoo yrittää. Siltikin, en tiedä enää onko edes kyse siitä etteikö olisi tunteita(jossain määrin joka tapauksessa niitä vielä on) onko kyse vain siitä että yritän taas luoda sitä kuorta ympärilleni...
Kokeileminen ja yrittäminenhän on hienoa,mutta tässä tapauksessa en tosiaan tiedä onko minusta siihen. Haluaa että joku välittää,mutta kun sitten yrittää niin ei olekaan valmis...ehkä sitä vaan pitäisi mennä aina kohti tuntematonta... kai se johonkin vie...
Hei Nimetön!
Ensiksi; kirjoitat kaunista ja mielenkiintoista suomenkieltä.
Kirjoituksesi taustalla on(ko) se realistisen ihmisen orpo tunne realistisen tulevaisuuden turvaamisesta!?
Olen vanha rouva, tai tuore leski nyt; olin naimisissa viikko vaille 32 vuotta espanjalaisen mieheni kanssa.
Kirjoitustasi lukiessa tuli juuri se kysymättömien kysmysten ja vastaamattomien vastausten tuttu tunne.
En minä kuitenkaan noin paljon asioita pohtinut. Ajattelin, että tämä on tulevaan elämääni suuresti vaikuttava päätös, mutta menköön niin kuin on tarkoitettu!!!
Eihän siinä huonosti käynytkään (paitsi lopussa!).
Ihmisen pitää uskaltaa jotain - ja jos suunnitelmien raakileet eivät loppujen lopuksi kypsykään, niin mitä sitten??? - ehkä seuraavan kerran, seuraavana kesänä, seuraavana vuonna, seuraavassa elämässä...
Rakkaudella
ullamargit
Kuin omasta kynästäni. Tosin tän hetken tilanne ei ole aivan tuollainen, olen saanut muutamia oikeasti luotettavia ystäviä. Mutta kas kummaa.. Ne on kaikki lähdössä muualle. Ja kohta olen taas tuollaisessa tilanteessa. Ja se pelottaa ja tuntuu tosi pahalta.
Tosin nykyään en enää juokse tapahtumasta toiseen täyttämässä yksinäisyyttäni niin kun ennen. Nyt täytän yksinäisyyttäni täällä netissä.
Mutta eihän tämä ole sama kun aidot suhteet.
Välillä mietin että olenko niin mitäänsanomaton ihminen ettei ketään kiinnosta minä. Vaikka suurempi syy yksinäisyyteen on se etten itse kovin helposti kykene luottamaan toisiin.
Ihanaa ja kamalaa huomata että meitä onkin monta!
Minulla on vähän saman tyyppinen tilanne, ehkä pohjimmiltaan syyt ovat vain erilaiset.
Olen myös vähän päälle parikymppinen, ihan perusnätti, urheilullinen, huumorintajuinen ja hyvin sosiaalinen ihminen pk-seudulta. Olen jatkuvasti töissä tai koulussa ja ainoat sosiaaliset suhteenikin ovat käytännössä niistä piireistä. Koulussa en puhu kenellekään mitään "syvällistä" elämästäni, käytännön asioita vain. Töissä minulla on joitakin vähän parempia työkavereita, mutta heillekään en uskoudu tunteistani tai ongelmistani.
Ystäviä minulla on muutama ja kavereita todella paljon. Kavereiden kanssa en ehdi viettää aikaa, lähinnä laitetaan joskus netin välityksellä viestiä ja rupatellaan jos törmätään jossain. Ystäviä yritän nähdä edes välillä, mutta usein kun itselleni sattuu vapaa ilta niin kaikki ystävät ovat omilla menoillaan.
Itselleni myös koulu työ on osittain tietysti pakkotilanne taloudellisen tilanteen kannalta, mutta toisaalta "itsensä kiireisenä pitäminen" on myös pakokeino todellisuudesta. Mielummin olen töissä tienaamassa ja kärsin fyysisestä väsymyksestä pitkien päivien takia, kuin istun yksinäni kotona.
Itselleni on elämän aikana käynyt todella monesti niin, että olen mennyt uskoutumaan jollekin henkilölle ja puhunut elämästäni ja ajatuksistani avoimesti. Joka ainoa kerta nämä henkilöt ovat kuitenkin tavalla tai toisella ajan myötä kadonneet jonnekin. Nykyään en enää oikein uskalla puhua kenellekään, "avata sisintäni", koska en luota siihen, että joku pysyisi vierellä.
Minulla ei ole mitään katastrofaalisia muistoja tai traumoja elämässäni, lähinnä vain epävarmuutta, huonoa itsetuntoa, masentuneisuutta, jne. Mikään ei kuitenkaan näy päälle päin, koska olen oppinut pitämään kulissit pystyssä vaikeissakin tilanteissa. En siis ole mikään valittajatyyppi, joka kaipaa jatkuvasti olkapäätä tai jotain terapiaistuntoja, vaan ihan tervettä kahden ihmisen välistä ystävyyttä, johon kuuluu hauskanpitoa ja vakavampaa keskustelua vastapainona.
Työporukkani käy usein viihteellä ja voisin kyllä mennä mukaan jos haluaisin. En kuitenkaan itse kaipaa mitään "frendejä", joiden kanssa voin käydä "dokaa" viikonloppuisin ja ehkä vaikka shoppailemassa joskus. Ei, kaipaan mielumminkin pitkiä kävelylenkkejä, joiden aikana voi jutella asioista maan ja taivaan väliltä, rauhallisia koti-iltoja, jne. Ehkä olen sitten niin "erilainen nuori", hintana siitä minulle on yksinäiset illat täynnä ahdistusta ja päässä jyskyttävä kysymys "tätäkö tämä elämä on?"
vaan, että nykyjään olen minäkin sen vain todennut, että samat ystävät eivät pysy koko ikää, kai kenelläkään. Se on mennyt sitä rataa, että keskimäärin 10-15 vuotta saman ihmisen kanssa jaettu ihan kaikkea asioistamme, tosi avoimesti. Tällaisia kavereita on minulla aina ollut limittäin ja lomittain, ei siis sillai, että yksi ainoa. Sitten myös muutoksia limittäin ja lomittain, tarkoittaen että ystäviä myös katoilee. Usein on syynä paikkakunnan vaihtuminen, toisen aviopariksi alkaminen ja mahdoll. perhe-asiat ja sillei, useimmiten kuitenkin sanoisin, että syy tulee siitä, että elämä muuttuu ja ihminen muuttuu. Toinen ja toinen muuttu, vaikea sanoa, kumpi enemmän, mutta yht'äkkiä ei 'sitä samaa fiilistä' kaveeratessa enää saakaan; puheetkin jotenkin loppuvat. Se on hyvä puoli, että olen todennut monenkin kanssa, että ne vanhat asiat ja ongelmat, joista ennen paljon puhuttiin, ovat kadonneet. Näinhän voisi ajatella, että ovat tulleet ratkaisuunsa. Mutta sitten jää kuin tyhjiö ja se ystävyys ei oikein toimikaan enää, vieraannutaan, erotaan hiljakseen. Olen tyyppi, joka ei osaa varsinaisesti tehdä asioita ystävän kanssa, vaan minulle on tärkeää aina ollut olla henkisesti ystävä, mikä on perustunut keskustelemiseen.
Keskustelukaverita kaipaan nytkin ja edelleen, ja uusia, kun vanhoja hyviä kontakteja on haihtunut. Kurjalta tuntuu välillä ja joitakin ikävä. Joskus toivoo, että sillä samalla vanhalla ystävällä olisi muakin ikävä ja voitais taas vaihtaa elämän kuulumiset. Uusia ystäviä on oikeastaan vaikea löytää; on hieno tunne, kun toinen on tuttu pitkältä ajalta, silloine tiedetään toistemme taustat ja toistemme muut ihmissuhteet, mikä tuntuu hyvältä ja helpolta.
Kuten avioeroja, niin tapahtuu näitä ystävyydestä eroja, valitettavasti.
Entiset ohjelmat, toiminnot, tekemiset eivät enää toimi eivätkä kiinnosta. Siis ne, joissa ainakin näki muita ihmisiä ja saattoi moikatakin. Nuorena näistä erilaisista 'menoista' myös löytyi samalla aaltopituudella olevia ystäviä, mistä oli vuosikausiksi iso ilo. Nyt on muutosta ja samat ihmissuhteet eivät oikein enää toimi, me kaikki immeiset muutumme elämän juoksussa, myös olosuhteet muuttuvat; yhteiset asiat ja puheenaiheet saattavat loppua.
Onko se hullua, että netti korvaa ihmissuhteita ja keskusteluntarvetta? Tätä olen miettinyt kovinkin. Olen vain huomannut, että netti on semmoinen rakkine, että sieltä löytää aina täsmäseuraa jotenkin; tulee vastaan justiinsa semmoinen aihe, juttu ja sen takana ihminen, joka sopii nyt just mulle kaveriksi. Voiko olla niin, että se oikeasti tyydyttää, vaikka ei näe, ei tunne, ei tiedä. Kertakäyttökontakti, mutta kuitenkin voi olla antoisa. Niinkuin nyt täälläkin näillä palstoilla ja tie millä kaikilla palstoilla, enhän itse edes tiedä mitkä asiat voivat netinkäyttäjiä yhdistää ja laittaa keskustelemaan.
Olen vaan kokenut tyydyttävänä monesti, että saan puhua ja kuunnella täällä! Olenkohan vähän bimbo. Mutta mulla ihan sama juttu, että 'menot ja touhut' eivät huvita, ovat jotenkin tehtyjä kuitenkin. Ja niissäkin ihmistenilmoilla olemisissa voi joutua kokemaan yksinäisyyttä ja erillisyyttä; joskus olisi ollut henkisesti parempikin, että olis vain jäänyt neljän seinän sisään. Onko tää ny sit ihan kipeetä.
Koen paljon samanmoisesti kuin sinä "seina"! Noin minullakin on mennyt. Nyt on ihan tunne kuin en läheiseen jutteluun enää 'viitsisikään' lähteä.
Sekin minua kyllä vaivaa, että koen ettei just minulla oikein ole mitään annettavaa; yht'äkkiä olen alkanut kokea, että en ole maailmoiltani mielenkiintoinen. Niin, just toi sama kysymys, että miksi olla mun kanssa, miksi tulla mua kohti? Emma tiä. Huh!
Mulla on tuon viitsimisen lisäksi vielä se etten enää oikein edes uskalla. Olen sosiaalinen, mutta syvempään jutteluun on vaikea mennä. Ei uskalla luottaa kun on monesti kokenut pettymyksiä.
Kertoo huonosta itsetunnosta. En halua että enää satutetaan, minkä vuoksi on vaikea päästää ketään oikeasti lähelle. Joten tavallaan myös itse valitsen näin, vaikka tämä kipeää tekeekin. Kun kuitenkin jokainen meistä tarvitsee muita ihmisiä, ja kaipaa välittämistä.
Mun mielestä on hullua jos netti korvaa aidot ihmissuhteet. ainakin itse toivoisin läheisiä ystäviä ihan "livenä". Niin tutustuu ihmiseen paremmin. Yhdyn kyllä siihen, että täällä kirjoittelemalla saa tyydytystä, ja vastauksiakin, mutta netissä ei kuitenkaan koskaan tiedä kuka se toinen oikeasti on. olen joskus myös netissä olon jälkeen tuntenut itseni yksinäisemmäksi. Mutta kuitenkin haluan edes näin olla kanssakäymisissä toisten kanssa.
Olen iloinen, että netti on olemass.
OLEN ITSE MYÖS AINA OLLUT KUUNTELIJAYSTÄVÄ. EN OLE MYÖSKÄÄN TEHNYT VARSINAISESTI MITÄÄN JUTTUJA NS.YSTÄVIEN KANSSA. SENTAKIA EN EHKÄ TULE KUTSUTUKSI NS.AKTIVITEETTEIHIN. MAHTAAKO OLLA YSTÄVYYTTÄ LAIN TÄMÄ TÄMMÖINEN. KUUNNELTAVIA ON TOSIN MATKAN VARRELLA RIITTÄNYT. NS.SISÄINEN YKSINÄISYYS ON TAVALLAAN KIEHTOVAAKIN. VAIN MINÄ TIEDÄN MINUSTA-TYYLIIN. JOKU KYVYTTÖMYYS LIITTYÄ TOISEEN ON VARMAAN MYÖS TAUSTALLA JA UJOUS AINASKIN MULLA. KESKI-IKÄINEN OLEN MYÖS MIE
Samanlaisissa tunnelmissa olen minäkin . olen hieman Sinua vanhempi, mutta ongelma ihan sama. Olen muuttanut lapsen kanssa ihan vieraaseen kaupunkiin. Ulkoisesti kaikki hyvin, on työ, hyvä asunto, terve lapsi ja itsekin terve (ainakin toistaiseksi). Ei ole kuitenkaan ketään tuttuja eikä sukulaisia joiden luona kävisi tai ketään . joka kävisi minun luona. Yksinäisyys vain pahenee kun lapsi lähtee isänsä luo pitemmäksi aikaan esim. kesäisin. Sitä vain odottaa viikonloppuisin, että tulisipa äkkiä maanantai ja pääsisis töihin. joku voisi sanoa, että etsi rouva hyvä mieskaveri. Sekin on kokeiltu ja laihoin tuloksin. Viimeisin tapaus oli sellainen, että netistä hänet löysin ja kirjoiteltiin puolisen vuotta, mutta ei tavattu eikä soiteltu. Sitten sekin kuivahti. Taita minun ikäluokan miehet olla enemmän kaljoittelusta kiinnostuneita kuin naisseurasta.
Monella tavoin kovin tutun kuuloinen tilanne. Kirjoitit, että ei ole ketään kenelle voisi järjestää grillikutsut ja tietää, että he aikuisten oikeasti myös haluavat tulla. Tällaisten ihmisten puutetta sitten yrittää korvata järjestelmällä itselleen jatkuvasti jotain menoa. Usein neuvotaan aloittamaan harrastus jossa ihmisiä tapaa, mutta yleensä sieltä löytää "harrastuskavereita", jos sitäkään. Toki tyhjää parempi, ja voihan sieltä se tosiystäväkin löytyä, mutta määrä ei todellakaan korvaa laatua.
Vielä muutama vuosi sitten itselläni oli samalla paikkakunnalla asuva hyvä ystävä ja avopuoliso, ja yhtään enempää ei mies voisi toivoakaan. Kummankaan kanssa ei ollut mitään salaisuuksia, ja luottamuskin kunnossa. Silloin en edes tiedostanut, että kun ihmissuhteissa on perusasiat kunnossa, kaikki muu tuntuu loksahtavan kohdalleen itsestään. Minua tuskin voi luokitella nykymittapuulla erityisen sosiaaliseksi ihmiseksi, mutta kavereita ja hyvänpäiväntuttuja oli joka paikassa vaikka en kyseisessäkään paikassa kauaa ollut asunut. Toki huonoja päiviä tuli ja meni mutta ei osannut kuvitellakaan, miten paljon huonommin asiat voivat olla vaikka päällepäin kaikki näyttäisikin olevan kunnossa.
Erinäisten tapahtumien jälkeen olen nyt asunut toisella paikkakunnalla muutaman vuoden, sinkkuna ja ilman tosiystäviä. Hyvästä työpaikasta ja harrastuksista huolimatta elämästä puuttuu se elämä. Tuttuja on jonkun verran, joista osaa voi ehkä jopa kutsua kavereiksi, mutta ei ihmisiä joiden kanssa tuntee todellakin kuuluvansa yhteen ja joiden kanssa voi viettää aikaa "muuten vaan". Elämänkumppanin etsintäkin on rajoittunut lähinnä satunnaiseen baarissa käyntiin, eikä sieltä ole yhden illan/yön tuttavuuksia kummempaa löytynyt. Ja tuskinpa parisuhdekaan pidemmän päälle onnistuu, jos ei ole ystävää kenet voi pyytää tuopin ääreen kuuntelemaan kun kauniimman puoliskon kanssa on huono päivä.
Olen myös huomannut saman, että matkustelu piristää. Vieraassa paikassa löytyy aina joku hyvä syy mennä juttelemaan ihmisten kanssa, ja muutenkin kotipaikan ongelmat unohtuvat hetkeksi. Niitä tuttavuuksia vaan vaivaa väliaikaisuus ja pinnallisuus, välimatka kun on ikävä juttu eikä netti mielestäni todellakaan korvaa oikeaa yhdessäoloa.
Eli alkuperäinen kirjoittaja, et todellakaan ole yksin tällaisessa tilanteessa;)
Oli helppo eläytyä kertomukseesi! Just noin elämä pitkän päälle alkaa tuntua (onko pakko?!); minulla ainakin niin, että vähän kaikki on kuitenkin niin tehtyä ja teennäistä... Siis noi tekemiset, tapaamiset, "harrastukset". Mä en voi harrastaa just mittään, kun aikuisten oikeasti ihan todella en löydä mikä kiinnostaisi, mihin sitoutuisin. Tarviisi sen tuntua mielekkäältä. Ei liikuntakaan mikään harrastus ole, sehän on pakko :(. Ja yksinäistä sekin, juu.
Niin, matkoilla ollessa on jotensakin tosi hyvä olla ja nämä puheena olleet ongelmat poissa ja piilossa. Okay, voihan matkalla saada koko tilanteen eliminoitua (kuten vaikka, löytää elämäntoverin!). Mutta kuten sanoit ja alkuperäinenkin tässä ketjussa on hyvin sanonut: ei se riitä, että on yksi läheinen ystävä eli pari. Asia on tosi paljon laajempi. Sinä kuvasit tässä myös hienosti, sain siitä itselleni 'evästä' ajatteluun. Ihmisten väliaikaisuus tosiaan on myös se mikä minua turhauttaa. Jos teen ystävän kanssa nykyään treffit ja jutellaan siellä tuopin ääressä, niin olen jotenkin herännyt siihenkin, että ilman todellista sisältöä, vuorovaikutusta ja luottamuksellisuutta samalla aaltopituudella olevaa jakamista ei välttämättä synny. Sitten tommoiset treffit on kuin jokin 'tehtävä' ja kun tulee kotiin 'tehtävä suoritettu'. Usein on vaikea tietää, haluaako toinen tai minä sitä tapaamista todella lainkaan. Miksi ihmeessä niinku tyydytys on loppunut? Matkalla olosta vielä, että ainakin itselleni käy niin, että perästä sitten kotiympyrässä tulee - mahalasku. Sama jatkuu, sorry. Onhan se tosi hyvä olla reissussa, kun toiset/toinen passaa, tarjoaa ja pitää turistina. Se on keidashetki se.
Äh, en tarkoita olla lisää masentava, mutta oli avartava myös tämä miehen puheenvuoro tässä. - Jaksellaan. Aikuisten Heippa!
Samoilla linjoilla minä myös - niin kuin nähtävästi jotkin muutkin. Kyse ei sinänsä yksinäisyydestä vaan pikemminkin siitä että tyydytys on loppunut niin kuin joku sen tuossa sanoikin. Ei saa ikään kuin mitään irti tapaamisista ja tapahtumista. Kavereita on - eri tyyppisiäkin - mutta usein nykyään tuntuu että ei oikein viihdy. Olisikohan samat tuntemukset muiden ihmisten parissa?
Pystyn kanssa samastumaan tuohon grillijuhlateoriaan. Sama koskee esim. juhannuksia ja uusia vuosia.
Kuitenkin vaivaa se että miten käy kun tästä vanhenen (nyt 27). Mitä on jäljellä sitten kun vanhemmat poissa, kuin muilla on perhe jne. jos vieläkin olen yksin? Olisinko onnellisempi jos olisi joku jonka kanssa jakaa kaikki?
Omalta kannalta asiat olivat toisin ennen kuin muutin ulkomaille. Olin poissa Suomesta melkein 2 vuotta ja paluun jälkeen mikään ei ole tuntunut samalle. OK - opiskeluelämän tilalle on tullut työelämä. Ollessani ulkomailla elelin myös aika lailla eristyksessä; en siksi että olisin tahtonut vaan siksi että ei ollut vaihtoehtoa, sisäänpäin lämpenevä pikkukylä kun oli kyseessä. Tuntuu että siinä meni 2 vuotta hukkaan, no, urahan sentään lähti nousuun.
Olisi mukava toisten samankaltaisessa tilanteessa olevien kanssa pohtia mikä oikein mättää kun mikään ei tunnu miltään. Voiko olla että haluaa siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen - perhe jne. - ja sen takia ei saa irti mitään niistä asioista jotka ennen antoivat kicksejä? Tai ehkä kyseessä on luottamuksen pula muita kohtaan ja siitä johtuva "jos en päästä lähelle niin ei satu" mentaliteetti.
Kiteytettynä; sitä niin kuin tuntee itsensä yksinäiseksi vaikka olisi kuinka isossa seurueessa. Haluaa koko ajan "jotain". Jokin puuttuu ja se nakertaa sisältä.
Mikä sinänsä kummaa kun fundamenttien pitäisi olla paikoillaan kaikesta päätellen.
Painin vään saman tyyppisten ongelmien kanssa ja veikkaan että en ehkä edes ole ainoa tuttavapiirissäni. Siksi haluaisin kysyä alkuperäiseltä kirjoittajalta ja muilta:
Esim mitä jonkun kaverin pitäisi tehdä tai sanoa, että uskoisit ja luottaisit siihen, että hän esim opikeasti haluaa tulla grillikutsuihisi ja viettää aikaa juuri sinun kanssasi?
Mitä konkreettisia ominaisuuksia itse haluaisit lisää toisilta ihmisiltä? Mikä saisi sinut haluamaan jonkun toisen grillikutsuihin tai muuten viettämään aikaa juuri tietyn ihmisen kanssa? Mitä näiltä kavereiltasi konkreettisesti puuttuu nyt?
Pitäisikö esim olla aktiivisempi sinua kohtaan ja kertoa sanallisesti että sinua arvostetaan ja seuraasi kaivataan? Lisää innostumista asioista? Lisää tunteista puhumista? Lisää vahvuutta ja itsevarmuutta? Millaisen ihmisen haluaisit ystäväksi?
Omalla kohdalla voin sanoa, että huono itsetunto on syynä siihen etten usko että ihmiset haluavat mun seuraa.
Se, että ihmiset soittaisi vaan kysyäkseen kuulumisia. Ja ottaisivat itse muhun päin enemmän yhteyttä auttaisi asiaa. Tuntuu siltä että yrittää väkisin roikkua mauiden kanssa jos yhteydenpito on pääasiassa itsestä kiinni.
Monesti olen yksinäisyyteni keskellä toivonut salaa, että joku soittaisi.
ystäväksi haluan ihmisen jonka seurassa voin olla oma itseni. Hauska, rento ja mikä tärkeintä: LUOTETTAVA.
olen juuri nyt siinä onnellisessa asemassa että minulla on pari tällaista ystävää. Tosin yhteydenpito tapahtuu harvakseltaan, mutta tiedän että nämä oikeasti välittää. Kohta nämä ihmiset on kuitenkin sen verran kaukana, että ei ystävyyden ylläpito on vaikeaa.
Ja vaikka nytkin heistä huolimatta tunnen itseni yksinäiseksi, niin pelkään jo tuota tulevaa kun he ovat poissa. On vaikeaa päästää toisia lähelle. Menee pitkään ennen kun uskallan luottaa. Olen tässä elämän varrella tullut pikkuuisen kyyniseksi, ja muutaman kerran petetyksi ystävyyssuhteissa. Enää ei uskalla luottaa helposti.
Enkä usko että keneenkään ihmiseen pystyykään koko luottamusta laittamaan. Itsekkäitä kun olemme jokainen, ja monesti oma etu menee toisten ihmisten tunteiden edelle.
Olinpa epäselvä äskeisessä..
siis haluan että ystävä on hauska, rento ja luotettava.
Ja tulevaisuudessä ystävyyden ylläpito tulee olemaan vaikeaa..
Pitäisi muistaa tarkistaa tekstinsä ennen kun lähettää :)
Olisi kiinnostavaa kuulla muidenkin ihmisten vastauksia.
Olen ajatellut, että voisiko olla niin, että ihan potentiaalisen hyviä ystäviä on ympärillä, mutta minä vaan en heistä kiinnostu tarpeeksi tai jos kiinnostun en uskalla lähestyä. Yleensä syynä että en kiinnostu, sillä haluaisin ensin nähdä että toinen on mm rento, innostunut, syvällinen keskustelija ja luotettava. Niin kuin minäkin...
Sitten aloin miettiä, että millaisenhan kuvan minusta saa... Näkyykö minusta että olen tuollainen oikeasti? Olenko mukavaa seuraa? Mitä toiset ystävältä toivoo?
Pakko myöntää, että en aina näytä parhaita puoliani erinäisistä syistä. Esim en pidä toista potentiaalisena ystävänä tai kärsin aleemmuuskompleksia tms.
Ehkä pitäis ryhdistäytyä. Ehkä monestakin ihmisestä voisi houkutella esiin hyviä puolia ja sitä kautta muodostaa uuden syvemmän ystävyyssuhteen. Ehkä vaan pitäis sanoa toisille positiivisia asioita ja jaksaa olla aktiivinen, jos toi on se mitä ihmiset edellyttää potentiaaliselta ystävältä. Jos vaan samaan aikaan pitää mielessä et ei kannata heti täysillä heittäytyä peliin, jos vaikka joka toisen kohdalla ei homma toimikkaan...
Mitä mieltä olette?
Hmmm... onko oikein haluta toisilta ihmisiltä jotain koko ajan - oli se sitten ystävyyttä, innostuneisuutta, syvällisyyttä?
Totta kai olemme kaikki oikeutettuja hakeutumaan seuraan jossa viihtyy; eli sellaisten ihmisten pariin joilta tuntee saavansa jotain. Mutta en sitten tiedä kuinka tarkkaan ihmisillä on tapana mietiskellä tätä tematiikkaa. Esim. "hän on niin ja niin innostunut/rento/yms... ei sovi/sopii minulle".
Tottahan toki viihdyn paremmin tiettyjen piirteiden omaavien seurassa; syvällisyys, rentous, huumorintaju, ammattimaisuus, realistisuus. Pyrin menemään tilanteisiin avoimena. Luotettavuus on sitten yli kaiken muun. Pidän keskusteluista (joskus saa jopa väitellä, kunhan tarkoituksena on valistaminen eikä toisen murtaminen!), asioiden tekemisestä muiden kanssa, kahvilla/terassilla istumisesta ja elämän seuraamisesta... sitä ikään kuin oppii itse koko ajan.
Kyllä sen usein näkee ulkoapäin jos ihmistä ei kiinnosta, erityisesti jos lähestyt tilanteita kuvailemallasi tavalla eli "ei mua kiinnosta siltikään".
Ihmisten välinen kanssakäyminen on mielestäni kemiaa ja muuttuvia tekijöitä on paljon. Siinä valossa ehkäpä parempi olla määrittelemättä asioita liiaksi.
Sitä voi itse kanssa muokata itseään niin että sopii erilaisiin konteksteihin paremmin. Aina ei tarvi lähestyä asioita pyrkimällä muuttaa vastapuolta. Samaa mieltä siitä että positiivisuus tuo enemmän tuloksia! Tosin, älä esitä mitään sellaista mitä et ole. Mielestäni pääsee pitkälle jos on peruspositiivinen ja avoin ja sitten muokkaa pieniä yksityiskohtia omassa käyttäytymisessään seurasta riippuen.
Päivän päätteeksi täydellistä seuraa ei ole, jos asioita analysoi loputtomiin niin kaikista löytyy vika tai jokin piirre mikä ei sovi omaan maailmaan.
...eli: otsikossani sen jo sanoin. Tämä ketju on loistava. KAIKKI kommentit olleet asiallisia, piristävän erilaisilta ihmisiltä. Tässä se nähdään,että samassa veneessä kellutaan:) (Kirjoitan tekstiä kännykästä,joten koettakaa kestää,että lauseet tulevat yhteen pötköön..) Vastaajat ovat kuvanneet tosi hyvin tuntemuksia,joita luulen vaihtelevasti meidän kaikkien tänne eksyneiden tuntevan.Ehdotukseni kaikille meille on: jos uskaltaa/haluaa,niin kertoisimme muutamalla sanalla itsestämme ja jakaisimme sähköpostiosoitteemme.Yrittänyttä ei laiteta - tämä motto on itselläni toiminut joskus.Se vaatii valmistautumista myös pettymyksiin,koska neulaa on vaikea oikeasti löytää heinäsuovasta... Oma tarinani pähkinänkuoressa: Olen alle 30,äiti,useita kertoja koulun ja työn perässä muuttanut,työelämässä,masentunut ajoittain pahastikin,luonne ulospäinsuuntautunut,elämän potkittua päähän jotenkin tajunnut olevani itse vastuussa aktiivisuudestani...Grillijuhliini kutsutut tulisivat varmasti,mutta kaikki eri puolilta Suomea ja satojen km päästä.Päivittäin olen yksin lapseni kanssa.En enää vain jaksa olla itse aktiivinen.Olen pohtinut elämän kulkevan sykleissä,ja ihmisten kohtaaminen väkisin vain kuluttaa voimia.Laatu korvaa määrän,ehkä. Jos joku haluaisi lähestyä minua,olisin tosi iloinen:) [email protected]. (Laama niinkuin valkoinen eläin)
Muutama teksti olisi voinut olla kyllä minun kirjoittama. Hauska huomata se yhtäläisyys, että usea tekstin kirjoittaja on asunut jonku aikaa ulkomailla. Itse asuin 5 kk 2006 ja 2007 3 kk ja nyt tuntuu, että pitäisi päästä taas. Suurin syy ehkä se, että kaipaan jotain tarkoitusta tähän elämään tai yksinäisyyteen. Eihän sitä sieltä löydy, mutta varmasti jokainen sen kokenu tietää, että kyllä se hetkellisesti helpottaa, vaikkei mitään syvällistä tuokaan elämään. Sen jälkeen vaan on taas entistä vaikeampaa sopeutua näihin kotipaikan kuvioihin taas.
Jäin kans miettimään tuota grillikutsu-asiaa ja vielä muutama vuosi sitten minullakin oli suuriporukka, jonka tiesin haluavan juhliini. Silti aina kaipasin sitä jotain, sitten lähdin ulkomaille ja sieltä palattuani kuviot olivat muuttuneet, enkä enää jaksanut "tunkea" itseäni niihin. Toisin sanoen, en mennyt mihinkään, mihin kutsuttiin ja sen seurauksena kutsutkin loppuivat.
Nyt on muutama hyvä ystävä ja toki tuttuja ja "baarikavereita" löytyy. Olen kanssa sosiaalinen, huumorintajuinen ja urheilullinen tyyppi. Jotenkin nyt vaan, kun ikää tulee lisää elämältä ehkä tosiaan haluaisi sitten jotain muuta, kun niitä baarikavereita, rellestystä sun muita. Väliseinä ja kypärä sydämmelle on rakennettu, niin on aika vaikea päästää ketään lähemmäksi, vaikka se kai puuttuu.
Parhaat kaverit on muuttanu toisille paikkakunnille töiden perässä sekä avopuolison niin ehkäpä sekin yksinäisyyteen syynä.
Mietintää ja hieman pelkoakin synnyttää se, että mistä aikuiset löytää uusia ystäviä? Nykyään on huomannut olevansa sen verran valikoiva, että karttaakin jo tietyn tyyppisiä ihmisiä (selän takana puhujia ja omaan pussiin pelaajia mm.). Lohdutan aina itseäni, sillä ettei aina jaksa olla ystävällinen, eikä tarvikaan. Ehkä sen vuoksi jää moni ihana ihminen tapaamatta, vai ajatellaanko sitä, että jokaisella on niin oma elämä, ettei viitsi itseään siihen tunkea mukaan.. vaikka todellisuudessa me ollaankin yksin ihmisten seassa. En tiedä. Turhauttavaa.. Perjantai, pääsin töistä, kävin juoksemassa ja odottelen, että josko joku edes oluelle soittaisi, että tulisi tähänkin iltaan jotain sisältöä. Se terassi ei kyllä ole sitä mitä kaipaan, mutta muuta ei nyt ole. Siksi se kaipuu pois onkin suuri, aivan kun suuri maailma tämän yksinäisyyden pois veis.