Moi! Olenko aivan tunnevammainen vai onko kukaan itsensä täyspäiseksi luokitteleva kokenut samaa?
En ole ollut koskaan mikään halailija tai pussailija vieraiden ihmisten kesken, mutta nyt tämä läheisyysärsytys vaivaa jo kotonakin. Tyttäreni (1 v 7 kk) on tällä hetkellä aivan kiinni minussa. Isä ei kelpaa ollenkaan, eikä mieheni saisi lähestyä minuakaan. Ei siinä vielä mitään, mutta tyttäreni haluaisi olla koko ajan suukottelemassa, halailemassa ja taputtelemassa minua!
Totta kai tykkään ottaa lastani syliin ja nautin hänen lähelläolostaan. Liika on kuitenkin liikaa! Äsken olin keittiössä tekemässä päiväruokia ja leipomassa, ja tyttöni pyöri jaloissa koko ajan. Kun lopulta ilmoitin, että pois äidin aamutakin alta jalkoja halimasta, niin tyttöni haki pinon kirjoja ja alkoi lukea niitä minuun nojaten. Jos siirryin hellalta astianpesukoneelle, pimu seurasi suvereenisti mukana.
Muutenkin nyt loppuraskaudesta esikoislapsi tuntuu jotenkin muutenkin "ärsyttävältä". Pinna on kireä, kun olomuoto on virtahevon ja possun risteytys. En jaksa kiljumista, pomppimista, paikkojen sotkemista, hölötystä, hihitystä jne. Haluan rauhaa ja yksinäisyyttä! Jos joku maksaisi lentolipun, niin lähettäisin mieheni ja lapseni viikoksi Timbuktuun... Jaahas, pakko mennä kun toi taas pyrkii syliin ja repii käsiäni pois näppikseltä!
En ole ollut koskaan mikään halailija tai pussailija vieraiden ihmisten kesken, mutta nyt tämä läheisyysärsytys vaivaa jo kotonakin. Tyttäreni (1 v 7 kk) on tällä hetkellä aivan kiinni minussa. Isä ei kelpaa ollenkaan, eikä mieheni saisi lähestyä minuakaan. Ei siinä vielä mitään, mutta tyttäreni haluaisi olla koko ajan suukottelemassa, halailemassa ja taputtelemassa minua!
Totta kai tykkään ottaa lastani syliin ja nautin hänen lähelläolostaan. Liika on kuitenkin liikaa! Äsken olin keittiössä tekemässä päiväruokia ja leipomassa, ja tyttöni pyöri jaloissa koko ajan. Kun lopulta ilmoitin, että pois äidin aamutakin alta jalkoja halimasta, niin tyttöni haki pinon kirjoja ja alkoi lukea niitä minuun nojaten. Jos siirryin hellalta astianpesukoneelle, pimu seurasi suvereenisti mukana.
Muutenkin nyt loppuraskaudesta esikoislapsi tuntuu jotenkin muutenkin "ärsyttävältä". Pinna on kireä, kun olomuoto on virtahevon ja possun risteytys. En jaksa kiljumista, pomppimista, paikkojen sotkemista, hölötystä, hihitystä jne. Haluan rauhaa ja yksinäisyyttä! Jos joku maksaisi lentolipun, niin lähettäisin mieheni ja lapseni viikoksi Timbuktuun... Jaahas, pakko mennä kun toi taas pyrkii syliin ja repii käsiäni pois näppikseltä!
Vastaukset 9
Vanhimmat
helpota pikkuisen syntymänkään jälkeen - luulatavasti päinvastoin...eli esikoisesi tulee reagoimaan vauvaan tavalla tai toisella ja hakee huomionsa ja sylinsä ja lähesyydentarpeensa entistä hanakammin :). mutta toki omat hormonisikin muuttuvat ja sitten tasoittuvat kenties helpottaen tilannetta.
Joo, nämähän on näitä sarjassamme "don't want to know yet" -juttuja. :) Ehkä synnytyksen jälkeen voi kuitenkin olla yksi helpottava tekijä se, kun olo ei ole enää niin raskas.
Meidän tytöllä on selvästi nyt joku uhmäiän harjoitteluvaihe. Joka kiellosta loukkaannutaan ja vanhemman kärsivällisyyttä koetellaan kaikin tavoin. Jos kutsun tyttöä suunnilleen suklaata syömään, hän juoksee periaatteestakin pakoon. Keinusta, vaunuista, kylvystä ja ruokapöydästä lähteminen aiheuttaa itkupotkuraivarin, mutta eipä sinne keinuun toisaalta mielellään mentäisikään. Uskon, että varsinkaan nämä kiukkukohtaukset eivät helpota elokuussa millään tavoin...
Että muillakin on samanalaista :D :D
Neiti 1v 9kk seisoo tällä hetkellä syöttötuolissaan ja kiljuu, kun ei suostunut pois tulemaan (ruoka on hellalla kiehumassa). Muutkin kirjoittamasti kuvaukset ovat ihan kuin meiltä. Minua tosin läheisyys ei häiritse, on vain ihanaa kun toinen paljon halii ja pusii. Mutta tuo jatkuva kiukuttelu.. Välillä ei halua istua potalle, hetken mököttää, sitten istuu ja sitten välillä ei meinaa suostua nousemaan ylös siitä :D ..täytyy käydä ostamassa kuulosuojaimet, joille oli vauva-aikana käyttöä ja meilläkin syksyllä varmasti kahta kauheammin ;)
Byäää yäää kjää njää äääääää... x)
Elämme siis äitiyden kulta-aikaa!
Mua ehkä risoo tässä koko esikoisasiassa se, että hän on koko ajan niin tarvitseva. Ihan kuin koliikkivauva! Meillä opittiin jo vähän leikkimään yksinäänkin ja syöminen ym. oli todella helppoa. Itselleni nousee usein primitiiviset tunteet pintaan esimerkiksi ruokailutilanteessa. Ärsyttää, että lapsi kehtaa kieltäytyä ruuasta, jonka olen kaikella vaivalla ja rakkaudella hänelle laittanut! Toki tajuan, ettei taapero pysty olemaan "kiitollinen" ruuasta, mutta siltikin ärsyttää, kun ainoa palkka rakkaudella ja vaivalla tehdystä työstä on jumalaton rääkyminen.
Voi kun jaksaisi huonoina päivinäkin ajatella positiivisesti lapsettoman psykologiystäväni tavoin: lapsi harjoittelee tahtomista! Jotenkin vaan tuntuu, että eiköhän tuon oppisi pienemmälläkin harjoittelulla. Naapurin rouva taas kertoi, kuinka he ovat sopineet (huom! sopineet) 1,5-vuotiaan kanssa, kuinka kuuluu käyttäytyä kaupassa jne. Tyttö ei myöskään halua hyppiä pois ostoskärryistä, syöttötuolista tai omasta sängystään, koska hänet on alusta lähtien OPETETTU siihen, ettei turhia venkoilla ja että pitää totella. Heh heh, joo... Toivon salaa heille oikein kovapäistä ja ylivilkasta pikkukakkosta!
Musta tuntuu, että päivät menisivät parhaiten, jos muuttaisimme asumaan puistoon. Siellä tyttö juoksentelee muiden lasten perässä ja yksinään, eikä äidin perään täten muisteta kitistä. Mäkin olen tehnyt suunnilleen Excelin avulla vauvasuunnitelman korvatulppineen jne. Olen jo kaavaillut, että etukäteen täytän pakastimet, laittelen valokuvat ja teen ihan kaiken varautuen siihen, että taas ei nukuta vuoteen. :)
Anna sen muksun olla syömättä sitten, jos venkoilee tuolla tavalla. Kyllä nälkä opettaa. Sinuna nappaisin lautasen pois nokan alta ja istuisin itse kaikessa rauhassa syömään. Ei puoltoistavuotiaan tai kaks,kolmevuotiaankaan kanssa mitään 'sovita'. Aikuinen on se, joka määrää. Jos päästää pikkulapsen pompottamaan, tekee karhunpalveluksen itselleen ja lapselle.
Kun yksi ateria jää väliin/vähemmälle, niin jo seuraava yleensä maistuu, ja hyvin :). Ei se lapsi kuole, vaikka hetken "paastoaakin". Eikä kannata olla lapselle vihainen syömättömyydestä, voi vaan todeta että syödään sitten vasta seuraavalla ruualla.
Aivan sama homma! Paitsi että nyt noita hiveltäjiä ja roikkujia on jo kaksi, ja jotenkin pitäisi selvitä vielä mahan kanssa. Tuntuuko siltä, että mitä hanakammin pyrit omaan rauhaan, sitä enemmän tenava juoksee perässäsi? ;)
Toisen synnyttyä tilanne ei helpota. Esikoinen roikkuu äidissään ja sen lisäksi isompi lapsi on yleensä tolkuttoman kiinnostunut vauvasta. Vauva ärsyyntyy kun esikoinen läpsii ja lääppii ja huutaa päin naamaa. Ei auta kuin kestää tekojensa seuraukset...
Raskauden loppuvaiheessa jokaiselle odottajalle pitäisi julistaa pakolliseksi kuukausi tai pari, jolloin ei tarvitse huolehtia miehen eikä lapsen tarpeista. Lapsen vinkuminen ja roikkuminen on varmasti raivostuttavaa mutta entä tää miehen huomiointi?! En voi kuin ihmetellä näitä naisia, jotka kehuvat raskausajan seksielämää ja kaipaavat miehen lähentelyjä. Ihme norsufantasioita!!!! :)
Ihminen ei todellakaan ole kaikilta osin niin eriytynyt muista eläimistä kuin voisi luulla! Monet lajit vieroittavat pentunsa ja antavat sille lähtöpassit ennen kuin seuraava syntyy, ja ihminen tekee vaistonvaraisesti saman. Minullekin kävi niin, kun poika syntyi, ja tyttö oli viiden. Aikani siinä ihmettelin ennen kuin tajusin, että niinhän sen pitääkin käydä. Sitten se lakkasi ärsyttämästä, koska oli niin luonnollista toimintaa. Eihän se tietenkään tarkoita, että meidän ihmisäitien pitäisi hylätä esikoisemme, mutta jännää on huomata tuollainenkin 'jäänne' vaistotoiminnoissamme.