Pienen budjetin kauhukulttipläjäys tarjoaa valveutuneelle katsojalle mieleenpainuvan eksistentistisluontoisen psykologisen elokuvakokemuksen ja samalla yhden kolkoimmista koskaan tehdyistä kauhurainoista.
Päähenkilö Mary Henryä alkaa ahdistella, pian auto-onnettomuuden jälkeen, valkoisella pulverilla kasvonsa tuhrinut, pitkän ummetuksen jälkeisen onnistuneen paskomisen jälkeisen hymyn omaava aavemainen mieshenkilö, jonka motiivi ahdistella Marya selviää loppukohtauksessa kaikessa traagisuudessaan.
Elokuvan yhdeksi "päähenkilöksi" kohoaa Marya oudosti puoleensa vetävä suljettu, etäinen, ränsistynyt huvipuisto joka kummittelee toistuvasti hänen alitajunnassaan.
Elokuvan paikoin kökön dialogin, välttävän näyttelysuorituksen ja ajoittaisen tyhjäkäynnin antaa anteeksi, sillä filmi on ennenkaikkea tunnelmaelokuva, joka joko tempaa mukaansa karuun maailmaansa, tai sitten ei.
60-luvun filmeistä tietääkseni ainoastaan Polanskin Inhon ja Night of the Living Dead -elokuvien katson saavuttavan saman kolkkouden, lohduttomuuden ja pessimismin kuin tämä melkolailla unohdettu raina.
Elokuvan hypnoottinen ote, vedestä nousevat haamut, huvipuisto sekä todellisuuden ja epätoden häilyvä unenomainen raja tekevät lakoonisesta kertomuksesta sitä voimakkaamman elämyksen mitä syvemmälle sen sisälle pääsee.
Leffan kysymys kuuluu kaikessa karuudessaan - kuka saakaan viimeisen tanssin?
Ps. Sille arvostelijalle joka antoi "arvostelussaan", missä lie nettiarvostelujulkaisussaan, yhden tähden elokuvalle haistatan pitkät.
On luonnollista, että jos jostain elokuvasta ei pidä, niin sen arvostelussakaan ei vaivauduta näkemään sen enempää vaivaa, mutta voisi osoittaa edes jonkinlaista kunnioitusta elokuvan tekijöitä, ja arvostelun lukijoita kohtaan, että edes yrittäisi arvostella leffaa, eikä vain viestittää "paska mikä paska, mä meen nyt kotiin".
****½
http://www.youtube.com/watch?v=cGAfgYQNjaQ
Päähenkilö Mary Henryä alkaa ahdistella, pian auto-onnettomuuden jälkeen, valkoisella pulverilla kasvonsa tuhrinut, pitkän ummetuksen jälkeisen onnistuneen paskomisen jälkeisen hymyn omaava aavemainen mieshenkilö, jonka motiivi ahdistella Marya selviää loppukohtauksessa kaikessa traagisuudessaan.
Elokuvan yhdeksi "päähenkilöksi" kohoaa Marya oudosti puoleensa vetävä suljettu, etäinen, ränsistynyt huvipuisto joka kummittelee toistuvasti hänen alitajunnassaan.
Elokuvan paikoin kökön dialogin, välttävän näyttelysuorituksen ja ajoittaisen tyhjäkäynnin antaa anteeksi, sillä filmi on ennenkaikkea tunnelmaelokuva, joka joko tempaa mukaansa karuun maailmaansa, tai sitten ei.
60-luvun filmeistä tietääkseni ainoastaan Polanskin Inhon ja Night of the Living Dead -elokuvien katson saavuttavan saman kolkkouden, lohduttomuuden ja pessimismin kuin tämä melkolailla unohdettu raina.
Elokuvan hypnoottinen ote, vedestä nousevat haamut, huvipuisto sekä todellisuuden ja epätoden häilyvä unenomainen raja tekevät lakoonisesta kertomuksesta sitä voimakkaamman elämyksen mitä syvemmälle sen sisälle pääsee.
Leffan kysymys kuuluu kaikessa karuudessaan - kuka saakaan viimeisen tanssin?
Ps. Sille arvostelijalle joka antoi "arvostelussaan", missä lie nettiarvostelujulkaisussaan, yhden tähden elokuvalle haistatan pitkät.
On luonnollista, että jos jostain elokuvasta ei pidä, niin sen arvostelussakaan ei vaivauduta näkemään sen enempää vaivaa, mutta voisi osoittaa edes jonkinlaista kunnioitusta elokuvan tekijöitä, ja arvostelun lukijoita kohtaan, että edes yrittäisi arvostella leffaa, eikä vain viestittää "paska mikä paska, mä meen nyt kotiin".
****½
http://www.youtube.com/watch?v=cGAfgYQNjaQ
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.